Vaellus läpi pimeän ja vieraan

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen.

Tammi 2018. 199 s.

Markku Pääskysen (s. 1973) yhdeksäs romaani Hyvä ihminen on matkakirja, jossa seurataan yksinäisen nuorukaisen, Rakun, taivalta läpi Länsi-Euroopan ja tämän rauhoittumista kotoiseen Helsinkiin.

Romaani on tutkielma vähäosaisuudesta ja siihen suhtautumisesta. Teema lähtee liikkeelle minäkertojasta itsestään ja laajenee sen jälkeen hänen tapaamiinsa lähimmäisiin.

Rakun sukupuolesta ei ota helposti selvää: häntä luullaan jatkuvasti naiseksi. Hän pukeutuu paljon valkoisiin, mikä lisää harhatulkintoja.

Valo ja varjo ovat tärkeitä metaforia Pääskysen kerronnassa. Valon ja pimeyden kautta kirjailija kuvastaa ihmisen vaikeuksia havaita näkemiään asioita tai arvottaa niitä oikein.

Kun Rakku tapaa Helsingissä katujen kasvatteja, hän huomaa auringonvalonkin käyttäytyvän oudosti näiden kohdalla: valo hajoaa niin olemattomaksi, ettei näistä maan vähäisimmistä jää edes varjoa.  

Hyvässä ihmisessä vilisee ulkomaalaisia ja helsinkiläisiä paikannimiä jatkuvana virtana. Myös Rakun paikalleen pysähtynyt elämä on Pääskysen kertomana tajunnanvirtaa, jossa tapahtuu vähän ikimuistoista ja jonka totuusarvo muuttuu koko ajan kyseenalaisemmaksi.

Hyvässä ihmisessä Rakku tekee jatkuvasti kauhistuneita havaintoja muista ihmisistä ja ympäristöstään. Lähelle tulevat ihmiset tuntuvat toimivan jopa järjenvastaisesti. Kun hän yrittää itse toimia oikein, muut reagoivat yllättävästi: loukkaantuvat tai sanovat hänelle pahasti.

Romaani tuo mieleen Mika Waltarin klassikon Yksinäisen miehen juna (1929), jossa 21-vuotias kirjailija kuvaa alakuloiseen tapaansa pitkää, todellista junamatkaa Istanbuliin ja takaisin. Pääskysen samanikäinen minäkertoja tekee matkaa eri suuntaan kuin Waltarin, idästä länteen. Yhteistä teoksille on painostava tunnelma, vaikka nuoria henkilöitä kiehtovat seikkailut odottaisivatkin seuraavan kulman takana.  

Silloin tällöin Rakku tarttuu tarot-kortteihin, jotka vievät hänet kohti uusia seikkailuja. Hän uskoo sattumaan enemmän kuin Jumalaan.

”On kai kaksi tapaa kokea elämä: pelko ja rakkaus. Ja minä halusin kokea elämän rakkauden avulla. Halusin kiivetä elämänportaiden ylimmälle askelmalle ja avata oven. Halusin tutkia elämän varjopuolia nähdäkseni mistä päin valo niihin lankeaa. Halusin tietää varjon syyn ja valon alkuperän.”

Pelko/rakkaus-dikotomia on itse asiassa sekin kuin suoraan Waltarin suusta.

Auringon liikkumattomuus aurinkokunnan keskiössä puhuttelee Rakkua tavattomasti. Hänkin haluaisi asettua Aurinkoa kiertävälle radalle, jossa ei tarvitsisi piitata harharetkistä.

Tämä tapahtuukin toisen osan alussa, kun Rakku on vakiintunut perheenisäksi. Viivin ja pienen vauvan kanssa Rakku oppii, kuinka tärkeät asiat muuttuvat arkipäiväisiksi: läheisen ihmisen puheesta tulee ennalta arvattavaa ja yllätyksetöntä. Ja jos läheistä ei enää kunnolla kuuntele, tämä on muuttunut itsensä yhdentekeväksi varjoksi.

Päiväkirjan kirjoittamisesta tulee Rakulle pakkomielle. Hän on pannut merkille, että tie sanonnan kirkkauteen on koettelemuksia täynnä: jos haluaa ilmaista itseään hyvin, sitä on harjoiteltava yhä uudelleen. Päiväkirjaan Rakku kirjaa seikkaperäisesti kokemuksiaan Suomesta ja maailmalta.

Välillä hän unohtaa päiväkirjan jonnekin, josta seuraa voimakas vieraantumisen tunne. Hän tuntuu täyttävän päiväkirjaa automaattikirjoituksella ja seuraa myöhemmin mielenkiinnolla, mitä tulikaan kirjoittaneeksi.

Työkaverin mukaan Rakku on luonnostaan hyvä ihminen: muiden etuja ajatteleva rajojen kokeilija, joka rakastaa muita aidosti, on hyvä ja solidaarinen ystävä, poliittisesti valveutunut ja aktiivinen sekä universaalisti innostunut.

Tätä Rakku ei hevin usko. Hänhän tekee väritöntä virastotyötään, möyryää tuntikausia maanalaisissa varastokäytävissä Eläintarhanlahden alla, hoitaa kotitöitä. Ketä sellainen ihminen tai elämä voisi kiinnostaa?

Sitten tulee pysähdys: Viivi päättää jättää tylsäksi kokemansa miehen. Rakku putoaa tyhjän päälle - ja huomaa olevansa vapaa kuin taivaan lintu.

Niin nuorempi kuin vanhempi Rakku lueskelee portugalilaisen Fernando Pessoan runoja. Waltarin rinnalla Pessoa on avain Pääskysen sanaiseen arkkuun.

Portugalilaiskirjailijahan on maailmankirjallisuuden kuuluisin heteronyymien käyttäjä. Pessoa loi kokonaisia kirjoja tekniikalla, jossa sepitettiin kirjoittajakin, ei pelkästään kertojaa.

Rakku huomaa kirjoittavansa päiväkirjaansa heteronyyminä, vaikka ei ensin tiedosta sitä. Teksti, joka tuntuu juuri nyt omalta, ei ole sitä enää vuoden kuluttua.

Tätä kautta Hyvään ihmiseen aukeaa eksistentialismin kysymyksiä, joiden vastaukset yllättävät.

Kun Pääskysen päähenkilö huomaa, ettei hän voi määritellä itseään toisten kautta (Viivin aviomiehenä, työyhteisön jäsenenä, ystävänä jne.), hän alkaa etsiä muista riippumatonta itseään.

Kun Rakku löytää itsensä, pitkä vaellus läpi vieraan ja pimeän päättyy ja hän tuntee ajan pysähtyvän kuin juoksukilpailun maalissa.  

Pääskysen sinänsä lumoava romaani jättää hieman sekavan jälkivaikutelman. Teos kertoo koskettavasti ihmisestä, joka ymmärtää ajan riennon ja osansa maailmankaikkeudessa persoonallisemmin kuin lähipiirinsä ja jää näiden tietojensa kanssa yksinäiseksi.