Mario Nunes Vais
D'Annunzio

D´Annunzio – tässä ja nyt?

Essee
|
Veli-Matti Huhta
|

Magnus Bärtås & Fredrik Ekman: Bedådaren. Gabriele d'Annunzio och fascismens födelse. Albert Bonniers Förlag 2017, 560 s.

 

Göran Hägg: D'Annunzio. Dekadent diktare, krigare och diktator. Norstedts 2015, 306 s.

 

Gabriele d'Annunziolla (1863 – 1938) oli vuoden 1899 Egyptin-matkallaan mukana 72 paitaa, 48 paria ”päivähansikkaita” (ruots. promenadhanskar), 24 paria iltahansikkaita, 130 kravattia, 14 paria kävelykenkiä, kaksi paria kenkiä krokotiilinmetsästystä varten, kahdeksan violettia sateensuojaa, kymmenen vihreää auringonvarjoa, 12 kävelykeppiä, kolme silkkihuivia, kymmenen takkia, kaksi paria tohveleita, 24 paria silkkisukkia ja 12 tavallisia. Lisäksi oli hattuja, smokkeja, tupakka- ja metsästystakkeja.

Mistä rahat tulivat? Sitä ihmettelivät aikalaiset ja sitä ihmettelevät nykyiset tutkijat. Sama paljouden kultti ulottuikin kirjailijan velkoihin, mutta ennen kaikkea se ulottui hänen naissuhteisiinsa.

D'Annunzio oli julkkis, jonka garderobia ja paidanvaihtotiheyttä käsiteltiin kansainvälisessä lehdistössä. Suomessa tämä aikanaan juhlittu ja luettu kirjailija on täysin unohdettu. Ainoa suomennos, Kuoleman riemuvoitto, Jalmari Hahlin käännös romaanista Il trionfo della morte (1894), on vuodelta 1916.[1] Aale Tynnin maailmanlyriikan valikoimassa Tuhat laulujen vuotta on yksi d'Annunzion runo: Affico-joen rannalla kesäkuun iltana sateen jälkeen. Vuonna 2013 Helena Eskelinen väitteli Helsingin yliopistossa d'Annunziosta italiaksi (L´eksphrasis nei Romanzi della Rosa…). Siinä on, tietääkseni, kaikki.

Mutta d'Annunzio kuitenkin tunnettiin ja häntä luettiin, esimerkiksi ruotsinkielisten käännösten välityksellä. ”Synnynnäinen kauneudenilo – ja kauneudentarve – on etruskiajalta saakka painanut lähtemättömän leimansa Italian elämään. Se on myöskin suuri, hallitseva viiva Italian kirjallisuudessa, varmaan ylimyksellisesti esteettisimmässä Euroopan kaikista suurista kirjallisuuksista. Vergiliuksesta ja Rooman elegioista, Dantesta, Ariostosta ja Tassosta johtaa klassillinen kauneudenlinja suoraan Leopardiin, Carducciin, Pascoliin ja d'Annunzioon, jotka kaikki ovat enemmän runoilijoita kuin ihmiskuvaajia…”, kirjoitti V. A. Koskenniemi Italian-matkaltaan vuonna 1939.[2] Hänelle ja hänen lukijoilleen d'Annunzion nimi ja merkitys – ja mainittu ”hallitseva viiva” – olivat tuttuja. ”Ylimyksellinen esteettisyys” lienee yleinen ja osuva luonnehdinta d'Annunzion kirjailijanlaadusta.

D'Annunzion unohtaminen on – Italiaa lukuun ottamatta – yleismaailmallinen ilmiö, vaikka esimerkiksi englanninnoksia ja englanninkielistä elämänkertakirjallisuutta on ilmestynyt kasapäin. Yleisesti voi sanoa, että kirjailija on ollut kirjojaan kiinnostavampi. Ruotsissa d'Annunzio-käännöksiä on ilmestynyt peräti kahdeksan, mutta niistä viimeisin 1946 ja sitä edeltävä 1916.

Ruotsi on siis ollut d'Annunzio-maa, mutta ei enää pitkään aikaan. Edellä kuvattua taustaa vasten se, että parin viime vuoden aikana Ruotsissa on ilmestynyt peräti kaksi elämäkertateosta d'Annunziosta, kiinnittää huomiota: lähes tuhat sivua unohdetusta kirjailijasta.

