NASA
Kuita

Vanha & uusi kuu

Arvio
|
Lydia Lehtola
|

Kaksi tuoretta runokokoelmaa kuvaa arkista ajelehtimisen tunnetta. Arki on niin lähellä, että vasta siitä kirjoittaessa jokapäiväiset etäisyydet tulevat näkyviksi, ikään kuin katselisi kotiplaneettaa kuusta käsin. Eri sukupolvien kokemusten välillä on kiinnostavia jännitteitä.

 

Venla-Vanamo Asikainen ja Tuomas Taskinen: Lainattua valoa

42 s. Esterin Kirja 2019.

 

Sami Liuhto: Kuuvuori

87 s. ntamo 2018.

 

Venla-Vanamo Asikaisen ja Tuomas Taskisen Lainattua valoa on kolmeen osaan jakautuva runodialogi, joka etsii yhteyttä arkisten etäisyyksien yli. Parikymppisten kirjoittajien esikoisteoksessa vuoropuhelu on vilpitöntä ja takkuavaa. Epävarmuuksien avautuessa syntyy uutta, sanat ylittävää läheisyyttä.

Kokoelma tekee näkyväksi sen, miten toinen on aina jonkinlainen omien kuvitelmien ja toiveiden heijastus.

Säemuotoon kirjoitetuissa runoissa on pientä kankeutta, mutta teoksen virtaavinta ainesta ovat sen toisen osan dialogirunot. Niissä puheenomainen ilmaisu kohtaa tarkkoja ja syviä sisältöjä. Kirjoittajat pääsevät puheenomaisella ilmaisulla lähemmäs oman aikansa ääniä. Vuoropuheluna syntyneet runot voisi hyvin kuvitella vaikka pikaviestimessä käydyiksi keskusteluiksi, joissa etäisyys hetkeksi kuroutuu umpeen. Samaan aikaan niissä näkyy sanallistamisen ja kuuntelemisen vaikeus, usein keskustelijoiden ajatukset kimpoutuvat toistensa ohi ja päälle. Tähän ristiriitaan puhujat myös tarttuvat: ”Katseesi totuus ylittää metaforat... silti verkko on kielellä punottu.” (Lainattua valoa, s.23).

Kolmannessa ”Yli meren” -nimisessä osassa fyysisen etäisyyden kasvaessa puhujien yhteys meren yli tiivistyy. Osio on syntynyt kirjoittajien kirjeenvaihdossa Tallinnan ja Jyväskylän välillä. Nyt puhe on kirkasta ja kohdistuu toinen toiselle, pienten kuvien alta häämöttää suuria asioita. Kokoelma tekee näkyväksi sen, miten toinen on aina jonkinlainen omien kuvitelmien ja toiveiden heijastus. Ehkä toiselle on siksi helpompi puhua, kun tämä ei ole läsnä, vaikkapa tämän kuvaa katsellen:

 

Olet siinä,

valokuvassa.

Polkkatukan kulmikkaasti rajaamilla kasvoilla

toukokuun yltäkylläinen valo

ja mekon tulppaanit kasvavat taivaisiin.

Alaviistossa katseessasi raekuuron alku,

keskittynyt ilme:

pikselistä kuulet vieressäsi

sähköbasson soiton.

 

(Lainattua valoa, s. 13)

Teoksessa selkärankaa ei etsitä suurista filosofioista, vaan tehdään näkyväksi jokapäiväinen kellumisen tunne, pienet, mihinkään liittymättömät asiat: ”Opiskelen aina jotakin. Vain siten voin ymmärtää, ettei pilvenvalkoinen ole enkelinvalkoista.” (Lainattua valoa, s. 23). Arkinen keskeneräisyys ja prosessinomaisuus näkyvät runojen muodossa ja kirjan käsin sidotussa, pehmeässä materiaalisessa olemuksessa. Lainattua valoa ei pyri sanomaan viimeistä sanaa sen enempää itsestään kuin kuvaamastaan maailmasta.

Kuuvuoren kuvasto ja uho tuntuukin jonkinlaiselta retrolta, kun puhuja mainitsee Tiitisen listan ja näkee kekkosia rannalla virvelöimässä.

