Runoutta Euroopan reunoilta
Liiviläisen ja galicialaisen runouden antologioissa vaalitaan uhanalaisten kielten elävää nykyisyyttä. Käännösjäljen laatu vaihtelee, mutta ele on selvä: vähemmistökielisten runouksien kääntäminen on tärkeää.
Kerran olin taivaan suolajärvi: liiviläisen runouden antologia.
Suomentanut ja toimittanut Olli Heikkonen.
122 s. Aviador 2022.
Villielämää: nuoren galicialaisen runouden antologia.
Suomentanut ja toimittanut Rita Dahl.
336 s. Kustannusliike Parkko 2022.
Kansallisvaltiot perustuvat ajatukseen yhdestä kielestä ja yhdestä kansasta. Monikielisyys ja kieltenvälisyys ovat kuitenkin aina olleet pikemminkin sääntö kuin poikkeus ihmisyhteisöissä. Euroopassa puhutaan kymmeniä kieliä, jotka eivät ole minkään valtion virallinen kieli: baski, katalaani, galego, bretoni, kymri, oksitaani, aromaani, sardi, korsika, romanikieli, mirandeesi, tataari… Suomen sukukielistäkin löytyy lukuisia esimerkkejä: karjala, saamelaiskielet, võru, vepsä, komi, mari, udmurtti.
Näillä valtiottomilla kielillä on myös omat kirjalliset perinteensä, jotka elävät ja kehittyvät yhdessä niin alueellisten valtakielten kuin maailmankirjallisuuden kanssa. Viime aikoina Suomessa on ilmestynyt kaksi käännösrunoantologiaa Euroopan vastakkaisilta reunoilta: Kerran olin taivaan suolajärvi (suom. ja toim. Olli Heikkonen) esittelee liiviläistä runoutta, ja Villielämää (suom. ja toim. Rita Dahl) johdattaa lukijan galicialaisen runouden pariin. Kumpikin valikoima on ensimmäinen laatuaan, ja molemmat keskittyvät elossa olevien runoilijoiden tuontantoon.
Kieli, joka ei suostunut kuolemaan
Liivi on itämerensuomalainen kieli, jota on historiallisesti puhuttu Kuurinmaalla ja Liivinmaalla Latvian länsi- ja pohjoisosissa. Vielä keskiajalla liivillä oli suunnilleen yhtä paljon puhujia kuin suomella. Liivin puhujien määrää verotti alun perin balttilaisasutuksen laajeneminen, 1900-luvulla kieli taas on kärsinyt niin maailmansodista kuin neuvostoajan kielipolitiikasta.
Liivinrannan hiekkasärkät ja Itämeri ovat runojen ydinkuvastoa.
Nykyään liivin kieli on teknisesti ottaen jo kuollut, koska sillä ei ole enää äidinkielisiä puhujia (viimeinen kuoli vuonna 2013). Edelleen on kuitenkin olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka ovat oppineet liiviä joko isovanhemmiltaan tai yliopistossa. Tätä nykyä liiviksi kykenee keskustelemaan noin 20 henkilöä, ja 50–60 ihmistä pystyy lukemaan liivinkielistä tekstiä.
Hieman hiljaiseksi vetää myös Kerran olin taivaan suolajärvi -antologian runoilijoiden lukumäärä: kolme. Mutta kuten runoilija Valt Ernštreit teoksen jälkisanoissa toteaa, liiviläinen kirjallisuus on kokoaan suurempaa. Moni merkittävä latvialainen kirjailija ja älymystön edustaja on ollut liiviläistaustainen, ja jäljellä olevat liivin taitajat vaalivat perintöään erittäin aktiivisesti. Liiviläistä nykyrunoutta on käännetty naapurimaiden kielten lisäksi myös englanniksi.