 

Paljouden kultti

 

Gabriele d'Annunzio kirjoittaa tähän tyyliin:

 

Koko ruumiin takaosa niskasta polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia. Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki; nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin viidestä aistista.[3]

 

Magnus Bärtås ja Fredrik Ekman siteeraavat Anthony Rhodesin kuvausta Villa Capponcinasta, D'Annunzion vuosisadanvaihteessa asuttamasta, Firenzen lähellä sijaitsevasta huvilasta: ”… kirstulla on patsas, patsaan päällä jalokivi, jalokivellä kukka. Pöydällä kaistale vanhaa samettia; vanhalla samettikaistaleella brodeerattu stoola, brodeeratulla stoolalla sukuvaakuna, sukuvaakunalla kristallimalja, kristallimaljassa tiimalasi, tiimalasilla muutamia suitsukkeita”.[4] Kirjoja huvilassa oli 14 000. Tårta på tårta, sekä kirjallisessa tyylissä että sisustuksessa.

D'Annunzion elämäntarinassa kiinnittää huomiota nimenomaan mittasuhteiden gargantuamaisuus: maineensa huipulla hän sai päivittäin noin 50 kirjettä, 25 sähkettä, 20 korttia, tusinan verran paketteja, 50 sanomalehteä ja 15 kirjaa tai käsikirjoitusta. Elämänsä aikana d'Annunzio lienee vastaanottanut puolitoista miljoonaa kirjettä. Päivässä hän kulutti noin puoli litraa eau de toilettea.

D'Annunzion unohtamiselle, hänen vanhenemiselleen, on kirjallisia syitä. Maku on muuttunut; toisaalta d'Annunzion kieli oli niin sidoksissa italian kielen sointiin ja rytmiin, että kääntäminen lienee vaikeaa ja lyriikan kohdalta osittain mahdotonta. Sitten on ulkokirjallisia syitä (jätän tässä pohtimatta, miten järkevää tai hyödyllistä tällainen jako kirjallisuuden sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on). ”Gabriele d'Annunziota on joskus leikillisesti nimitetty fasismin Pyhäksi Pietariksi tai jopa Johannes Kastajaksi, ja ainakin hän oli profeetta, jonka sanat ja teot tulivat lihaksi fasistien valtaannousussa”, kirjoittaa Tarmo Kunnas.[5] Toisen maailmansodan jälkeen d'Annunzio on ollut persona non grata. Tämä pätee niin  tekoihin kuin aatemaailmaankin.

 

Fasismin koreografia

 

Bebådaren on massiivinen sekä kooltaan että perspektiiviltään. Se pursuaa aiheita, aihelmia, yksityiskohtia, jotka tavalla tai toisella liittyvät d´Annunzioon tai hänen perintöönsä. Tarkastelukulmat muuttuvat kaleidoskooppimaisesti.  Göran Häggin D'Annunzio on perinteisempi kirjailijaelämäkerta – ”elämä ja teokset”: se alkaa kohteensa syntymästä ja päättyy kuolemaan. Bebådaren suorastaan pursuaa yli; tuntuu, että kirjoittajilla on jopa vaikeuksia lopettaa. D'Annunzio tekee kuolemaa ja kuolee, mutta aina vain seuraa uusi jälkinäytös: Salon tasavalta, Luchino Visconti, Josip Tito[6]

Kirjallisuudentutkijana Hägg on kiinnostuneempi d'Annunzion kirjoista. Hän käy niitä yksityiskohtaisesti läpi ja sijoittaa ne osaksi Italian kirjallisuuden traditiota. Esimerkiksi d´Annunzion lyriikan tarkempi analyysi Bärtåsilta ja Ekmanilta puuttuu. Lisäksi Hägg kirjoittaa myös ruotsalaisen d'Annunzio-reseption historiaa, ja nostaa monessa kohdassa paralleeli-ilmiöksi maineensa ja asemansa säilyttäneen ruotsalaissuuruuden, August Strindbergin.[7]

Häggin d'Annunzio on sympaattisempi kuin Bärtåsin ja Ekmanin, mutta samalla jotenkin pienempi, vähemmän grandiöösi, vähemmän demoninen. Häggille d'Annunzio on mussolinilaisen fasismin vastustaja tai ainakin menetetty ”toisenlaisen fasismin” mahdollisuus, Bärtåsille ja Ekmanille Mussolinin edeltäjä, esikuva ja mahdollistaja.