Nuorten kirjoittajien teoksessa näkyy paljon puhuttu uuden sukupolven kyky puhua tunteista ja olla ihmissuhteissa läsnä ilman käsitteellisiä häkkejä. Puhujien suhdetta toisiinsa ei määritellä sen tarkemmin, mutta selvää on, että välittämisen side yhdistää heitä. Toiseen kohdistetut tunteet eivät näin esineellistä tai jähmetä toista. Päinvastoin, usein sanoja on vaikea edes kohdistaa, ne jäävät harhailemaan ja kiertämään itsen ja toisen välisessä tilassa kenen tahansa omaksuttaviksi.

 

-Aakkosjärjestys on totuuden armollinen voima, jonka lapsikin tunnistaa mahdikseen.

-Mistä tämä puhe armosta? Aakkosjärjestys on mielivaltainen.

 

(Lainattua valoa, s. 19)

 

Samaa puheen kohteen huomioimista ei löydy Sami Liuhdon Kuuvuoresta. Siinä lukijaa vasten läiskähtää kimppu käsittelemättömiä, paineen alla paisuneita tunteita. Teos koostuu proosarunoista, jotka liikkuvat mielleyhtymien kautta vapaasti maailmantilan, historian ja yksityisen kokemuksen välillä. Säerajoista ja lauserakenteista piittaamaton muoto on omaperäinen, mutta pidemmän päälle uuvuttava kuvien vyöryessä lukijan yli vailla välimerkkien tai rivinvaihtojen tuomia hengähdyksiä. Toisaalta se tuntuu osuvalta tavalta kuvata päänsäryn lailla kaiken läpäisevää ahdistusta, jonka syitä puhuja teoksessa kartoittaa:

 

vihaan vuodenaikoja kuin äitiäni kuka idiootti vuodenaikoja vihaa

tai räystäspääskyjä käkeä meidät opetettiin moittimaan

käkeä vaikka ihmissuku yksi käenpoika—

 

(Kuuvuori, s. 60)

 

Teos palaa toistuvasti lapsuuden kokemuksiin puhujan pahan olon taustakankaana. Äitisuhde ja vanhempien rakkauden puute toistuvat paikoin surumieliseen, paikoin vihaiseen sävyyn: ”muistan tuoksun isän joka vielä rakasti minua kun oli aikaa katsella lintuja” (s. 27), ”oli yö ja äiti hyljännyt ainokaisen poikansa sanoista merkitys varisi sitten maahan” (s. 37). Nämä lapsuuden tunnot ovat kokonaisuuden liikuttavimpia osia, joiden ympärille kokoelmassa epämääräisenä vellova katkeruus kiinnittyy.

Teoksen omalakista kieltä voisi kutsua maskuliinisen semioottiseksi: se on alitajunnan liikettä ja kohtuutonta paatosta, suuria kehollisia tunteita. Tunkkaisen beat-henkinen öykkäröinti jää kuitenkin vaille selkeää kohdetta. Kuuvuoren kuvasto ja uho tuntuukin jonkinlaiselta retrolta, kun puhuja mainitsee Tiitisen listan ja näkee kekkosia rannalla virvelöimässä. Liuhto viskelee viittauksia taidekaanoniin ja populaarikulttuuriin, tarttuu ajan ilmiöihin metonyymisesti typistäen: ”arolla en tiedä paikkaani manspleinaan ja olen masentunut” (s.15).

Kuuvuoresta ei voi kirjoittaa mainitsematta sen räikeää tapaa typistää naisia ”huoriksi” ja ”naikkosiksi”. Naiset ovat jonkinlaisia tunne-esineitä, käsittämättömiä affektikimppuja, joiden ympärillä puhujan tunnemaisema leiskuu. Teoksessa jokaisen naisen yllä on mieskatseen kalvo, jolta ei ole suojassa äiti, ruumis eikä kotisairaanhoitaja:

 

kirkkomaan naikkoset jaksavat odottaa

sinua sinua rakastivat tilallaan on jo sulla toinen toistaan karmeammat

lainatut lauseet eivät riitä maksuksi tytölle hänet on palkannut

kotisairaanhoito

 

