david foster wallace
Älykkyys on Wallace-kultin sisäinen bandana-huivi, kirjoittaa Maaria Ylikangas.

Vaivaannuttavien ja väreilevien hetkien kirja

Arvio
|
Maaria Ylikangas
|

David Foster Wallacen suurromaanin misogynian kaavan muotoili kirjailija itse: ”Pliis rakasta mua, vihaan sua”.

David Foster Wallace: Päättymätön riemu. Suom. Tero Valkonen. 1061 s. Siltala, 2020. Alkuteos Infinite Jest, 1996.

Kun Päättymätön riemu ilmestyi suomeksi viime syksynä, ilmestyi toki useampi laaja arvostelukin. Enää ei tarvitse kirjoittaa kirjaesittelyä (suosittelen Tommi Melenderin kritiikkiä Helsingin Sanomista) tai ylistää suomennoksen tasoa (hyvää työtä, Tero Valkonen!). 

Suomennos neljännesvuosisadan ikäisestä romaanista, josta puhutaan klassikkona, on suora ehdotus: tulisipa PR tulee osaksi suomalaista ”maailmankirjallisuuden” kaanonia. Läpi meni: teoksesta otettiin kolmas painos haltioituneiden arvioiden ja positiivisen somepöhinän myötätuulessa. Kriitikot ovat kirjoittaneet romaanin hyveistä tuttua rataa: kulutus- ja viihdekulttuurin kritiikki, surullisuus ja huumori, inhimillinen lämpö, vaikeus  ja viihdyttävyys, sivistys ja älyllisyys, riippuvuuksien käsittely, uskomaton osuvuus internetin aikakauteen. 

Kaikesta huolimatta en jaksaisi jumpata läpi tuhatta sivua pukuhuonepuhetta, addikteilta nyysittyjä tarinoita, mieskirjailija-kuvailee-naishahmoa -helmiä ja mies-mekossa -vitsejä: ”Tony parka vetää helvetin hauskan näköisenä korkkareissa ja höyhenpuuhkassa” (s. 128). Kohtaus sisältää mm. raiskausyrityksen, höyhenboan hivelyä ja hupsua horjumista, kuin villiintynyt Piukat paikat (1959). Tämä lienee sitä viihdettä vaikeuden vastapainoksi.

Tuntuu, että tätä laivaa ei ohjaa kukaan (tämä on kehu), mutta lukiessani en siltikään löydä ruoria. Kai se siirtyilee.

PR:n ja David Foster Wallacen itsensä misogynia on ollut kestoaihe amerikkalaisessa keskustelussa. Sitä ei totisesti ole vaikea bongata PR:sta. Wallace-tutkija Clare Hayes-Brady kehottaa katsomaan sitä tarkemmin, ja ottaa esille Wallacen keskeisen tekstistrategian. Kirjailija itse muotoili dikotomian: “pliis rakasta mua, vihaan sua”. Hayes-Bradyn mukaan hallinnan ja irtipäästämisen vuorottelu on leimallista Wallacen proosalle. Esimerkiksi tunnetussa “Tämä on vettä” -puheessa (2005, suom. Juhani Lindholm) Wallace kertoo anekdootin kaloista. Hän jatkaa: “mikäli nyt pelkäätte, että aion esiintyä viisaana vanhempana kalana teille nuorille kaloille ja ruveta seuraavaksi selittämään mitä vesi on, niin turha huolestua. Minä en ole viisas vanha kala. Kalajutun tarkoitus on vain osoittaa, että kaikkein ilmeisimmät, merkityksellisimmät ja selvimmät tosiasiat ovat juuri niitä, joita usein on kaikkein vaikein huomata ja joista on kaikkein vaikeinta puhua.” Eli: Kertoo opettavaisen anekdootin. Kieltäytyy opettamasta. Alkaa opettaa. Tämä vesipuhe lienee myös syynä Wallacen maineeseen “viisaana”.

