Subjektin ja maapallon kriisit - arviossa Raisa Jäntin runoja
Raisa Jäntin kolmesta vihkosta koostuva teos törmäyttää luonnontieteellisen diskurssin ja henkeäsalpaavan kielen virtuoottisella tavalla.
Raisa Jäntti: Kolme.
Pohjapiirros. 40 s.
Labyrintti. 35 s.
Opaskierros. 42 s.
Puru-kollektiivi, 2020
Runoilija ja taidekriitikko Raisa Jäntin kolmas teos, kolmesta vihkomuotoisesta osasta koostuva Kolme (2020) tarkastelee lakonisin mutta viiltävän kirkkain sanoin ihmisen olemista suhteessa kehoon, maapalloon ja avaruuteen, jonne olisi helpompaa levittäytyä kuin keskittyä hädässä kärvistelevään kotiplaneettaan ja sen kituviin lajeihin. Vuonna 2015 Runo-Kaarinan esikoisteoksellaan Läpilyöntikipu pokanneen Jäntin käsissä suuret aiheet rakentuvat paljon puhuvista mikrotason havainnoista ja taidokkaista kiteytyksistä, joissa luonnontieteellinen diskurssi ja lyyrinen, paikoin henkeäsalpaavan kauniina välkähtävä kieli kohtaavat virtuoottisesti.
Alleviivaamista karttavan Kolmen runot ovat otsikottomia, eikä teos määrittele, missä järjestyksessä sen osat tulisi lukea.
Kolmen runoilijan eli Jäntin, Mirkka Mattheiszenin ja Solina Riekkolan perustaman Puru-kollektiivin julkaisemassa Kolmessa temaattiseen keskiöön kohoaa kriisiytynyt ihmisyys kriisiytyneellä maapallolla, jossa inhimillinen subjekti on tärvellyt suhteensa niin muihin lajeihin kuin itseensä. Osista Pohjapiirros, Labyrintti ja Opaskierros rakentuvassa teoksessa vilahtelee koe-eläimiä, dystooppisia katastrofikuvia ja vieraalta tuntuva kuprulattiainen talo, joka laajenee symboliksi ympäristöstään ja itsestään vieraantuneesta minuudesta:
”Onko talo unessa suurempi. Aikuisen jalat eivät kosketa, / ja kun istun pimeässä jonkinlaisen hyllyn reunalla / piiloudun painavien takkien taakse”.
Säemuotoiset, välillä proosarunon rajoilla käyvät runot jättävät sivuille paljon avaraa. Aava valkoinen ilmentää tyhjyyttä, jonka kanssa teoksessa kritiikin kohteeksi joutuva, valloittaja-asenteella toimiva länsimainen ihminen on erityisen huono tulemaan toimeen, vaikka tyhjän ja siihen sisältyvän tylsän sietäminen olisivat elinehtoja selvitä kestävästi täällä: ”Tylsyys on yksi tapa koetella tilaa. / Miltä tuntuu vuorokausi tässä huoneessa, / miltä tuntuu vuosi poistumatta / muualle kuin mielen sisään.” Tylsyyden kohtaaminen tuntuu erityisen ajankohtaiselta näinä aikoina, kun virusepidemia pakottaa meidät uudella tavalla kasvokkain kodin seinien kanssa.
Alleviivaamista karttavan Kolmen runot ovat otsikottomia, eikä teos määrittele, missä järjestyksessä sen osat tulisi lukea, vaan jokaisen vihon takakannessa kolme nimeä luetellaan eri järjestyksessä. Kolmesta kuultaa pyrkimys vallitsevien kaavojen, kuten sokean tieteisuskon, purkamiseen, ja teoksen haluttomuus määritellä omaa järjestystään näyttäytyy osana sen dekonstruoivaa eetosta. Kolme implikoi, että tuttuun liikkeeseen turtuminen on johtanut alistavaan suhteeseen muuta maailmaa kohtaan ja näkemättömyyden tilaan, josta irrottautuminen edellyttäisi silmien avaamista uudella rohkealla tavalla: ”näkeminen työntää liikkeelle muutoksen / kokoaa pölystä hirviöitä.”
