Takis Politis / Unsplash
Ruostunut seinä

Vaalijat ja haalijat

Arvio
|
Maaria Ylikangas
|

Museoiden alku on kuriositeettikabineiteissa. Mutta nekään eivät ole immuuneja kaiken katoavaisuudelle.


 

Anna-Kaari Hakkarainen ja Päivi Häikiö: Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917.
335 s. Suomen kansallismuseo 2021.

Niclas Warius: Vanitas.
119 s. Parvs 2021.

 

Aika kiitelee menemään patinoituneiden esineiden välissä. Se ui kuin kalaparvi historiallisten artefaktien pintoja pitkin, ja unohtaa saman tien. Ja unohdus on viimeinen tuho ihmiselle, sivilisaatiolle, tekstille.

 

Samalla kun historiallisia esineitä tarkastelevat tai historiallisia esittämistapoja toisintavat teokset pelastavat kulttuuriperintöä, ne luovat usein uusia esteettisiä kehikoita vanhalle kamalle. Kansallismuseon Curiositas on juuri tällainen teos. Se tarkastelee museon kokoelmia uusista näkökulmista. Tekstit on kirjoittanut lumoava kynänkäyttäjä Anna-Kaari Hakkarainen, ja graafikko Päivi Häikiö on antanut sille hahmon, johon on ihana vajota.

 

Hakkarainen ja Häikiö ovat luoneet ajallisen kaaren, jossa esineet – olivat ne sitten taidetta, koristeita tai käyttöesineitä (tai niiden yhdistelmiä, kuten pyhimyskuvat) – kertovat jotain ajastaan ja käyttötarkoituksestaan. Tekstit ovat tieto- ja kaunokirjallisuuden hybridiä, jossa on tietotekstiä halkovat kuvitteelliset kohtaukset henkilöhahmoineen. Tämä korostaa historiankirjoituksen kokemuksellisuutta. Kuvauksissa esineet välittyvät lukijalle osana omaa maailmaansa.

Aika ui kuin kalaparvi historiallisten artefaktien pintoja pitkin, ja unohtaa saman tien. Ja unohdus on viimeinen tuho ihmiselle, sivilisaatiolle, tekstille.

Myös Curiositaksen tietotekstit ovat häikälemättömän kaunokirjallisia! Ensin Nuijasota (1596–97) esitellään säätyjen välisenä sotana, sitten puhe siirtyy säätyihin odottamattomasta kulmasta: ”[S]äädyissä oli pitkälti kyse nautinnoista. Siitä keillä niihin oli varaa. Keiden suorastaan kuului nautiskella. Keiden valta-asemaa se pönkitti. Keillä oli varaa harrastaa eskapismia, nousta hetkeksi arjen yläpuolelle. Kenellä oli varaa sanoa: Ah!” . Seuraavalla sivulla on vaalea kuva hyvin kauniista 1700-luvun damastiliinasta – ja seuraavalta aukeamalta avautuu punainen näkymä (Ovi nautintoihin: Tuoksurasia kultaa, emalia, rubiineja. 1500-luku. Löytöpaikka: Kangasala); jonka jälkeen kerronta siirtyy Kaarina Maununtyttäreen eräänä kesäpäivänä. Elävästi kirjoitettu tuokiokuva kertoo perimmältään tuoksurasian käytöstä nautinnon välineenä.

 

Curiositasta on suorastaan vaikea laskea käsistään. Sen yllätyksellisyys jatkuu sivulta toiselle, kauniina tulkintana museon alkumuodosta, kuriositeettikabinetista. Sen sijaan että sitoutuisivat alkuperäisten kuriositeettikabinettien suorastaan naurettavaan yläluokkaisuuteen, tekstit antavat välineitä historiallisten perspektiivien muodostamiseen. Silti ne vääristyvät, koska tavallisesti vain kalleimmat esineet kaukaisilta vuosisadoilta ovat säilyneet. Kulta, emali ja rubiinit eivät rikkoudu tai maadu, ja se, jonka hallussa tuollainen esine on, huolehtii siitä parhaansa mukaan. Esteettisiä piirteitä korostava historia kannattaa nauttia varoen. Sen kyky ilmentää yhteiskunnan rakenteita on rajallinen, vaikka teksti kirjoittaisikin niitä auki. Aistitiedon ja kauneuden herättämä affektiivinen totuus on omanlaisensa mutta silti vajaa.

