Wikimedia Commons
luola

Rebecca Solnit väittää eksyneensä, mutta on turvassa neljän seinän sisällä

Arvio
|
Herman Raivio
|

Eksymisen kenttäoppaasta puuttuu aito vaaran tuntu, vaikka paikoin esseistin analyysit osuvat kohdalleen.

 


Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas. Suom. Pauliina Vanhatalo. 254 s. S&S, 2020.

 

”Jätä ovi auki tuntemattomaan ja pimeään. Sieltä tulevat tärkeimmät asiat – tulemme sieltä itsekin ja sinne myös palaamme.”

Amerikkalainen kirjoittaja Rebecca Solnit (s. 1961) avaa esseeteoksessaan Eksymisen kenttäopas oven tuntemattomaan – tai niin hän ainakin sanoo tekevänsä. Vieraalla alueella eksytään, mutta se ei ole ahdistavaa, vaan miellyttävää. Solnit sanoo nauttivansa itsensä haastamisesta ja tuntemattomille alueille kulkemisesta. Eksyminen on jopa välttämätöntä: ”Jos ei eksy koskaan, ei elä.”

Solnitia surettaa, etteivät ”monet ihmiset välttämättä koskaan irtaudu joukosta tai astu tuntemansa alueen ulkopuolelle”. Hän itse vaelteli jo lapsena, mikä – nyt tulee pitkä lista – kehitti hänen itseluottamustaan, suuntavaistoaan, seikkailuntajuaan, mielikuvitustaan, tutkimisen intoa, kykyä eksyä vähän ja löytää tie takaisin.

1990-luvun alussa aloittanut tuottelias kirjoittaja on käsitellyt muun muassa historiaa, politiikkaa ja alkuperäiskansoja. Hänet tiedetään myös aktivistina. Erityisen hyvin Solnit tunnetaan osuvan feministisen termin ”miesselittäminen” (tai hauskemmin: miesmäröinti) tunnetuksi tekemisestä. Miehet selittävät minulle asioita suomennettiin 2019. Toinen suomennos Eksymisen kenttäopas julkaistiin alun perin 2005 nimellä A Field Guide to Getting Lost.

Solnit liikkuu yhdeksässä esseessään kulttuurin laajoilla aroilla ja vapaasti asioita yhdistellen, kuten aiheeseen sopii. Hän tuntee vaelluskirjallisuuden perinteen Walter Benjaminin kaupunkiflaneerauksesta Henry David Thoreaun metsävaelteluun. Häntä pidetään transsendentalistisen perinteen, Thoreaun ja Ralph Waldo Emersonin, jatkajana. Vuonna 2001 Solnit julkaisi teoksen Wanderlust, joka käsitteli kävelyn historiaa ja jota voi pitää Eksymisen kenttäoppaan esiasteena.

Eksyminen on suurenmoinen esseistiikan aihe, mutta Solnit kirjoittaa siitä oudon vanhahtavasti ja ylidramaattisesti. Hän suhtautuu myös itseensä ja asioihin niin vakavasti, että se on jo vähän pelottavaa.

Aika paljon tulee samoiltua luonnossa. Solnit kertoo kadonneista ihmisistä Mojaven autiomaan Kuolemanlaaksossa ja maailmasta kadonneista eläinlajeista. Katoaminen ei siis ole aina jännittävää ja toivottavaa. Solnit kertoo ystäviltään kuulemiaan tarinoita, ne ovat ”virstanpylväitä ja opaskylttejä”. Hän tarinoi itsestään ja mielisairaalaan kadonneesta isoäidistään. Tarinat kietoutuvat yhteen toistensa kanssa, kuten ”verannan köynnökset kietoutuvat toistensa lomaan”.

