Kevin Poh, Flickr
Terracotta

Wuxian kokonaisvaltainen klassikko sai arvoisensa suomennoksen

Arvio
|
Eero Suoranta
|

 

Jin Yong: Kotkasoturien taru 1: Soturin oppivuodet.

Suom. Riina Vuokko.

548 s. Moebius 2018

 

”Kiinan Tolkien”, lukee Soturin oppivuosien takakannessa. Vertaus on ymmärrettävä, sillä Jin Yongin wuxia-romaanit ovat eeppisen fantasian merkkiteoksia, joita on myyty maailmalla yli sata miljoonaa kappaletta. Sormusten herran kanssa samassa luokassa oleva luku tosin nousee erään arvion mukaan peräti miljardiin, jos lukuisat piraattipainokset lasketaan mukaan.

Pelkät myyntiluvut eivät kuitenkaan riitä kertomaan, millainen asema myös viralliselta nimellään Cha Leung-yung tunnetulla kirjailijalla (1924–2018) oli kiinankielisessä maailmassa. Jin Yongin teoksia on sovitettu 1950-luvulta lähtien jatkuvasti uusiksi elokuva- ja TV-versioiksi, ja hänen faniensa joukkoon kuuluvat niin Kiinan 1980-luvun talousuudistusten arkkitehti Deng Xiaoping kuin Alibaba-verkkokauppafirman perustaja Jack Ma. Hongkongissa uransa luonut toimittaja-kirjailija onnistui tuomaan kiinalaisia yhteen sijaintiin tai ideologisiin eroihin katsomatta, vaikka kritisoi julkisesti Manner-Kiinan kommunistihallintoa ja myönsi elämänsä ehtoopuolella livauttaneensa pari poliittista allegoriaa teoksiinsakin.

Nyt suomennettu Soturin oppivuodet on ensimmäinen osa Jin Yongin tunnetuimmasta teoksesta, eteläisen Song-dynastian (1127–1279) aikaan sijoittuvasta Kotkasoturien tarusta. Alun perin jatkokertomuksena julkaistun tarinan päähenkilö Guo Jing on yksinkertainen mutta hyväsydäminen kiinalaispoika, joka perhettään kohdanneen tragedian seurauksena kasvaa Mongolian aroilla. Menneisyydessä vannotut valat sekä velvollisuus kostaa isän surma kuitenkin vievät poikaa matkalle etelään. Samalla hän sotkeutuu juonittelujen ja keskenään ristiriitaisten lojaliteettien verkkoon.

Polveilevan pääjuonen ja vasta suomennoksen sivulla 151 syntyvän Guo Jingin lisäksi Soturin oppivuosista löytyy yllin kyllin värikkäitä hahmoja ja sivuepisodeja, joiden sävy vaihtelee selkäpiitä karmivasta koomiseen. Välillä teoksen sankarit taistelevat osana mongoliarmeijaa, välillä taas nautiskellaan majatalon jokaisesta ruokalajista tai muistellaan vanhoja legendoja. Sisältöä on niin paljon ja niin montaa makua, että on helppo ymmärtää, miksi Jin Yongia on Kiinassa kutsuttu wuxia-genren ”kokonaisvaltaisen koulukunnan” edustajaksi.

Wuxia tarkoittaa ”taistelevia sankareita”, mikä luonnehtii tiiviisti genren ydintä – kertomuksia taistelulajit hallitsevista sotureista, jotka kamppailevat kunnian ja oikeuden puolesta vääryyttä vastaan. Nyrkkien ja aseiden käytön lisäksi wulinin eli taistelulajien harjoittajien yhteisön jäsenet hallitsevat fysiikan lakeja uhmaavat loikat ja joskus vieläkin mielikuvituksellisemmat tekniikat: jos Soturin oppivuosiin on uskomista, ihmissormissa on tarpeeksi voimaa porautumaan pääkallosta läpi ja juomakilpailussa voi huijata hikoilemalla viinakset ”sisäisen voiman” avulla ulos.

Uskomattominta Jin Yongin teoksissa ovat kuitenkin juonta eteenpäin kuljettavat sattumat, kuten wulinin soturien tapa törmätä tuttuihin naamoihin kaikkialla minne menevätkin. Niin syrjäistä maailmankolkkaa tai väkirikasta suurkaupunkia ei näissä kirjoissa olekaan, etteikö sieltä aina löytyisi vanhoja vihamiehiä tai ”vaanivia tiikereitä ja piileskeleviä lohikäärmeitä” eli piilossa eläviä mestareita. Varsinkin saippuaoopperamaiset kohtaamiset kauan kadoksissa olleiden sukulaisten kanssa ovat kirjailijalle hyväksi havaittu työkalu, jonka avulla sarjan päähenkilöt saadaan painiskelemaan verisiteiden synnyttämien velvollisuuksien ja omien tavoitteidensa välillä.

Silti kaukaa haetutkin juonenkäänteet tempaisevat mukaansa useammin kuin häiritsevät, mikä johtuu kirjailijan taidon lisäksi tämän tarkoituksellisen vanhahtavasta tyylistä: Soturin oppivuodet on kuin sarja kunnon kalavaleita, joiden viehätys on juuri niiden häikäilemättömyydessä. Tässä mielessä eepoksen suomenkielisessä nimessä käytetty taru on kaksoismerkityksessään osuvampi sana kuin englanninnoksen legend tai kiinankielinen zhuan, joka viittaa ”elämäkertaan” tai ”historialliseen kertomukseen”.

