Sodassa ja tarinassa kaikki keinot sallittuja
Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24
Suom. Katriina Huttunen
209 s. Aula & co. 2019.
Alkuteos: Den Danske Borgerkrig 2018–24, Gyldendal 2013.
Kaspar Colling Nielsenin oivaltava "entäpä jos" -romaani näyttää, millainen kertomus Tanskan parhaillaan jylläävästä sisällisodasta on vuosisatojen saatossa muodostunut.
Suunnilleen nyt Kööpenhaminassa näyttää tältä:
Frederiksborggade oli ammuttu hajalle. Kaikkien kiinteistöjen ikkunat oli rikottu, ja talojen seinät olivat täynnä reikiä. Nørre Søgaden ja Frederiksborggaden kulmatalo, se jossa oli aikoinaan ollut sushiravintola, oli sortunut, varmaankin kranaatin seurauksena – –. Hieman kauempana – – oli räjäytetty koko ajorata, ja iso kraatteri ulottui tien reunasta reunaan. Kraatteriin oli kerääntynyt sadevettä, ja sorsat ja joutsenet uiskentelivat lätäkössä. (115–116)
Näin kuvataan pari vuotta jatkuneita taisteluita Kaspar Colling Nielsenin romaanissa Tanskan sisällissota 2018-24. Siinä rikas kertojahahmo juttelee 350-vuotiaan koiransa kanssa ja kirjoittaa kokemuksistaan. Molemmat ovat saaneet ikuisen elämän kantasoluohjelman ansiosta. Kunkin luvun päättää rietas, rasistinen tai muuten vinksahtanut tarina.
Nielsenin ura on ollut nousujohteinen: Mount København (2010) voitti Kööpenhaminan kirjamessujen esikoiskirjapalkinnon, Tanskan sisällissota voitti Tanskan yleisradion kirjapalkinnon. Det europæiske forår (2017) jatkaa tanskalaisen yhteiskunnan ja pakolaisuuden parissa, uusin novellikokoelma Dengang dinosauerne var små (2019) taas vallatonta tarinointia.
Tanska
Ennen sodan syttymistä, kun maassa oli vasta sosiaalisia levottomuuksia, Tanskassa oli ollut rauha yli 70 vuotta. Emme olleet tottuneet kapinointiin emmekä sotaan. - - Olimme pohjimmiltamme neuroottista kansaa ja tottuneet siihen, että meidän maassamme ei tapahdu mitään huolestuttavaa. Ehkä se selitti osan. Ehkä kukaan ei tosissaan uskonut, että Tanskassa voisi syttyä sota. (53)
Kontrafaktuaalisuus (Tanskassa puhutaan ”hvad nu hvis” eli mitä jos -kirjallisuudesta) kuvaa teosta hyvin: romaani käy läpi suorastaan uskottavan kehityskulun, jossa väestön vanheneminen ja hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen yhdessä talouskriisin kanssa johtavat sotaan. Edellä olevat lauseet julkaistiin vuosi ennen Ukrainan sotaa Euroopan sydämessä ja viisi vuotta ennen Pariisin keltaliivien mellakoita, jotka ovat jatkuneet jo puolitoista vuotta.
Jos ironisuus tuntuu liioitellulta, ei tarvitse kuin raottaa Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjaa Huipputuloiset (Vastapaino, 2019): vastuunkanto ja verovälttely elävät sopuisasti samassa lauseessa.
Romaanissa kansalaiset ryhtyvät sisällissotaan kyllästyttyään kyvyttömiin poliitikkoihin ja ahneisiin rikkaisiin. Kertoja tempautuu mukaan rakastuttuaan yhteen taistelijoista, Leonoraan. Kertojalla on varaa suhtautua sotaan itsekkään kyynisesti, sillä hän pakenee maasta taisteluiden ollessa kiivaimmillaan:
Sodan suurin ja vaikein ongelma on siinä, että jossakin vaiheessa se loppuu. Tietenkin kaikki ovat helpottuneita ja iloisia heti kun se tapahtuu, mutta ilo on melko lyhytaikaista ja kestää vain siihen saakka, että tylsä rauha alkaa taas. Sota on draamaa ja katoamattomia muistoja, elintärkeitä dilemmoja, sankaritekoja, petosta, syvää pelkoa ja hillitöntä euforiaa. (180)
Nielsenin vahvuus on siinä, että vaikka äänessä on 450 vuoden päässä elävä ihminen, on dystopian perspektiivi tiukasti ihmisenkokoinen. Jotain inhimillisessä kokemuksessa on helppo kuvitella vuosisatojenkin päähän. Viittaukset ympäröivään maailmaan rajautuvat muutamiin mainintoihin esimerkiksi sortuneesta Juutinrauman sillasta Kööpenhaminan ja Malmön välillä.
Raha
[Asuntovelalliset] olivat olleet ahneita ja hankkineet aivan liian kalliita taloja. Olipa pankkineuvoja miten kaunopuheinen ja manipuloiva tahansa, jokainen on itse vastuussa taloudellisista toimistaan. Minulla oli tilintarkastaja ja toinenkin tilintarkastaja varmistamassa, että tilintarkastajani ei tehnyt virheitä, ja sitten minulla oli tietenkin sijoitusneuvoja, mutta siitä huolimatta tiedostin, että vastuu oli minun, vain minun. (96)
Ristiriita on näkyvissä jo saman kappaleen sisällä: kertoja korostaa jokaisen omaa vastuuta, mutta ei huomaa omaa hyvää asemaansa, tilintarkastajan tilintarkastajaa, saati että kykenisi reflektoimaan omaa ahneuttaan. Kun kapinahenki saa kertojasta otteen, hän unohtaa itsekin kiertävänsä veroja ja piilottelevansa satoja miljoonia kruunuja Luxemburgin pankissa.