Eksyminen on suurenmoinen esseistiikan aihe, mutta Solnit kirjoittaa siitä oudon vanhahtavasti ja ylidramaattisesti. Hän suhtautuu myös itseensä ja asioihin niin vakavasti, että se on jo vähän pelottavaa. Seuraavassa on muutama tyylinäyte. Solnitin mielestä ”taiteilijoiden kuuluu avata ovia ja kutsua sisään profetioita, tehdä tilaa sille, mitä ei tiedetä ja mikä on vierasta”. Hän puhuu ”omasta pitkästä tarinoiden sadekaudestaan”, ”omista kartoistaan” ja ”sisäisistä etäisyyksistään”.

Solnitin eksyjä ”tunnistaa ennustamattoman merkityksen, reagoi luontevasti yllättäviin tapahtumiin, ottaa sattumat osaksi työtä ja tiedostaa maailmaan sisältyvät olennaiset mysteerit, jotka asettavat rajat laskemiselle, suunnittelemiselle ja kontrollille”. Maailmaan sisältyvät olennaiset mysteerit? Solnit kyntää todella syvällä.

Punkmenneisyydestään hän kirjoittaa tavalla, joka nolostuttaisi jokaista punkkia ikäpolvesta riippumatta: ”Punkrock oli ryöpsähtänyt elämääni voimallisesti kuin ilmestys, vaikka jälkikäteen tarkasteltuna se tarkoitti lähinnä, että punkin tempo ja kapinallinen intensiteetti vastasivat oman psyykeni räjähtävää painetta.”

Aina pakahtunut kirjoitustyyli ei vaivaannuta. Kun Solnit katsoo Lewis Hinen vuonna 1905 ottamaa valokuvaa nuoresta venäläistä juutalaisnaisesta New Yorkin Ellis Islandilla, hän tuntuu tarkentavan johonkin olennaiseen: ”Varjoisien silmäkuoppien yläpuolella hänen otsansa loistaa yhtä valkeana kuin taivas hänen takanaan. On kuin näkisimme otsan läpi taivaan kalpeuden.”

Toinen Solnitin analysoima vangitseva valokuva on Yves Kleinin Hyppy tyhjyyteen (Le Saut dans le Vide) vuodelta 1960. Kuvassa Klein itse näyttää hyppäävän pariisilaisen talon katolta tai muurilta katuun. Katseessa ei loista kuitenkaan kauhu, vaan ekstaasi. ”Kuin hän ei koskaan putoaisi, kuin hän olisi astunut avaruuden painottomaan valtapiiriin tai valokuvan ajattomuuteen, jotka pitäisivät ikuisesti maanpinnan yläpuolella”, Solnit kuvailee oivaltavasti ja saa katsomaan kuvaa vielä kerran.

Eksynyt muuttuu Solnitin mukaan joksikin toiseksi, siirtää oman minuuden rajat tuntemattomalle alueelle.

Kleiniin keskitytään enemmänkin ja osio on teoksen viihdyttävimpiä. Kleinin sininen puhuttelee vahvasti Solnitin kaipauksen halua. Mieleen tulee toinen amerikkalainen, S&S:n julkaisema kirjoittaja, Maggie Nelson ja tämän teos Sinelmiä (2019). Pidän Nelsonia näistä kahdesta tarkempana ajattelijana sekä kirjoittajana. Solnitin eduksi pitää silti sanoa, että hänen analyysinsä Alfred Hitchcockin Vertigosta on monipuolisempi kuin Nelsonin Vertigo-analyysi Punaisissa osissa. Solnit antaa sivuhahmo Midgelle uuden elämän.

Eksynyt muuttuu Solnitin mukaan joksikin toiseksi, siirtää oman minuuden rajat tuntemattomalle alueelle. Toteuttaako Solnit itse yleviä periaatteitaan? Jos hän antautuisi tuntemattomalle, hän kirjoittaisi jostain itselleen oikeasti vieraasta, peräti epämiellyttävästä. Nyt tulee kuitenkin se vaikutelma, että Solnit kirjoittaa vain siitä, mistä on ennenkin pitänyt, aavikon eläimistä punkmusiikkiin. Hän on siinä mielessä turvassa.