Valokuvia varjoista

Quynh Tranin herkkä ja vahvasti visuaalinen esikoisromaani tuo suomenruotsalaiselle kirjallisuuskentälle kaivattua uutta näkökulmaa.

Quynh Tran: Varjo ja viileys.

(Skugga och Svalka, 2021.)

Suom. Outi Menna.

257 s. Teos 2021.

Pietarsaaressa kasvaneen, sittemmin Malmöhön muuttaneen Quynh Tranin Varjo ja viileys kertoo vietnamilaistaustaisen perheen elämästä kaksikielisessä Pietarsaaren pikkukaupungissa. Teos on kirjoitettu nimettömäksi jäävän minäkertojan näkökulmasta, joka on myös perheensä nuorin, alakouluikäinen lapsi. Minäkertojan elämän keskiössä ovat yksinhuoltajaäiti Má ja isoveli Hieu.

Pikkuveli on hiljainen tarkkailija, joka opiskelee ahkerasti ja pelaa kavereidensa kanssa jalkapalloa. Isoveljeä, teini-ikäistä Hieuta taas kiinnostavat enemmän tytöt ja kaverit kuin koulussa pärjääminen. Hieun elämä kiehtoo minäkertojaa, mutta samalla se on salaisuuksineen ja öisine seikkailuineen hieman pelottava. Veljesten välillä on kuilu, jota pikkuveli yrittää kuroa umpeen mielikuvituksellaan. Hän kuvittelee, mistä huoneen toisella puolella nukkuva Hieu uneksii tai mitä tämä tekee, kun pikkuveli ei ole näkemässä. Vaikka veli on fyysisesti lähellä, hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa ovat pikkuveljelle mysteerejä.

Má on puolestaan temperamenttinen, mutta pohjimmiltaan hyvin rakastava äiti. Hänen hahmonsa kuvastaa maahanmuuttajataustaisen yksinhuoltajaäidin elämän realiteetteja: pitkiä työpäiviä matalapalkkaisessa ja fyysisesti kuormittavassa työssä, kielitaidottomuuden aiheuttamia arjen haasteita ja ikuista haaveilua paremmasta elämästä – niin itsensä kuin poikien vuoksi. Málla on onneksi turvanaan tukiverkosto, joka koostuu kaupungin pienestä mutta tiiviistä vietnamilaisyhteisöstä.

Veljesten välillä on kuilu, jota pikkuveli yrittää kuroa umpeen mielikuvituksellaan.

Perheen sisäisessä dynamiikassa pikkuveli seuraa sivusta ja tekee mitä käsketään. Má ja Hieu ovat puolestaan aktiivisia ja voimakastahtoisia hahmoja, jotka ottavat yhteen. Minäkertoja on herkkä aistimaan tunnelmia ja tilanteita kotona. Perheessä vallitsee ajoittain painostavalta tuntuva puhumattomuuden kulttuuri, vaikka lempeyttä ja välittämistä on myös paljon. Tunteista ei juurikaan puhuta ja konflikteihin reagoidaan väkivallalla tai teeskentelemällä, ettei niitä ole. Mán väkivaltainen käytös periytyy myös Hieulle, mikä aiheuttaa säröjä niin perheen sisällä kuin suhteessa vietnamilaisyhteisöön.

Teoksessa on läsnä vahva kuvallinen ulottuvuus. Minäkertoja havaitsee ympäristöään hienovaraisella pieteetillä, joka korostaa tämän hiljaista, sivullista olemusta. Kieli on vahvasti visuaalista, täynnä pikkutarkkoja yksityiskohtia, ihmisistä ja tiloista poimittuja tunnelmia ja sävyjä. Välillä kielen kuvallisuus kääntyy itseään vastaan, ja sään tai tilan kuvailu tuntuu triviaalilta ja irralliselta suhteessa muuhun tekstiin.

Teoksen rakenne korostaa sen visuaalisuutta: lyhyet, usein vain muutaman sivun pituiset luvut ovat välillä kuin ajassa pysähtyneitä kuvia. Kronologiaa ei ole, vaan juoni koostuu episodimaisista kohtauksista ja muistoista, joita on siroteltu sinne tänne. Kokonaisuus on fragmentaarinen, mutta toistuvien teemojen ja motiivien ansiosta ehyt.

Minäkertoja havaitsee ympäristöään hienovaraisella pieteetillä, joka korostaa tämän hiljaista, sivullista olemusta.

Visuaalisuus on romaanissa keskeisessä asemassa myös hyvin konkreettisella tavalla: Má harrastaa valokuvausta. Hän taltioi arjen tavallisia hetkiä ja asioita, kuten reissuja uimahalliin tai kesäpäivän rannalla. Valokuvaus ei ole Málle kunnianhimoinen, taiteellinen projekti, vaan pikemminkin keino yrittää ottaa haltuun ympäristöä ja säilöä muistoja. Valokuvaus antaa myös toivoa paremmasta, kun Má saa kuvauskeikan paikalliseen sanomalehteen.

Kotona pöydillä ja laatikoiden perukoilla lojuvat valokuvat kiehtovat minäkertojaa. Ne ovat portaaleja sisäiseen maailmaan, missä kuvien herättämät muistot ja kuvitelmat sekoittuvat unenomaisiksi näyiksi.