 

Riippuvuuksien ja vähän muunkin ensykolopedia

PR:n kirjallinen muoto on hyvin kunnianhimoinen. Se on ensyklopedinen romaani, ja suomalaisessa vastaanotossa se on myös nähty osana ”suuren amerikkalaisen romaanin” perinnettä. 

Ensyklopedisuudessa merkittävää ei ole vain liiallisuus, vaan sen jäsentymisen tapa. Wallace hyödynsi fraktaalimallia, joka toimii fiktiomaailman kaaviona. Se on enemmän tekijän kuin lukijan skeema, ja siksi mielekäs tulkintahorisontti vain entusiastille. Wallacen viitteellisyys on kuitenkin 1900-luvun intertekstuaalisuutta, omatyylisen materiaalin sisään kätkettyä ja muunneltua viitteistöä (ei esimerkiksi sämpläysensyklopedisuutta à la Kenneth Goldsmithin Capital, 2015).

Wallacen tekniikkaa on kutsuttu hyperrealismiksi, koska kuvaus on pikkutarkkaa, mikä puolestaan kytkeytyy ensyklopedisuuteen. Nämä molemmat taas rakentuvat maksimalismin varaan, ja kaikki osa-alueet muuntuvat sosiaalisesti jaetuksi älyllisyydeksi. 

Useat ovat kiinnittäneet huomiota Wallacen proosan viimeistelemättömyyteen. Tuntuu, että tätä laivaa ei ohjaa kukaan (tämä on kehu), mutta lukiessani en siltikään löydä ruoria. Kai se siirtyilee. Tämä lienee tulosta Hayes-Bradyn kuvaamasta dikotomiasta: lukija on tuuliajolla, jonka saa aikaan kontrollifiikki, eikä voi tietää mikä osa on superälyn aikaansaannosta ja mikä ei. Tulkinnalliset päätökset voivat osoittautua turhiksi tai eivät. Catch-22 on wallacelainen perustilanne.

PR:n tapa esittää havaintoa muistuttaa Wallacen journalistista proosaa, jota on suomeksi julkaistu esseinä (Hauskaa mutta ei koskaan enää, 2012). Hänen journalistisen työnsä totuudellisuuteen sopii suhtautua samalla epäilyksellä kuin gonzo-edeltäjien (Hunter S. Thompson, Gay Talese). Amerikkalaisen kaunokirjallisen journalismin perinteen uudelleenarviointi on nakertanut myös Wallacen uskottavuutta: tilanteita, tapauksia ja dialogeja on sekä muunneltu että keksitty niin, etteivät ne tarkkaan ottaen vastaa journalistisen eetoksen mukaista totuutta.

Osa kriitikoista kiittää PR:n kuvausta nykyajasta, koska Wallace ennakoi koukuttavan netin. Kuitenkin fiktionsisäinen elokuva Päättymätön riemu on enemmän television kaltainen (vrt. Wallacen televisio-essee ”E Unibus Pluram”). Netin ominaisuuksista on läsnä lähinnä loputon tuuba, mutta kielellisenä artefaktina PR on kaukana internetistä: sen tyyli on omaperäinen ja johdonmukainen.

Riippuvuus on ihmisyyden sisäistä dystopiaa samalla tavalla kuin romaanin kuolettavan viihdyttävä elokuva on ulkoinen uhka.

Netti taas ylittää yksilöllisen, niin dystopiana kuin utopianakin. Ne, jotka valtasivat Yhdysvaltain kongressirakennuksen loppiaisena, ruumiillistuivat internetistä (MAGA-liikkeen keskeinen olinpaikka). Internet luo toimintaa terrorismista aktivismiin – ja juuri sen kollektiivinen luonne unohtuu niiltä, jotka omassa Twitter-riippuvuudessaan kärvisteltyään löytävät kaltaisensa addiktin PR:n maailmasta. En ajattele, että Wallacen olisi pitänyt ennustaa paremmin, vaan minusta teoksen kiittely osuvana kuvauksena internetistä ja sen vaikutuksesta perustuu kapealle käsitykselle netistä ja vahvistaa kliseitä.  