Bärtåsin ja Ekmanin tarkastelun keskipisteessä on Fiumen episodi. Ensimmäisessä maailmansodassa sotasankariksi osoittautunut, korkeaksi upseeriksi ja kansallissankariksi kohonnut d'Annunzio päättää valloittaa Fiumen, nykyisen Kroatian Rijekan kaupungin. Ensimmäisen maailmansodan rauhanehdoissa, joita Italiassa yleisesti pidettiin häpeällisinä ja epäoikeudenmukaisina, Fiumen (osa sodassa kadonnutta Itävalta-Unkarin keisarikuntaa) asema jäi epäselväksi. D'Annunzio ja hänen kannattajansa käyttivät hämmennystä hyväkseen ja onnistuivat pitämään kaupunkia hallussaan lähes puolitoista vuotta, kunnes Rapallon sopimukseen sitoutunut Italia sotatoimin hääti kirjailijan ja hänen joukkonsa joulukuussa 1920. Fiumen-operaatiota jos jotain voi kutsua ”seikkailupolitiikaksi”.

Puolentoista vuoden ajan Fiumessa vallitsi siis runoilijan diktatuuri, kenties ainutlaatuinen tapahtuma maailmanhistoriassa. Sekä Bärtås ja Ekman että Hägg kertovat laveasti tuosta ”sanan lihaksitulosta”, ”kauneuden vapaavaltiosta”. Tässäkin Häggin sävy on huomattavasti positiivisempi. Hän kirjoittaa diktatuurista estetiikalle perustuvana valtiona, yrityksenä toteuttaa hyvän ja kauniin ideoita runoilijan johdolla, ja valtion äärimmäisen liberaalista perustuslaista. Bärtås ja Ekman kertovat myös tämän kaiken, mutta sen lisäksi kaupungin slaaviväestön huonosta kohtelusta, merirosvouksesta (jolle valtion talous osittain perustui), d'Annunzion komennossa olevien arditi-joukkojen väkivaltaisuudesta ja kokaiinin siivittämistä orgioista.

Fiume hahmottuu laboratorioksi, jossa (italialaisen) fasismin ulkoista näyttävyyttä, soihtukulkueita, sotilasleirejä ja puhetilaisuuksia harjoitellaan ensimmäisen kerran. Fasismin ulkoinen koreografia syntyy, kun runoilija d'Annunzio tajuaa tilan estetisoinnin olennaisen merkityksen. Sitten sen tajuaa jo opettaja ja lehtimies Mussolinikin.

Tämä tuli äskettäin mieleen katsoessani Elokuva-arkistossa italialaisen Augusto Geninan elokuvaa Alcazar (1940), italialaisen fasismin visuaalista lahjaa espanjalaiselle fasismille ja teoksen pyörryttävää tilan jäsentelyä. Eteläeurooppalainen fasismi on (muun ohella) esteettinen järjestelmä, joka manipuloi tilaa joukkokokouksin, kulkuein, paraatein, valaistuksen avulla, arkkitehtuurilla… Tila nousee etualalle ja aika litistyy, toisin sanoen aikaan ei mahdu edistystä tai kehitystä.

Italia siis häätää d'Annunzion Fiumesta tykkitulen säestyksellä. Mitä Italia sitten tekee? Banco di Roma antaa d'Annunziolle 380 000 liiran lainan, rahat, jotka se varmasti tietää ainaiseksi menetetyiksi. Vallasta syösty diktaattori ostaa Gardajärven rantamilla sijaitsevan Richard Wagnerin tytärpuolen Daniele Senta von Bülowin entisen huvilan ja muuttaa sinne rakastajattarineen.

 

Wagnerin apina

 

Koska Bärtås ja Ekman kalastavat samoilla apajilla, he varovat mainitsemasta Häggin kirjaa. Itse asiassa he viittaavat siihen ainoastaan yhden kerran, syksyn 1922 yhteydessä. Silloin d'Annunzio putosi tai pudotettiin villansa ikkunasta, ja hän loukkaantui vakavasti. Hägg kehittelee teoriaa, jonka mukaan ”onnettomuuden” takana olisi Mussolini, joka piti d'Annunziota paitsi esikuvana myös kilpailijana, ja joka olisi kirjailijan eliminoimisella halunnut varmistaa oman voittokulkunsa ja oman fasisminsa voittokulun. Bärtås ja Ekman väittävät, ettei tälle teorialle ole mitään perusteita; todennäköisesti syynä oli mustasukkaisuus: d'Annunzion työnsi alas joku rakastajattarista.

Niin tai näin, 1920-luvun alussa d'Annunzion loisto alkaa himmetä. Hänen kirjallinen tuotantonsa lakkaa, hän ei enää matkustele (olisiko hän päässyt maasta?), hän jää yhä pahemmin kokaiinikoukkuun, kenties syfiliskin syö miestä. Fasistinen Italia hukuttaa hampaattomaksi (sekä kuvaannollisesti että sananmukaisesti) muuttuvan runoilijan kultaan ja kunniaan.