Kääntäjä Riina Vuokko, joka on aikaisemmin suomentanut muun muassa Nobel-voittajia Mo Yania ja Gao Xingjiania, on ylipäätään suoriutunut urakasta sankarillisesti. Hahmojen mahtipontiset liikanimet ja mielikuvitukselliset taistelutekniikat ovat saaneet sopivat suomenkieliset vastineet, joiden ansiosta myös taistelukohtauksissa on ripaus runollisuutta. Erityismaininnan ansaitsee suomennettu dialogi, joka ei missään vaiheessa kuulosta liian modernilta ja loistaa niin lyhyissä huudahduksissa (”Hahaa, viuhkassa on myrkkyä!”) kuin pidemmissä puheenvuoroissakin: ”Isäsi oli taitava taistelija, ja kuitenkin Duan Tianden onnistui surmata hänet. Jos et halua oppia tappelemaan, ei sinusta ole hänelle mitään vastusta. Kuinkas sen kostamisen sitten käy?”

Wuxian juuret ovat syvällä kiinalaisissa kansantarinoissa ja kirjallisuudessa, kuten 1300-luvulta peräisin olevassa Vesirajan tarinat -romaanissa, johon myös Soturin oppivuosissa viitataan. Lajityyppi kuitenkin saavutti modernin muotonsa vasta 1900-luvun alkupuolella, jolloin se myös sai nykyisen, alun perin Japanissa keksityn nimensä. Vanhemmasta kirjallisuudesta lainatuista aiheistaan ja konventioistaan huolimatta Jin Yongin wuxia-eepokset ovat siis leimallisesti osa aikakauden yritystä tulkita kiinalaista historiaa ja kulttuuriperintöä poliittisesti jakautuneen ja yhtenäisyydestä haaveilevan kansakunnan tarpeisiin.

Soturin oppivuodet jäsentää Kiinan historiaa muun muassa jakamalla sen sankareihin ja roistoihin. Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat sellaiset isänmaanystävät kuin Song-dynastiaa valloittajilta suojellut kenraali Yue Fei, jälkimmäiseen taas vastaavasti heikkojen keisarien kierot neuvonantajat ja muut petturit, joita sankarit pistävät huoletta lihoiksi. Oikeamielisille sotureille vanhojen muisteleminen ei ole synti vaan pyhä velvollisuus, joka kuuluu opettaa myös jälkipolville, jotta hekään eivät ”unohda ja jätä kostamatta nöyryyksiä ja petoksia, jotka isänmaamme kohtaloksi ovat koituneet”.

Vielä häiritsevämmäksi nationalistinen hyvis–pahis -jaottelu käy sen ulottuessa ei-kiinalaisiin kansoihin. Song-keisarit ”nöyryyttäviin sopimuksiin” pakottaneet džurtšenit kuvataan romaanissa poikkeuksetta kieroina barbaareina, joista kiinalainen lukija voinee löytää yhtymäkohtia myöhemmän aikakauden läntisiin siirtomaaherroihin sekä japanilaisiin miehittäjiin. Sen sijaan mongolit esitetään pääosin arojen jaloina sotureina, vaikka kirjan Temüjin eli tuleva Tšingis-kaani julistaa epäilyttävästi sosiaalidarwinismilta kuulostavaa ”laiskat nääntykööt nälkään” -oppia. Ylipäänsä sotilaallista kuria ja periksiantamattomutta ”vihollisen” edessä ihannoidaan Soturin oppivuosissa siinä missä Hollywoodin tai kiinalaisten studioiden propangandistisissa toimintaleffoissa.

Teoksen aatemaailma ei kuitenkaan rajoitu pelkkään patriotismiin ja hurmahenkisyyteen, vaan sen hahmoilla on kosolti muitakin kunnon soturille kuuluvia hyveitä. Soturin oppivuosien ”taistelevat sankarit” kunnioittavat vieraanvaraisuuden sääntöjä ja reilua peliä, arvostavat runouden kaltaisia elämän hienouksia ja ovat aina valmiita vastustamaan korruptoituneita valtaapitäviä sekä syöksymään hädässä olevien avuksi. Positiivista on sekin, että vaikka Jin Yongia ei voi feministiksi kuvailla, myös romaanin naishahmot saavat tilaisuuksia esitellä urheuttaan ja neuvokkuuttaan.

Kaikessa vanhanaikaisuudessaan Soturin oppivuodet on suomalaiselle lukijalle raikas tuulahdus menneisyydestä – miljööltään uusi ja erilainen, ihanteiltaan yllättävänkin tunnistettava. Sekä wuxian että länsimaisen fantasian parhaiden perinteiden mukaisesti Jin Yong kertoo uskomattomia tarinoita mahdottomista uroteoista innoittaakseen lukijoitaan pyrkimään niiden tasolle ja valaakseen uskoa siihen, että oikeus voi voittaa myös nykytodellisuudessa: ”Yanjing on vaanivien tiikerien ja piileskelevien lohikäärmeiden maata; tässä kaupungissa on suuria sankareita ja mahtavia urhoja, mutta rohkenevatko he astua esiin? Pyydän kuulijoiltani suopeaa suhtautumista!”