Labyrintissa etualalle nousevat erityisesti länsimaisen tieteellisen maailmankuvan hauraus ja muunlajisten eläinten hyväksikäyttö.
Pohjapiirros, Labyrintti ja Opaskierros eivät muodosta keskenään koherenttia jatkumoa, vaan osien motiivit ja kuvastot lomittuvat sieltä täältä ja paikantuvat samankaltaisiin universaaleihin kysymyksiin ihmisen suhteesta ympäristöönsä, muihin lajeihin ja kaiken keskellä itseensä. Labyrintissa etualalle nousevat erityisesti länsimaisen tieteellisen maailmankuvan hauraus ja muunlajisten eläinten hyväksikäyttö. Matematiikan ja luonnontieteiden sanastoa runsaasti viljelevässä osassa eläinkokeita ja sen kohteena olevia hiiriä viileästi observoiviin säkeisiin sekoittuu pysäyttävän kaunista lyyrisyyttä: ”Esitetään sille kuvia tai videoita: / liikkeitä joihin evoluutio reagoi. / Solut aktivoituvat, / solut alkavat loistaa.” Välillä koe-eläin hämärtyy ihmiseksi, joka hapuilee elämässään kuin labyrinttiin heitetty hämillinen olento: ”Näkeehän sen, että nyt sillä on vaikeaa, ehkä murtumia jalan / pienissä luissa, ehkä liikaa kahvia tai alkava mania.”
Ihmisen ja koe-eläimen lomittuminen horjuttaa länsimaiselle ajattelulle ominaista ihmisen ja muiden eläinten välistä dualismia. Viittaus valistusajan matemaatikkoon Leonhard Euleriin muistuttaa alistavan luontosuhteen juurista, sillä nimenomaan valistuksen aikakaudella tieteenpalvonta ja ihmisen erinomaisuuden ylistys saivat vahvaa ponnistuspintaa: ”Kaikki johtaa matematiikkaan. Rakennusten sokkelomaiset / perustukset joissa rusakko liikkuu öisin äänettä. Kulkijan on / valittava reitti. Etsittävä reitti; herra Euler ratkaisee ongelman / numeroilla.” Euler laajenee Labyrintissa metonymiaksi koko ihmiskunnasta, joka ripustautuu absurdilla ehdottomuudella tieteeseensä ja jyrää sen kustannuksella muuta eläinkuntaa. Länsimaiseen eläinsuhteeseen keskeisesti vaikuttanut kartesiolainen ajatus eläimestä tunteettomana ja koneen kaltaisena kääntyy päälaelleen, sillä Labyrintissa ihminen näyttäytyy kylmänä, mekaanisena ja alhaisena, eläin taas tuntevana subjektina: ”Kivien välissä matelee tutkijoita ja surevia / kissoja.”
Avaruuden ja maanpinnan ytimen välissä elävä ihminen ei saa itsestään kiinni, vaan kompastuu solujensa kiertoon,
Myös Opaskierros-osassa operoidaan edistysuskoon ja alistavaan eläinsuhteeseen kytkeytyvillä kysymyksillä. Tilallisina ulottuvuuksina ovat avaruus, maanalaisuus ja ihmiskeho, joiden kautta reflektoidaan inhimillisen olemisen rajoja. Vaikka ihminen voi paeta avaruuteen ja pyrkiä levittämään olemistaan kaikkialle, kehollisuuden ja biologisuuden ehdot ovat ylittämättömiä: ”Juoksemalla ei pääse pakoon / hitaimpia lihaksiaan.” Teoksessa on nähtävissä vastahankaa esimerkiksi teknologiauskoon vihkiytyneeseen transhumanismiin sisältyville ajatuksille, joiden mukaan ruumiittomuus ja postbiologinen tulevaisuus ovat ihmiselle mahdollisia visioita.