Yksi kuva kiehtoo ylitse muiden ja sen ympärille luotuun rinnakkaistodellisuuteen kertoja palaa mielikuvituksessaan yhä uudelleen. Valokuva on otettu perheen alkuaikoina Suomessa. Siinä Má, Hieu, Tei-Tei-täti ja äidin ystävä Lan Pham ovat metsässä marjastamassa. Minäkertoja luo kokonaisen tapahtumien sarjan marjastusreissun ympärille – hänen täytyy kuvitella kaikki, koska ei päässyt mukaan. Useimmat marjastamiseen liittyvät kuvitelmat kiinnittyvät todellisuuteen, mutta retki saa myös fantastisia piirteitä, kun Hieu näkee leopardin hiiviskelevän metsän varjoissa.

Elokuvat toimivat perheen linkkinä entiseen kotimaahan ja kaupungin vietnamilaisyhteisöön. Má tilaa ystävältään Vietnamista japanilaisia, vietnamiksi dubattuja elokuvia. Tieto leviää  pienen yhteisön sisällä nopeasti. ”Vietnamilaiset janosivat kulttuurielämyksiä”, minäkertoja kommentoi, koska pikkukaupunki ei niitä heille pysty tarjoamaan. Länsimaiset elokuvat, vaikka olisivatkin vietnamiksi dubattuja, eivät ole tarpeeksi kiinnostavia – edes Má ei jaksa katsoa niitä alkua pidemmälle. Ehkä japanilaiset elokuvat ovat yhteisössä suosittuja, koska ne muistuttavat jostain tutusta ja turvallisesta, joka on jouduttu jättämään taakse. Ne tarjoavat hetken eskapismia elämästä vieraan kulttuurin keskellä.

Valokuvat ovat portaaleja sisäiseen maailmaan, missä kuvien herättämät muistot ja kuvitelmat sekoittuvat unenomaisiksi näyiksi.

Teoksessa yhteisön merkitys korostuu. Vietnamilaisyhteisö on perheelle tärkeä tukipilari, jonka kanssa vietetään paljon aikaa korttia pelaten ja teetä juoden. Välillä myös autetaan kääntämään virallisia papereita tai lomakkeita ruotsista vietnamiksi. Vähemmistöön kuulumista tai maahanmuuttajuutta ei teoksessa kuitenkaan eksplisiittisesti korosteta, vaikka kulttuurierot tiedostetaan ja valkoisten outoja tapoja päivitellään porukalla. Valkoisuus nouseekin teoksessa omaksi käsitteekseen: valkoisuus tarkoittaa niitä toisia, jotka eivät kuulu meihin.

Minäkertojalle vähemmistöön kuuluminen ei vaikuttaisi olevan identiteettiä tai lapsuudenkokemusta määrittävä tekijä. Hänelle perheen “erilaisuus” näyttäytyy ennen kaikkea varallisuuden kautta: koulukavereiden keskiluokkaisilla perheillä on varaa lähteä lomilla ulkomaille, kun kertoja pääsee korkeintaan perhetuttaviensa luokse Tampereelle. Sinnekin pitää mennä laina-autolla, koska omaan ei ole varaa.

Tranin minäkertojan lapsuus näyttäytyy hyvin erilaisena kuin vaikkapa Tommi Liimatan samaan kaupunkiin sijoittuvan Jeppis-romaanin päähenkilön. Liimatan romaanin kertojan näkökulma on keskituloisen, valkoisen ja ydinperheessä kasvaneen alakouluikäisen pojan, siinä missä Tranin romaani kuvaa suomenruotsalaista maailmaa keskiluokkaisen ja valkoisen normin ulkopuolelta, mikä on hyvin tervetullut ja tarpeellinen näkökulma kotimaisen kirjallisuuden kentällä.

Vähemmistöön kuulumista tai maahanmuuttajuutta ei teoksessa kuitenkaan eksplisiittisesti korosteta, vaikka kulttuurierot tiedostetaan ja valkoisten outoja tapoja päivitellään porukalla.

Pikkuveljen hahmo on vaarassa jäädä etäiseksi, koska romaanin kerronta pyörii niin vahvasti äidin ja veljen ympärillä. Kertojanäkökulma antaa kuitenkin mahdollisuuksia pikkuveljen rikkaan ja kiehtovan sisäisen maailman tutkiskelulle, ja onneksi romaani ottaakin siitä kaiken irti.

Vaikka Elina Warstan kuvitus on kaunis, ilmentää ruotsinkielisen painoksen kansi mielestäni paremmin teoksen tunnelmaa. Taitto on käännöksessä ilahduttavan ilmavaa: marginaalit kehystävät tekstiä kuin kuvaa, johon katse on helppo kohdistaa, ja jokaisen luvun alussa on sopivasti tilaa hengähtää.

Outi Mennan suomennoksessa paikkojen ja ihmisten nimet vilahtelevat molemmilla kotimaisilla. Romaanin todellisuus ei silti ole kaksi- vaan monikielinen. Käännös on uskollinen niin ruotsiksi kuin vietnamiksi operoivan perheen näkökulmalle.

Arvio on julkaistu alun perin Tuho-numerossa (6/2021).