Olli Heikkosen suomentama valikoima osoittaa, että liiviläinen nykyrunous on modernia, kirjallisesti ansiokasta runoutta, ei valmiiksi oletetun perinteen museointia. Heikkonen on tehnyt suomennokset Renāte Blumbergan raakakäännösten kautta. Heikkonen avaa suomentajan jälkisanoissa kääntämisen haasteita. Läheinen kielisukulaisuus ei välttämättä auta, sillä periaatteessa samaa tarkoittavat sanat kantavat hyvin erilaisia kulttuuria konnotaatioita. Esimerkiksi liivin venettä tarkoittava sana lōja viittaa aina tietynlaisiin kalastusveneisiin eikä mihin tahansa paattiin.
Olli Heikkosen suomentama valikoima osoittaa, että liiviläinen nykyrunous on modernia, kirjallisesti ansiokasta runoutta, ei valmiiksi oletetun perinteen museointia.
Valt Ernštreit (s. 1974) ammentaa runoissaan kaukaisesta historiasta ja liiviläisestä kansanrunoudesta. Runo ”Kaupungin alla on kaupunki” kuvailee Riian vanhaa liiviläisasutusta ja kasvaa kosmiseksi näyksi liiviläisen kulttuurin ”tuhatvuotisesta valosta”: ”Kaupungin alla, ajan tuolla puolen / nuotiotulemme palaa. / Se kajastuu yöhön kaupungin ylle, / sen liekit kirjailevat säteitä tähtiin / sinikirjailtujen villahuivien taivaalle”.
Baiba Damberg (s. 1953) viljelee sanaleikkejä, ja joissain hänen runoissaan on surrealistisia sävyjä. Runossa ”Niittoaika” niitylle ilmestyy ”Suuri Vihreä”, joka juo päänsä täyteen heinikossa olevasta ämpäristä ja kuivattaa kaiken. Nimimerkin Ķempi Kārl taakse taas kätkeytyy Tarton yliopiston professori Karl Pajusalo (s. 1963), joka kirjoittaa Salatsin liiviksi. Kyseessä on jäänne Liivinmaalla aikoinaan puhutusta liivin murteesta. Ķempi Kārl on luonut itse kirjakielen 1800-luvun lähteiden perusteella ja uudissanoja keksien. Hänen runoissaan liivin kielen asemaan suhtaudutaan jopa uhmakkaan optimisesti: ”miksi sanotte tämä ei ole meidän aikaamme / kun tuulet ujeltavat rannikolla / ja ilon kiljahdukset / avaavat pilvien ikkunoita”.
Kielen ja maan yhteys on kaikkia antologian runoilijoita yhdistävä teema. Liivinrannan hiekkasärkät ja Itämeri ovat runojen ydinkuvastoa. Viittaukset rantakylien neuvostoaikaisiin sotilastukikohtiin tuovat ajoittain mieleen Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan salaperäisen Vyöhykkeen. Ei armeija siellä tietenkään ollut liiviläisiä vartioimassa, mutta jotain myyttistä hohdetta noiden paikkojen ylle runoissa lankeaa.
Galicialaisten traumat ja muuttuvat identiteetit
Villielämää-antologian runojen alkukieli on galego, jota puhutaan Luoteis-Espanjassa sijaitsevalla Galician itsehallintoalueella. Kieltä puhuu nykyään noin kolme miljoonaa ihmistä. Galego ja portugali ovat kehittyneet yhteisestä kantakielestä, galego-portugalista, jota käytettiin 1100–1200-luvuilla trubaduurirunouden kielenä koko Iberian niemimaalla.
Espanjan valtio on aivan viime aikoja lukuun ottamatta pyrkinyt tukahduttamaan galegoa (kuten myös muita vähemmistökieliä, kuten baskia ja katalaania). Usean niin sanotun pimeän vuosisadan jälkeen galegoa alettiin elvyttää 1800-luvulla kulttuurin ja kirjallisuuden kielenä. Seuraava vaikea ajanjakso koettiin Francon aikana, jolloin galego luokiteltiin ”murteeksi” ja sen käyttö kiellettiin kouluissa ja muussa julkisessa elämässä. Kieli sai Espanjan demokratisoitumisen myötä virallisen aseman Galiciassa, mutta nykyään monet ovat huolissaan galegon taidon heikkenemisestä lasten ja nuorten keskuudessa.