Opaskierroksessa kritisoidaan myös ihmisen pyrkimystä laajentaa oman olemisensa tilallisuutta muiden olentojen kustannuksella: ”Olemme aina laittamassa eläintä edellä” näyttäytyy avaruuskuvaston kontekstissa viittauksena Laika-koiraan, ensimmäiseen avaruuteen lähetettyyn maapallon olentoon, jonka ihminen 1950-luvulla uhrasi avaruustutkimuksessa tuskaiselle kuolemalle edistyksen nimissä. Äärettömyyden ja suljetun tilan välisillä jännitteillä tasapainoilevassa kuvastossa piirtyvät esiin myös eksistentiaalinen hukassa olemisen kokemus ja kohtaamattomuus muiden ihmisten kanssa: avaruuden ja maanpinnan ytimen välissä elävä ihminen ei saa itsestään kiinni, vaan kompastuu solujensa kiertoon, jää ääriviivattomaksi itselleen ja toisille: ”ja sitten kuitenkin olemme / aina vähän eri. / Ääriviivat eivät osu. Joku toinen / on puoli askelta”. Edes ympäristöstään kriisiin ajautunut opportunisti ei saa tukea: ”Maa irrottaa otteensa / eikä avaruuskaan halua meitä.”
Kriisienkin puristuksessa on olemassa kevään kirkasta.
Pohjapiirros-osassa subjektiuden kriisi korostuu. Klaustrofobinen suhde kehollisuuteen nousee esiin esimerkiksi runossa, jossa kuvaillaan perustavanlaatuinen vieraantumisen kokemus zoomorfisen transformaatioprosessin kautta: ”Hampaita on liikaa / suu ei aukea / leuka muuttuu toisen eläimen leuaksi. / Romahduksen ääntä osaa odottaa.” Pohjapiirroksessa keskeinen talo näyttäytyy toisinaan fyysisenä olosuhteena, jonka vankina puhuja on, toisinaan symbolina hajoilevasta ja epästabiilista minuudesta: ”Kodin äänet sijoiltaan naksahtelevien nivelten ääniä. / Ja juuri kun kaikki on tulossa valmiiksi / talo alkaa alusta.” Subjektiuden häilyvyyttä kielennetään monella tavalla: ”Melkein kaiken voi vaihtaa / kaikki vaihtuu joka tapauksessa / eikä lopulta ole ketään”. Ympäristöeettiset äänenpainot kuuluvat tässäkin Kolmen osassa: sivuilla välkähtelee dystooppisia lopunajan kuvia, ja huoli tuhoutuvasta planeetasta kiteytyy hajonneen karttapallon kuvaan: ”Potkitaan märkiä hiiliä, kaivetaan niiden alta / kosteita sanomalehtiä, keltainen haljennut karttapallo.” Allegoriaa ja kirjaimellisuutta yhdistellen korostuu, että veitsenterällä keikkuvat sekä ihminen että loppuun kulutettu planeetta: ”Elämästä on tila lopussa, aika ja tila, varastot.”
Monimerkityksinen Kolme on kaikkinensa ansiokasta nykyrunoutta, jossa taitavasti rakennettu kuvasto ja hillittyydessään omaleimaisen upea kieli synnyttävät hienon, paljon pureksimista kestävän kokonaisuuden. Vaikka ihminen näyttäytyy teoksessa monin paikoin kriittiseltä kantilta, häivähtää Kolmessa myös jotakin toivoin kaltaista. Kriisienkin puristuksessa on olemassa kevään kirkasta, jolle löytyy vielä tilaa tulla kuvatuksi: ”Maalaan seiniin auringonläikät heti maaliskuussa / talletan / verhojen välistä osuvan valon.”
Arvio on ilmestynyt alkuaan Nuoren Voiman Magia-numerossa (2/2020). Voit tilata Nuoren Voiman täältä.