PR:n ote ihmiseen/henkilöhahmoon on individualismin läpäisemä. Riippuvuudet ovat yksilöiden ongelmia, jotka päihitetään sitoutumalla vaikkapa AA:n mietelauseisiin ja rutiineihin (Don Gately -linja). PR suhtautuu niihin pragmaattisesti: klisee on ok, koska se toimii. Riippuvuus on ihmisyyden sisäistä dystopiaa samalla tavalla kuin romaanin kuolettavan viihdyttävä elokuva on ulkoinen uhka. Romaani siis päätyy ulkoistamaan riippuvuuden ongelmaksi, johon yksilön on kamppailtava ratkaisu.

 

Suuri Amerikkalainen Romaaniko?

Suomalaisessa vastaanotossa on noussut esiin Suuren Amerikkalaisen Romaanin käsite (Great American Novel, GAN). GAN on jenkkikirjallisuuden odotushorisontin mahtavimpia valopulsseja sykkivä majakka, jonka kulttuurinen funktio on toimia tyhjentävänä  kuvauksena amerikkalaisuuden tolasta. Perinteen pönkittäminen Wallacen tuotannolla tai päinvastoin ei kuitenkaan tunnu kovin mielekkäältä. 

PR kyllä toteuttaa Judith Fetterleyn vastustavan lukemisen klassikkoteokseensa kirjaamia amerikkalaisen suurtradition kliseitä: ytimessä on veljeys ja vapaus, maskuliininen tila, jossa naishenkilö on riesa, esine/koriste tai mahdoton kiusa. 1970-luvun feminismin henkeen Fetterleyn tulkinta traditiosta perustuu ajatukselle kahdesta sukupuolesta. Resisting Reader myös olettaa, että lukija samastuu sellaiseen henkilöhahmoon, joka on hänen kanssaan samaa sukupuolta. Kun tarkastellaan tradition jatkumoa eri teksteissä, Fetterleyn lähestymistapa osoittaa mielekkyytensä, silloinkin kun muistetaan että lukijan suhde henkilöhahmoihin voi olla monimutkainen. Vaikka kukaan ei aina samastu omaan sukupuoleensa, representaation tendenssi jättää jälkensä. Siksi muut kuin oletuslukijat joutuvat kehittämään erilaisia lukustrategioita.

Fetterley tarkentaa paikkaan, jonka traditio jättää naislukijalle: damned if you do, damned if you don’t. Asettuminen tradition ehdottamaan tilanteeseen merkitsee asettumista sisäiseen konfliktiin, siitä kieltäytyminen merkitsee poistumista sivistyksenä pidetyn piiristä. Epämukavuusalue voi hangata jotain herkkää taiteellista pistettä maskuliinisen lukijaposition helposti omaksuvan kropassa, mutta meille muille se on ihan tavallinen lukupäivä. Elättelen toivoa, että voisin sanoa PR:n sekä luovan että ratkovan tätä ristiriitaa, mutta Wallace on vain keksinyt jotain sellaista, jonka toisenlaiset lukijat ovat aina kokeneet.

Koska PR:n sisäsyntyinen näkemys sukupuolesta on hyvin binäärinen (ja sukupuolijärjestelmän haastaminen on aina karnevalismin signaali), Fetterleyn näkemys sukupuolitetusta lukijapositiosta tuntuu ainakin minusta pätevän romaanin maailmassa. Mutta edes tämä piirre ei tee sen GAN-statusta mitenkään mielekkääksi.

PR on läpeensä amerikkalainen (merkityksessä yhdysvaltalainen, Amerikka on enemmän), se on kulttuurisesti samassa sammiossa kaiken mahdollisen jenkkiviihteen kanssa. Vaikka se sisältää amerikkalaisen kirjallisuuden traditiolle tyypillisiä elemettejä, se ei ole mikään GAN. Se on amerikkalainen partikulaarilla, ei yleisellä tavalla.