Jos ironisuus tuntuu liioitellulta, ei tarvitse kuin raottaa Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjaa Huipputuloiset (Vastapaino, 2019): vastuunkanto ja verovälttely elävät sopuisasti samassa lauseessa. Samoin suuromaisuudesta ei välttämättä mainita edes läheisimmille, vaikka uhkana ei olisi henkensä menettämistä.
Ruumis
Romaanissa rikkaat huvittelevat päivällisillä ja orgioissa. Kesken orgioiden kertojalle tulee mieleen holokausti, ja tämä toteaa olevansa itse juutalainen. Seuraavan tarinan alku vaikuttaa vain yksityiskohtaiselta anaaliseksin kuvaukselta: ”Mies menee naisen taakse ja hivuttaa varovasti sormensa naisen pyllyreikään. Hän pyörittää sormea ja laajentaa reikää hellästi millimetri millimetriltä.” (145)
Ensimmäinen yllätyskäänne: ”Hänen päänsä on nyt kokonaan reiässä. Sen sisällä on pimeää ja hiljaista.” Toden rajoja kirjaimellisesti venytetään. Jo aiemmassa tarinassa on puhuttu siitä, kuinka kaikki kehon sisällä on pimeää, ”kaikki tapahtuu täydellisessä pimeydessä” (104). Kehon sisäpinta pysyy pimennossa.
Seuraavaa käännettä lukija ei osaa odottaa edellisenkään vertaa: ”Reikä on nyt pienen kamarin kokoinen, ja juutalaisperhe hyppää sisään.”
Groteskiin tarinaan yhdistyy kysymys antisemitismistä, kun saksalaiset sotilaat saapuvat huoneeseen ja yksi heistä huutaa naiselle: ”JA PASKAT. OLET PIILOTTANUT JUUTALAISET PERSEESEESI.” (146)
Ihminen on saattanut aina kertoa tarinoita – mutta tulla samalla muokanneeksi kuvaa historiankulusta täysin mielivaltaiseen suuntaan.
Liioittelu tekee romaanista hauskan. Naurussa on vapauttavaa voimaa, etenkin kun muutoin Nielsen kuvaa rasismin ja ennakkoluulojen eri muotoja synkästi ja tarkkanäköisesti. Suomennoksessa Katriina Huttunen yhdistää luontevasti kahden maan maahanmuuttokeskustelun sanastoa romaanin rasismikuvauksissa. Yhdessä tarinoista käytetty ”perkerso” (’arabihuora’) on Tanskassa alkanut normalisoitua. Se on käännetty ”mamuhutsuksi”. Sanan alkuosa resonoi vastaavan kotoisen keskustelun kanssa.
Tarinat
Ystäväni ja minä ostimme paikan muutama vuosi sitten. Oikeastaan se ei ollut maatila vaan eräänlainen kotieläinten reservaatti. Sen oli perustanut muuan hyvin idealistinen erakko, joka teki siitä sodan aikana, kaukana taistelujen melskeestä, luonnonmukaisen paratiisin. Hän jopa kuoli tiluksilleen ja päätyi luurangoksi omenapuuhun. (135)
Tarinoiden sattumanvaraisuuden takaa paljastuu jatkuvia kytköksiä kertojan elämään. Yksi tarinoista kuvaa Thorkild-nimistä maanviljelijää, joka kiduttaa eläimiä ja yrittää jopa ristiinnaulita sian. Aivoverenvuoden jälkeen Thorkild jää eläinten armoille:
Ravintonsa hän sai ryömimällä erään tyhmän lehmän alle ja juomalla sen paksuista utareista. Se viheliäinen elukka tottui siihen vähitellen ja tuli itse hänen luokseen, ikään kuin hän olisi sen vasikka. Thorkildin onnistui sinnitellä hengissä kaksikymmentä vuotta. Hänen takapuolensa ja selkänsä olivat pelkkää avohaavaa, sillä hän oli paskantanut ja kussut housuihinsa aivoverenvuodosta lähtien. (84)
Ruumiista alkaa versoa omenapuu. Vuosia myöhemmin paikalle löytää joukko ruokaharrastajia. He ihastuvat luonnontilaiseen idylliin:
Ennen ateriaa asiakkailla oli mahdollisuus tehdä tiluksilla kierros ja nähdä Tanska sellaisena kuin maa oli kerran kauan sitten ollut. Sadistisen talonpojan kuva ripustettiin ravintolaan, ja häntä ylistettiin edelläkävijänä, miehenä jolle eläinten hyvinvointi oli tärkeämpää kuin mikään muu. (86)
Nielsen osuu kertomuskritiikin ytimeen. Kun tarina on hyvä, totuus on toissijainen. Tuntuu kuin teos yrittäisi toistuvilla, aina vain inhottavammiksi käyvillä tarinoilla turruttaa lukijansa. Kuitenkin kertomisen taidokkuus tempaa kerta kerralta lukijan mukaan. Romaanin tarinat horjuttavat sitä, mihin lukija uskoo. Ihminen on saattanut aina kertoa tarinoita – mutta tulla samalla muokanneeksi kuvaa historiankulusta täysin mielivaltaiseen suuntaan. Sen jännitteen päällä Tanskan sisällissota tasapainoilee: kuvaus sotaan ajautumisesta on uskottava, mutta tarinat olemassaolollaan muistuttavat, ettei vaikuttimia voi varmaksi tietää.