(Kuuvuori, s. 34)

Kontrasti Lainattua valoa -teoksen levolliseen ihmiskuvaan ei selity vain sukupolvikuilulla. Kyse on myös esteettisiksi laajenevista maailmankuvan eroista, joiden vuoksi esimerkiksi oman kielenkäytön oikeutukselle asetetaan erilaisia perusteita. Kuuvuoren puhujalla on paha olla, ja siksi hän osoittelee syyttävällä sormellaan äitiä ja isää, joiden rakkaus oli vajavaista, naisia, joita ei voi käsittää, lähestyvää kuolemaa sekä koko ”ihmissukua”, joka on oikeastaan tehnyt kaiken väärin. Näistä epäkohdista hän kohkaa pääsemättä tunteessaan eteenpäin. Lainattua valoa -teoksen milleniaalisukupolvea edustavat puhujat puolestaan ovat oppineet kääntämään syyllistävän katseen itseensä: jos ahdistaa, vika on varmaan minussa ja ongelmallisessa asenteessani. Toisaalta tulevaisuus vaikuttaa synkältä, eikä asenteen muuttaminen tai kovempaa yrittäminen välttämättä auta. Nämäkin puhujat ovat siis jossain määrin jumissa. Silti tuhoa odotellessa on aikaa löytää ympäriltä hyvää ja kaunista.

Vaikka Kuuvuori on esteettisesti yhtenäinen ja paikoin tarkkanäköinen, se jättää eltaantuneen jälkimaun kuin Kekkosen ajalta sulatettu pakastepulla.

Maailman tapahtumien tarkkaileminen on omiaan vahvistamaan molempia teoksia määrittävää erillisyyden kokemusta. Yhteiskunnalliset ilmiöt virtaavat puhujien näkökentän ohi muiden ärsykkeiden joukossa, tunkien henkilökohtaiseen tilaan. Teosten puhujien tavat merkityksellistää näkemäänsä poikkeavat kuitenkin toisistaan:

Musteessa kaikki valkoinen.

kop kop, kukakohan?

höyhenistä harsittu rauha

samaan aikaan eduskuntatalon rappusilla

ei anna sinulle turvapaikkaa

eikä myönnä oleskelulupaa

 

(Lainattua valoa, s.12)

 

tuurilla afrikasta seilanneet meren halki hyvä ettei pää

halki vain huuli lentää siinä tilanteessa on vakavaa

jo niin vakavaa lyö leikiksi ja löytää pan euroopan tuo irstailija

vaan malta pyrkiä lakiteitse isä huutaa

 

(Kuuvuori, s. 20)

Teosten arkinen keskeneräisyys ja ”kunhan kirjoitin” -asenne tekemisen lähtökohtana tuntuu virkistävältäkin aikana, jolloin jatkuvasti puidaan kirjallisuuden tulevaisuutta ja vaaditaan kansiin painetulta tekstiltä painavaa sanottavaa tai selkeää asemoitumista. Kummassakin teoksessa katse on käännetty itseen, ja sieltä löytyvää rojua kannetaan päivänvaloon häpeilemättä.

Maailmankuvien ero näkyy kuitenkin kiinnostavalla tavalla esimerkiksi teosten kuuhun viittaavissa nimissä: ”lainattua valoa” painottaa olemustaan kokonaisuuden osana ja velkaansa ympäröivän ajattelun valolle, kun taas ”kuuvuori” kaikuu jylhänä ja yksinäisenä. Vaikka Kuuvuori on esteettisesti yhtenäinen ja paikoin tarkkanäköinen, se jättää eltaantuneen jälkimaun kuin Kekkosen ajalta sulatettu pakastepulla. Vertailuni ei kenties ole ongelmatonta, sillä samaistun jo sukupolvenikin puolesta vahvemmin Lainattua valoa -teoksen maailmankuvaan. Selvää on kuitenkin, että Lainattua valoa antaa lukijan tunteille ja ajatuksille huomattavasti enemmän liikkumatilaa, mikäli lukijana sellaista sattuu kaipaamaan.