 

*

Niclas Warius (s. 1972) on asetelmakuviin erikoistunut valokuvaaja. Vanitas on upea valokuvateos, jonka esipuheessa Harri Kalha puhuu maskuliinisuuden haastamisesta asetelmien kotoisuudella. Maskuliinisuuden käsite voi tuntua ensi alkuun oudolta kiskaisulta tässä yhteydessä.

 

Kalha viitannee valokuvauksen perinteisiin yleisemmin mutta yhdistän sen vahvasti myös vanitas-asetelmien perinteeseen ja niiden taustalla vaikuttaneeseen kuolemakulttuuriin. Sehän oli ennen kaikkea yläluokan miesten filosofeerausta, joko kuoleman idean käyttämistä oikeuttamaan hedonismia, tai katoavaisuuden ajatusten stoalaista kiillottamista. Vanitas sisältää molemmat: väliaikaisista iloista nauttimisen ja nautinnon moraalisen tuomittavuuden. Jo historiallisena aikana vanitas-maalaukset olivat esteettisesti ja eettisesti tuplakoodattuja.

 

Silmäänpistävää Wariuksen uudelleenvisualisoinnissa on kristillisen tulkintahorisontin puuttuminen. Katoavaisuuden ajatus ilman pysyvyyttä, kuolema ilman ylösnousemusta, tuho vailla mahdollisuutta uuteen elämään tuntuu oudolta. Maallisen tulkinnan puitteet kuitenkin kääntävät tämän Vanitaksen kohti elämää.

Ihmisen läsnäolo on aavemaista, tila ja tavarat olivat jonkun, ja ne jäivät ja alkoivat kasvaa patinaa kuin sammalta, kun se joku lähti.

Kalhan tulkinnassa Wariuksen töistä korostuu kotoisuus. Ehkä juuri se, koti, yksilön, perheen, suvun, kalusteiden ja käyttötavaran paikkana, on kulttuurinen normi hyvälle elämälle. Läheinen esteettisen ilmaisun muoto asetelmalle onkin sisustuskuvaston seesteiset, ihmisettömät kammarit. Yhtäläisyydestä huolimatta taidekuva toimii toisin.

 

Wariuksen kuvissa kodin esineistö huokuu asukkaiden puutetta. Ihmisen läsnäolo on aavemaista, tila ja tavarat olivat jonkun, ja ne jäivät ja alkoivat kasvaa patinaa kuin sammalta, kun se joku lähti. Kenties tämä jollain tavalla lähestyy pysyvyyden ideaa nykykulttuurin näkökulmasta: sinä et jää, materiaalinen jälkesi kylläkin.

 

Jotkut Vanitaksen asetelmat lähestyvät kaunista tylsyyttä. Ehkä ne ovat niin sanotusti hiljaisia. Tosin esimerkiksi Kind of Blue (2016) viittaa nimensä puolesta enemmän Miles Davisiin kuin Glenn Milleriin, silti se näyttää enemmän ”Moonlight Serenadelta”. Sen sijaan seuraavan sivun The Growth (2014) on suorastaan hurja. Kontrastia luo kuvan tausta, joka on lemmikkisen sinisävyinen. Vaikkapa uutta kasvustoa työntävä halkaistu kaalenpää, mytty kuivaa palleroporonjäkälää, nuutuva ruusunippu, virkeät helmilijat ja kenties joitakin päiviä maljakossa olleet kruunuvuokot tuntuvat merkkaavan kasvun ja kuolemisen eri pisteitä. Kuvassa on runsaasti esineitä, joiden status symboleina tai esteettistä tehtävää täyttävinä elementteinä ei ole aivan vakaa. Sehän toki on asetelmaperinteelle tyypillistä.