Koska kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen galicialaisen runouden antologia, olisi ollut perusteltua aloittaa klassikoista.
Kolmentoista runoilijan antologia keskittyy nuoriin, 1980–90-luvuilla syntyneisiin runoilijoihin. Taustalla on vuonna 2017 Galiciassa järjestetty kansainvälinen runokäännöspaja, johon Rita Dahl osallistui. Dahl on aiemmin julkaissut samaisen työpajan runoista koostetun valikoiman Sielun kestää kauan palata kotimaahansa (Kustannusliike Parkko 2021). Hän on myös suomentanut portugalilaisen runouden antologian Maailman reunalla (Palladium 2017).
Päätöksessä keskittyä nuoriin runoilijoihin on hyvät ja huonot puolensa. Koska kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen galicialaisen runouden antologia, olisi ollut perusteltua aloittaa klassikoista, kuten kansallisrunoilijana pidetystä Rosalía de Castrosta (1837–1885) tai Celso Emilio Ferreirosta (1912–1979), jonka teos Longa noite de pedra (”Pitkä kivinen yö”, 1962) nousi Francon aikaisen vastarinnan symboliksi1. Antologian pitkässä esipuheessa onneksi käsitellään jonkin verran galicialaisen kirjallisuuden historiaa.
Toisaalta nyt galego tulee esitellyksi elävänä nykyrunouden kielenä. Lisäksi Dahlin kontaktit nuoren polven runoilijoihin voivat poikia vielä arvokasta kulttuurivaihtoa Suomen ja Galician välillä. Antologia antaa kuvan erittäin aktiivisesta runouskentästä, jossa runoilijat järjestäytyvät erilaisten kirjallisuuslehtien ja kollektiivien ympärille. Suomalaistyylisen apurahajärjestelmän puuttumista paikkaavat lukuisat runouspalkinnot, joista saadut tulot mahdollistavat lyhyitä kirjoitusjaksoja.
Antologia antaa kuvan erittäin aktiivisesta runouskentästä, jossa runoilijat järjestäytyvät erilaisten kirjallisuuslehtien ja kollektiivien ympärille.
Runoilijoiden iän huomioiden ei ole yllättävää, että yksi antologian keskeisistä teemoista on identiteetti, liittyi se sitten kieleen, sukupuoleen tai seksuaalisuuteen. Kielen poliittisuus on itsestään selvä lähtökohta galicialaisille, jotka ovat joutuneet kamppailemaan kielensä puolesta. Oriana Méndezin (s. 1982) runoissa autioituva maaseutu rinnastuu galegon kielen unohtamiseen. Samalla kielessä ”leijuvat” niityt ja hevoset toimivat vapauden kuvastona.
Toisen punaisen langan muodostavat hankala suhde menneisyyteen ja ylisukupolviset traumat – sana ”haava” toistuu runosta toiseen. Haavat eivät liity vain galicialaisten asemaan kielivähemmistönä, vaan myös konkreettisesti maahan. Esimerkiksi eräässä Xabier Xil Xardónin (s. 1983) runossa viitataan Antelan-järveen, joka tuhottiin Francon aikana.
Muista antologian runoilijoista mainittakoon vaikkapa kielifilosofiaa ja kielellistä vallankäyttöä pohtiva Francisco Cortegoso (1985–2016) sekä halusta ja kielen rajallisuudesta kirjoittava Gonzalo Hermo (s. 1987). Hermon runo ”Villielämää” käsittelee ikuisuuskysymystä kielen ja kokemuksen jännitteisestä suhteesta: ”Minun piti valita / sanan ja elämän välillä. // Valitsin elämän. // Pyysin maailmaa avaamaan minulle / villit kasvonsa.”