1800-luvun nationalismipilvi ei ole PR:n konteksti, vaan se on sekä kirjoitettu että sitä yhä vastaanotetaan ajassa, jossa nationalististen suurprojektien merkitys on vähintään kyseenalainen. Edes Yhdysvaltojen kirjallinen julkisuus ei pidä käsitettä enää kovin kuranttina. Voisimmehan mekin haikailla August Alhqvistin haaveiden pohjalta Suuren Suomalaisen Romaanin perään. 

GAN-hehkutus tuntuu nousevan jostain oletusten maailmasta, jolla ei ole juuri tekemistä itse romaanin kanssa. En oikein ymmärrä tätä suomalaisessa keskustelussa muutoin kuin oireena DFW-fanituksesta, jolle amerikkalaisen suurromaanin perspektiivi on mahdollisuus sanoa parasta ikinä, ja näin argumentoida sen puolesta, että PR olisi yksi aikamme merkittävimmistä romaaneista suomalaisessa perspektiivissä. Minä ottaisin mieluummin saman sivumäärän verran jotain muuta. 

 

Entä jos pinta on kaikki?

PR:n fiktiokäsitys on runsas ja antoisa. Se on osin seurausta Wallacen yliopistotaustasta: hän opiskeli filosofiaa ja sai laajan kirjoittajakoulutuksen. Hän tunsi 1900-luvun lopun tulkinnalliset käytännöt hermeneutiikkoineen, ideologiakritiikkeineen ja fenomenologioineen. Kaikkien tutkijoiden mielestä lausumattoman tulkitseminen Wallacen tuotannosta ei ehkä ole paras mahdollinen lähestymistapa: paljon tulee projisoitua ja jotain jää tavoittamatta. 

Wallace-tutkimus on jossain määrin ottanut käyttöön postkritiikin lähtökohtia. Postkritiikki merkitsee kirjallisuuden tyypillisten tulkintateorioiden haastamista: jospa teksti ei synnytäkään aina piilotekstiä, vaan sitä voi lukea myös pinnalta. Kirjallisuudentutkija Martin Paul Eve kirjoittaa: “Tällainen siirto merkitsee kääntymistä pois siitä, mitä perinteisesti pidämme “poliittisina” tai “eettisinä” luentoina kirjallisuudentutkimuksessa”.  

Eve lukee postkritiikin kannalta PR:n Eskaton-peliä (alk. s. 319). Peli tuntuu sekä tarjoutuvan “reseptiksi” kirjan lukemiseen että osoittavan miten naurettavaa on ajatella, että lukemiseen epistemologisten esteiden ylittämiseen olisi jokin ratkaisu. Maisema ja kartta sekä sisältävät yhteisiä muuttujia että eivät (lisää vain semanttinen liike). 

Päättymätön riemu ilmenee pintana, tuntuu pinnalta, enkä ainakaan minä pysty paikantamaan siitä opetusta tai yhteiskunnallista totuutta.

Peli on metafiktiivinen elementti, joka liittyy apokalyptiseen geopolitiikkaan, keskenkasvuisiin tennisoppilaisiin (oppilaitoksessa) ja sääntöihin. Säännöt ovat sekä monimutkaiset että mielivaltaiset, kuten on romaanikin. Eve käsittelee Eskatonia modaliteettien (asiaintilan toteutumisen ja todenmukaisuuden välinen arviointi) valossa, mikä siirtää painopisteen asioiden keskinäisiin suhteisiin. 

PR ilmenee pintana, tuntuu pinnalta, enkä ainakaan minä pysty paikantamaan siitä opetusta tai yhteiskunnallista totuutta. Se tuntee suuren freudilaisen ja althusserilaisen pinnanalisen, se tietää miten ovelimmat lukevat (esim. ideologiakriittinen lukutapa, jota Fetterley soveltaa vanhempaan kirjallisuuteen).