 

Suomalaisessa nykytaiteessa installaatioina ja videotaiteena perinteitä hyödyntävää asetelmaa tekee esimerkiksi Saara Ekström. Ekströmin töissä kauniin ja groteskin ristiriita on voimakas, ja elementit tekevät työtään nykytaiteen monimediaalisessa ristivalotuksessa. Vertaus on ehkä epäreilu, mutta jossain määrin se avaa sitä, miksi kaunis valokuva-asetelma vaikuttaa estetismissään hieman turhan tasaiselta, kuin se ei hakisi riittävän vahvaa kontrastia visuaaliseen nykykulttuuriin. Kuitenkin Wariuksen kuvien tapa vaikuttaa on hiljainen, paikoittaisessa sievyydessäänkään ne eivät ole pikaruokaa.

Kuvassa on runsaasti esineitä, joiden status symboleina tai esteettistä tehtävää täyttävinä elementteinä ei ole aivan vakaa.

Wariuksen asetelmat ovat kiehtovia. Niiden illusionismiin asti yltävä tekninen taito (äärimmäisen olennainen piirre vanitas-maalauksissa!) on ihana asia. Se antaa teoksille tekstuuria ja jämäkkyyttä. Nimenomaan asetelmina, esineiden ja orgaanisen aineksen keskinäisten suhteiden rakentamisena, ne kuitenkin ovat omimmillaan. Esineteoksia tehnyt Juhani Harri (1939–2003) käytti myös räystyneitä puupintoja ja esimerkiksi lintuaiheita (munat, sulat, kuolleet linnut) laatikkoteoksissaan. Harrin estetiikassa on samankaltaista haurautta ja sievää odottamattomuutta.

 

Wariuksen töistä löytyy kuitenkin myös massiivisuutta: lavastuksena toimii usein vähintään huonekalu, toisinaan huonetila. Toisensa kohdanneiden ja ajan unohtamien esineiden näennäisen ihmisvapaa keskustelu elollistaa tilaa.

 

*

Roskalavojen esineet ja museokama nostavat esiin muitakin kulttuurisia arvoja. Historiassa ja esineissä on tiettyä materiaalista kipeyttä, käyttötarkoitusten ja käyttäjien ohimenevyyden surua. Samalla vanhan esineen esteettinenkin käyttö antaa signaalin siitä, että näin juuri kuuluukin toimia, kierrätys on hyvä juttu. Museot ja asetelmat ovat kulttuurisia merkitysvarantoja, kauneuden kokemisen ja oppimisen paikkoja, mutta niiden asema on vaikea. Wariuksen valokuvateos hyödyntää nostalgian ideaa melkeinpä sanan perusmerkityksessä: niiden polttopisteessä on kotoisuus, joka on muuttunut kompositioksi ja meditaatioksi.

Historiassa ja esineissä on tiettyä materiaalista kipeyttä, käyttötarkoitusten ja käyttäjien ohimenevyyden surua.

Samalla huomiotaherättävän kaunis visuaalisuus kytkeytyy auttamatta kulutuskulttuuriin. Curiositas analysoi sitä tarttumalla menneisyyden esineisiin ja niiden käyttötarkoituksiin, ja sen upeasti esitelty esineistö pitää sitkeästi oman vierautensa. Siinä mielessä se muistuttaa museon tehtävästä vaalia kulttuuriperintöä. Sen sijaan Wariuksen taide toimii hauraiden halujen maastossa, se herättää haalijan. Niin että tekee mieli leikkokukkia, matonkuteita tai vanhanmallista lasipikaria, kunnes muistaa, että turhuuttahan se vain.

 

 

Arviot