Kaikki hyvin tähän asti. Antologian suurin ongelma kuitenkin liittyy itse käännöksiin. Suomennosten kieli on usein hieman kömpelöllä tavalla kiinni alkutekstissä, ja monet runot vaikuttavat raakakäännöksiltä, jotka vasta tapailevat kokonaisvaltaista tulkintaa runosta.
Monet runot vaikuttavat raakakäännöksiltä, jotka vasta tapailevat kokonaisvaltaista tulkintaa runosta.
Ja mitä lähemmin käännöksiä tarkastelee, sitä enemmän ongelmia ilmenee. Joskus kyse on väärästä sävystä tai rekisteristä, joskus suoranaisesta käännösvirheestä. Tarkastellaan vaikkapa Francisco Cortegoson metapoeettista runoa ”Šahryārin apila”, jonka kuvasto on peräisin Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Runo alkaa seuraavasti: ”Kostea paperinpala peitti persialaisen kuninkaan silmän ja / valaisi, nautti sanoissa – ei koskaan todistetuissa – / jotka olivat liukastuneet Šeherazaden kuvitteellisen naaman ylähuulen ylle”. En tiedä, mistä paperinpala on ilmestynyt runoon, sillä alkutekstin lámina acuosa tarkoittaa kosteaa kerrosta tai kalvoa, toisin sanoen kuninkaan silmät ovat kostuneet liikutuksesta. Šeherazaden kasvot (rosto) on käännetty ”naamaksi”, ja kuva ylähuulen ylle liukastuneista sanoista on tahattoman koominen – alkutekstin perusteella sanat ovat yksinkertaisesti liukuneet (deslizadas).
Kenties Dahl olisi voinut tehdä hieman suppeamman antologian ja keskittyä määrän sijaan käännösten hiomiseen. On nimittäin sääli, että suomalaisten lukijoiden ensikosketus galicialaiseen runouteen antaa näin viimeistelemättömän vaikutelman.
Keskus periferian silmin
Pienten kielten runoudet ovat kiinnostavia, koska eurooppalainen perinne näyttäytyy aina erilaisena periferioista ja vähemmistöistä käsin. Nuorten galicialaisten runoilijoiden teksteissä esiintyy huomattavan paljon viittauksia eurooppalaisen rasismin, fasismin ja kolonialismin historiaan. Francon ajan lisäksi taustalla voi vaikuttaa euromaiden velkakriisi, jossa Etelä-Euroopan maat joutuivat kärsimään suhteettoman paljon.
Suomen asema on tässä suhteessa kahtalainen. Euroopan tasolla suomi on pieni ja periferinen kieli, mutta toisaalta Suomen sisällä puhutaan useita vähemmistökieliä, jotka joutuvat kamppailemaan asemansa puolesta. Tämä koskee erityisesti saamelaiskieliä. Liiviläisillä ja galicialaisilla runoilijoilla onkin enemmän yhteistä saamelaisrunoilijoiden kuin Suomen valtaväestöön kuuluvien kanssa. Heitä yhdistää monikielisyys ja toiminnan kokonaisvalaisuus: olosuhteiden pakosta he toimivat niin runoilijoina, kääntäjinä, kieliaktivisteina, kielentutkijoina kuin paikallispoliitikkoina. Tämä holistinen näkökulma kulttuurityöhön on myös yksi syy, miksi vähemmistökielisten runouksien kääntäminen on tärkeää.
Keskustelu kritiikistä jatkuu Nuori/Voima-klubin livekritiikkiosiossa 16.12.2022. Keskustelemassa kriitikko Janne Löppönen, haastattelijana Maaria Ylikangas. Lisätietoja täältä. Tervetuloa!
- 1. Teoksen nimikkorunon on suomentanut Jarna Piippo: https://cadernodacritica.wordpress.com/2012/03/22/pitka-kivinen-yo-longa-noite-de-pedra-en-fines-novas-cef-xxiii/.