 

Kun viihteessä ei viihdy

PR:n tyylille on ominaista groteskin, väkivaltaisen, absurdin ja transgressiivisen käyttö. Se on mitä puhtain esimerkki karnevalistisesta teoksesta. Transgression koomisena symbolina toimii usein naiseuden ja mieheyden sekoittuminen. 

Piirre ei liity vain satunnaisten henkilöhahmojen fokalisaatioon, vaan se läpäisee romaanin täysin. Erityinen henkilöhahmo on Steeply (Hugh/Helen). Kerronta kiinnittää yksityiskohtaista huomiota hänen vartaloonsa (miesvartalo naisen vaatteissa) ja eleisiinsä – mutta ei hänen näkökulmastaan, vaan Rémy Marathen (vastarintaliike/vakooja) silmin. (Molemmat hahmot edustavat vapaustaisteilijoiden rintamaa, jonka tarkoitus on kaapata addiktoiva Päättymätön riemu -elokuva). 

Seuraa kuvausta, joka pyörii naishahmoisen Steeplyn takapuolen, kenkien, käsilaukun ja meikattujen kasvojen ympäristössä: ”Tupakkaa sytyttäessään hän ojensi tikkukäden kyynärpään sivulle, mitä yksikään rintoihin tottunut nainen ei tee, vaan pitää kyynärpäätä vasten kylkeä” (s. 91). Romaanin kerronta/katse ei ole niin luontevaa kuin minkä tahansa mieshenkilön kohdalla, vaan se tuo Steeplyn hahmon kautta esille keinotekoisuutta – eräänlaisena vastinparina hänelle toimii Joelle Van Dyne.

Joelle van Dynen väkivaltainen tarina pyörii hänen ulkonäkönsä ympärillä (“Kaikkien Aikojen Kaunein Tyttö”) – insestisen isän hänen kasvoilleen viskaama happo pakottaa hänet käyttämään huntua. Radiojuontaja Madame Psychosiksen hahmossa hän saa elämän, joka ei riipu suoraan hänen suhteistaan miespäähenkilöihin.

Postkriittinen käsitys Päättymättömästä riemusta sopii hyvin mielikuvaan Wallacesta yltiöälyllisenä tekijänä, joka ei halunnut tulla päihitetyksi.

Groteski saavuttaa erään kyseenalaisen huipun kuvauksessa Marion (Incandenza) ensimmäisestä seksikokemuksesta. Kohtaus pyörii USS Millicent Kentin rujouden ympärillä, ja tuo rujous on nimenomaan maskuliinisuutta tytössä; täydellisen valotuksen groteskiin tarjoaa tytön isä, joka pukeutuu naisten vaatteisiin (s. 118–123). Henkilöhahmojen välinen epäsuhta voi kasvaa suureksi, osa muistuttaa ihmistä (psykologinen uskottavuus ja syvyys), osa ei saa inhimillistä statusta komediaeläimyydeltään (äidit, naisen vaatteisiin pukeutuvat miehet, rumat tytöt).

Even esittämä postkriittinen käsitys PR:sta sopii hyvin mielikuvaan Wallacesta yltiöälyllisenä tekijänä, joka ei halunnut tulla päihitetyksi. Vaikka postkritiikki sulkeistaa konventionaalisimmat eettiset ja poliittiset tulkinnat, se avaa uusia näkymiä. Wallacen tuotannon keskeinen piirre on halvaantuminen: ”Wallacen kirjallinen projekti on poliittista ja eettistä päätöksentekoa vastaan suunnattua lykkäämistä (“procrastination agaist”), [--] joka puskee kaikki lopulliset päätökset [--] kaunokirjallisten rajojen yli”.  

