Jussi Helimäki
Helimäki Sarkanen luonto

Yksityiskohdista maailmankatsomus

Arvio
|
Reeta Holopainen
|

Sauli Sarkanen 

Paarmalintu: kootut runot 

147 s. Sanasato 2017. 


 

Sauli Sarkasen kokoelmateos Paarmalintu: kootut runot sisältää yksissä kansissa 1970-luvulla debytoineen ympäristörunoilijan koko tuotannon. Valikoiman viimeinen teos, kirjan nimeä kantava Paarmalintu, julkaistaan näiden kansien sisällä ensimmäistä kertaa. Sanasato on tehnyt runouden ystäville palveluksen kootessaan samaan artefaktiin kaikki Sarkasen runot, joiden poikkeuksellisen tarkoista mikroperspektiiveistä nousee koruton ylistys biodiversiteetille sekä painava vaatimus, että maapallo saisi elää rauhassa omaa kiertoaan. 

Sarkasen aktiivisimman luomistyön aikaan, globaalin ympäristöheräämisen kannalta keskeisellä 1970-luvulla, syntyivät tiheällä välillä teokset Miksi annan ääneni (1975), Joku on käsitellyt tätä maailmaa (1976) sekä Neidonvaippa (1978). Näiden jälkeen runoilija vaikeni vuosikymmeniksi kunnes palasi itselleen tuttuihin aiheisiin vuonna 2016 teoksellaan Elämän nautinnot. Kulutuksen ryöpsähdettyä virallisesti yli maapallon sietokyvyn luonnon monimuotoisille vivahteille herkistyneet säkeet eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, päinvastoin.   

Luonnolla on ollut vankka sijansa suomalaisessa runoudessa niin romantiikan tradition pastoraalisissa idylleissä kuin sotienjälkeisten modernistien kurinalaisissa kuvissakin. Ympäristötietoiset 1970-lukulaiset, joihin Sarkasen lisäksi voidaan laskea esimerkiksi Risto Rasa ja Pentti Saaritsa, kuitenkin katsoivat luontoa uudistavalla tavalla. Siihen sisältyi entistä avoimempaa eettistä evaluointia sekä usein viittauksia päivänpolitiikan aiheisiin. Sarkasen yksityiskohdille sensitiivisessä runoudessa etualalle nousevat linnut, kävyt ja saniaisrykelmät, maiseman pienten suurenmoinen arvo.  

1970-luvun ympäristörunoilijoiden ominaisuutena on pidetty luonnon konkretisoitumista kuvallisista merkityksistä ennen kaikkea referentiaaliseksi ympäristöksi, mutta Sarkasen runoudessa kuvallinen ja konkreettinen elävät rinnakkain. Aistihavaintojen sekoittuminen ja inhimillistäminen näyttäytyvät keinoina osoittaa, kuinka luonnossa kaikki vaikuttavat toisiinsa lomittuen. Inhimillistä havaintomaailma käsitteineen ei olisi olemassa ilman luontoa, sen vaihtuvia värejä ja muotoja. 

Vaikka Sarkasen runot eivät kiellä ihmisperspektiiville ominaista tapaa käsittää luontoa kuvallistamisen ja inhimillistämisen kautta, ne peräänkuuluttavat luonnon itseisarvoa, jossa luovutaan hyödykeajattelusta ja nähdään luonto ilman ihmisen asettamia määreitä tai vaateita. Tämä havainnollistuu erityisen selvästi Joku on käsitellyt tätä maailmaa -teoksen säkeissä: ”Minä olen / lopettanut / puhumisen / hyödystä ja hyödyttömyydestä. / On opittava ottamaan / Siili Siilinä / Kettu Kettuna.”  Sarkasen toinen teos on kenties runoilijan poliittisiin, sillä se reflektoi myös 1970-luvulla ajankohtaista vasemmistolaisuutta ja sen osakseen saamaa kritiikkiä. Parjatun vasemmistolaisuuden ytimeksi hahmottuu vilpitön pyrkimys ihmiskunnan kärsimyksen vähentämiseen: ”Suhtautua ihmiseen / pelkästään / luokkataistelijana / ja unohtaa / köyhyyden spesialistit / sillä elävät.”  

Sarkasen 2010-luvun tuotannossa luontokuvauksen keskeinen asema ja sen rakentama ympäristöeetos ovat säilyneet mutta yhteiskuntakritiikin ärhäkkä kärki pehmentynyt. Elämän nautinnot -teoksessa luonnon havainnoimiselle ja ihmettelylle annetaan entistä enemmän tilaa, mihin voi teoksen nimenkin katsoa viittaavan. Ihmettely on paitsi luonnosta nauttimista myös sen ylistämistä ja täten yksi ympäristöeetoksen muoto: ”Ei ole sanoja, joilla voisi kuvata / puun, lehdet juuri varisseet / kun takana on ilta, / kun tuuli on hiljaa / taivas taustalla / sinisyyden asteet puun lävitse (− −).”  

Kokoelman viimeiseen teokseen, uutena julkaistavaan Paarmalintuun, on tullut selvästi mukaan elämän ehtoopuolen ja hiljalleen edessä siintävän päättymisen käsittelyä. Syksy ja kevät limittyvät teoksessa mielenkiintoisella tavalla. Se havainnollistaa, että yksilön elämän päättyminen ei lopulta ole todellista päättymistä, vaan osa luonnon kiertoa; lopussa vaikuttavat kevät ja syksy samaan aikaan. Vaikka teos on Sarkasen tuotannossa lempein, runoilijalle ominaisella yhteiskuntakritiikillä on vielä jalansijansa. Paarmalinnussa problematisoidaan erityisesti länsimaisessa ajattelussa vaikuttava tiedonpalvonta. Lisääntynyt tieto näyttääkin paisuttaneen maapallon ahdinkoa: ”Ennen tiedettiin, että maapallo on litteä pannukakku / ja sen reunalta putoaa. / Nyt tiedetään että se on pyöreänsoikea ja / täynnä muoviroskaa. / Miten tieto huomenna / laajenee.”  

Paarmalintu: kootut runot esittää ympäristölle uskollisena pysyneen runoilijan hienon tuotantokokonaisuuden, jonka erilaiset nyanssit puhuvat luonnon elinvoiman puolesta sekä kääntyvät pois länsimaisen elämäntavan markkina-arvoista ja sokeasta edistysuskosta. Valitettavasti alkuperäisteosten sivujaosta on luovuttu ja samoille sivulle aseteltu useita runoja, jotka on erotettu toisistaan hieman kömpelöllä graafisella lehtisymbolilla. Vaikka asettelun muuttaminen ei merkittävästi häiritse lukukokemusta, ahtaminen sopii typografiankin tasolla huonosti yhteen Sarkasen hengittävien runojen kanssa, jotka huokuvat maailmaan avaraa tilaa.