Eettisten ja poliittisten kysymysten esittäminen ja niiden ratkaisemisen tarkoituksellinen sabotointi on kiinteä osa Wallacen proosan status quoa (analysis paralysis!). Tähän liittyy PR:n “päättämätön” loppu, joka on kuulemma syy lukea kirja uudelleen. Eh.

En aisti sitä lämpöä, josta kriitikot puhuvat, en viihdy tässä viihteessä. En pidä ees-taas-jippoa leikkinä, vaan odotan loppua. En saadakseni palkintoa, vaan päästäkseni pois (kuten elämässä usein).

Ainoa tie ulos on lohduton: Joelle van Dyne esitellään lukijalle viimeisissä juhlissaan. Hän aikoo tappaa itsensä. Reflektiivisen kuvauksesta tekee sen sävy: Joelle on äärimmäisen tuskallisessa ja surullisessa tilanteessa, eikä kertoja reteile sitä muuksi: ”Sisäänkäynnin kohdalla lukee EXIT. Uloskäyntiä ei ole.” (217)

Havainto ”pliis rakasta mua, vihaan sua” -dynamiikasta valaisee, miksi PR:n lukeminen nuuduttaa minua. Liian tuttu sosiaalinen dynamiikka takaa sen, että minusta on vaikea nauraa kertojan kanssa. En aisti sitä lämpöä, josta kriitikot puhuvat, en viihdy tässä viihteessä. En pidä ees-taas-jippoa leikkinä, vaan odotan loppua. En saadakseni palkintoa, vaan päästäkseni pois (kuten elämässä usein). 

Mutta pienistä suuriin rakenteisiin toistuva piirre pakottaa jännitteen pinnalle. Ainakaan sitä ei voi olla huomaamatta.

 

Maratonin jälkeen olo on palkittu

”On kuin kuulisin oman ääneni pääni sisältä, mutta kuin minulla olisi isompi sanavarasto ja olisin fiksumpi”, kuvaa Immune To Boredom -blogin kirjoittaja kokemustaan Wallacen lukemisesta. Suunnilleen samaa sanovat muutkin, esimerkiksi julkisesti DFW-faniudesta irtisanoutunut  Julius Taranto: “Wallace ei kirjoittanut sillä äänellä, jonka kuulen päässäni, vaan sillä, jonka halusin päähäni”.

Älykkyys on DFW-kultin sisäinen bandana-huivi. Se huipentuu kerta toisensa jälkeen D. T. Maxin kehutussa elämäkerrassa (koomisuuteen asti fanittava kirja): ”Monet Wallacen opiskelutovereista tajusivat jossain vaiheessa, ettei hän ollut ainoastaan älykäs, vaan tyrmäävän älykäs, älykkäimpiä ihmisiä, jonka he olivat koskaan tienneet” (2020, suom. Heikki Karjalainen). Pitäkäämme Wallacea minä hyvänsä, mutta älkäämme tyhmänä

Maxille on oireellisen tärkeää kertoa, miten hyviä Wallacen arvosanat olivat ja miten helposti hän omaksui tiedon vaikeammatkin kiemurat. Wallace suoritti yliopistoa  niin hyvin kuin depressioltaan kykeni. 

Hän myös kirjoitti romaanin, joka sopii täysin jälkikapitalistisen älykkäämmän lukemiskulttuurin tunnuskuvaksi. Sen lukeminen on suoritus: olen kuullut sanan maraton yhtä usein kuin sanan palkitseva.   

Minulle romaanin ilot löytyvät juuri pinnalta. En kuule yliminäni ääntä päästäni, en ajattele olevani suuren ja vaikean (mutta palkitsevan) romaanifalloksen ääressä, enkä oikeastaan välitä ymmärtää, enkä aina edes muistaa henkilöhahmoja. Kun PR on suopea, barthesilainen tekstin ilon pintaväre viehättää. 

Älyn fetisointi ja eskapistinen syvällisyys toimivat Wallacen tuotannon hehkuttelun verukkeina, ja vievät kauemmas sen loistavista ansioista ja päässä särisevistä ongelmista. 

Hän myös kirjoitti romaanin, joka sopii täysin jälkikapitalistisen älykkäämmän lukemiskulttuurin tunnuskuvaksi. Sen lukeminen on suoritus: olen kuullut sanan maraton yhtä usein kuin sanan palkitseva

Hyvänä kysymyksenä pysyy, miksi juuri Wallacen proosa on niin arvokasta, että sitä kannattaa tutkia ja tulkita, kaikista mahdollisista elämään ja teoksiin liittyvistä myrkyllisyyksistä huolimatta. Ehkä siksi, että hänen teoksilleen on jokin väylä auki. Voi kai olla kiitollinen tilanteesta, jossa hetkittäin, akateemisen kulttuurin ulkopuolellakin, sallitaan teokselle sen monimielisyys. Pahoitella voi, että siihen tilaan pääsee vain nerohissillä.

 

Kirjallisuutta

Martin Paul Eve: “Equivocationary Horseshit: Post-Correlationist Aesthetics and Post-Critical Ethics in the Works of David Foster Wallace”. Open Library of Humanities, 6 (1), 2020. Tarkistettu 5.1.2021 https://olh.openlibhums.org/articles/10.16995/olh.538/ 

Judith Fetterley: The Resisting Reader: A Feminist Approach to American Fiction. Midland Book, Indiana University Press, 1978.

Jeremy Gordon: “A Supposedly Great Article I’ll Never Read The Same Way Again”. The Outline. 13.5.2021. Tarkistettu 11.1.2021. https://theoutline.com/post/7424/david-foster-wallace-roger-federer-moment?zd=1&zi=s57hltsn 

Clare Hayes-Brady 2018: “Reading Your Problematic Fave. David Foster Wallace, Feminism and #metoo”. The Honest Ulsterman, 2018. Tarkistettu 5.1.2021. https://humag.co/features/reading-your-problematic-fave 

Immune to Boredom: “Infite Quest”. 13.9.2015. Tarkistettu 6.1.2021. http://www.immunetoboredom.com/infinite-quest/ 

Petteri Kokko: ”David Foster Wallacen yli 1000-sivuisessa kulttiklassikossa Amerikka viihtyy kuoliaaksi”.  Kaleva, 17.11.2020. Tarkistettu 5.1.2021. https://www.kaleva.fi/arvio-david-foster-wallacen-yli-1000-sivuisessa-ku/3111936 

D. T. Max: David Foster Wallace. Alkuteos Every Love Story Is a Ghost Story: Life of David Foster Wallace (2012). Suom. Heikki Karjalainen. Siltala, 2020.

Tommi Melender: ”David Foster Wallacen “mahdottomaksi käännettäväksi” kutsutun jättiteoksen suomennos herättää samanlaista mielihyvää kuin Wallacen proosa englanniksi”. Helsingin Sanomat, 24.10.2020. Tarkistettu 5.1.2021. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006698451.html 

Esa Mäkijärvi: ”Riippuvaisuuksien aika – David Foster Wallacen järkäle on kaikin tavoin se aina janottu Suuri Amerikkalainen Romaani”. Demokraatti, 27.10.2020. Tarkistettu 5.10.2021. https://demokraatti.fi/kirja-arvio-riippuvaisuuksien-aika-david-foster-wallacen-jarkale-on-kaikin-tavoin-se-aina-janottu-suuri-amerikkalainen-romaani/ 

Julius Taranto: “On Outgrowing David Foster Wallace”. L.A. Review of Books, 15.9.2015. Tarkistettu 11.1.2021. https://lareviewofbooks.org/article/on-outgrowing-david-foster-wallace/ 

David Foster Wallace: “E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction”. Review of Contemporary Fiction, 1993. Tarkistettu 6.1.2021. http://jsomers.net/DFW_TV.pdf