D'Annunzio kuolee kotonaan keväällä 1938. Kuolema on luonnollinen tai sitten – jälleen yksi salaliittoteoria – hänet myrkytettiin, koska kirjailijaa pidettiin esteenä fasistisen Italian ja kansallissosialistisen Saksan yhteistyön syvenemiselle. Jos ei d'Annunzion kunniaksi voi poliittisesti muuta sanoakaan, ainakin hän antigermaanina oli myös antihitleriläinen.

Nykyisestä (pohjoismaisesta) perspektiivistä d'Annunzion aatemaailma vaikuttaa jokseenkin tunkkaiselta. Se on sakea keitos antiikkisia ja kristillisiä myyttejä, äärinationalismia, väkivallan, veren ja tulen palvontaa, sotahulluutta, dekadenssia, itsetarkoituksellista estetisointia. Kohta kohdalta kirjailijan ajattelu sopii yhteen Umberto Econ kuuluisan Ur-Fascismon tai il fascismo persistenten keskeisten piirteiden listan kanssa[8] – mutta yksi merkittävä poikkeus on: siinä, missä Econ fasismi puhuu yksinkertaistettua ja köyhdytettyä ”uuskieltä”, puhuu runoilija d'Annunzio äärimmäisen monimutkaistettua ja rikastettua ”uuskieltä”.

Kun d'Annunzio syntyi, Italian yhdistyminen oli vielä kesken ja pääkaupunkina Torino (Rooma liitettiin tuoreeseen kansallisvaltioon vasta 1870). Hänet voi ilmiönä tulkita pelkästään uuden valtion synnytystuskiksi, penikkataudiksi nationalismissa, mutta se on kovin kapea tulkinta. Hän oli yksi niistä monista vuosisadanvaihteen intellektuelleista, jotka joutuivat Wagnerin ja Nietzschen lumoihin ja joissa tämä yhdistelmä teki pahaa jälkeä. D'Annunzio luki Nietzscheä kuumeisesti, ja Wagnerin kuolinnaamio oli hänen makuuhuoneessaan kunniapaikalla. Thomas Mann, jonka Wagner-näkemys oli huomattavan komplisoitunut ja kompleksinen, sanoi häntä ”Wagnerin apinaksi”.

Niin, Wagner. Jos d'Annunziota vertaa tähän oppi-isäänsä, jää hän kaikesta suuruudenhulluudestaan huolimatta pienemmäksi, sekä hyvässä että pahassa. D'Annunzio hukutti velkoihin itsensä ja läheisensä, Wagner oli suistaa vararikkoon (ainakin myytin mukaan) koko Baijerin valtion. D'Annunzio loi latinalaisen rodun myyttiä, mutta se unohtui, kun ulkomailla kukaan ei enää avannut hänen kirjojaan. Wagner loi germaanisen rodun myyttiä, ja sitä uusinnetaan jatkuvasti oopperalavoilla, kirjoissa ja ajatuksissa ympäri maailman. D'Annunzio lavasti italialaista fasismia, joka meille edustaa paikallista pahaa; Wagneria käytettiin kansallissosialismin lavastamiseen, joka meille edustaa universaalia pahaa. D'Annunzio on unohtunut; Wagner tuottaa edelleen haltioitumista, raivoa ja päänvaivaa.

 

Todelliset kysymykset

 

Vaikka Bärtåsin ja Ekmanin kirjan keskipisteessä onkin Fiume, jonka historiaa ja nykyoloja se laveasti kuvaa, värikkäimmällä paletilla se maalaa d'Annunzion Pariisin-vuosia ja hänen ympärillään liikkuneita ihmisiä: kreivi Robert de Montesquiou (Proustin paroni de Charlusin esikuva), ballerina Ida Rubinstein, salonginpitäjä ja runoilija Natalie Clifford Barney, taidemaalari Romaine Brooks, tanssija Isadora Duncan, perijätär ja okkultisti Luisa Casati. Kun joukkoon lisätään vielä d'Annunzion pitkäaikainen puoliso, näyttelijätär Eleonore Duse, henkilögalleria on lievästi sanottuna eläväinen. Yhtä värikästä kuvausta tästä fin de sièclen pariisilaismaailmasta en muista ennen lukeneeni.

Mutta Bebådaren ei rajoitu näihin epookkikuvituksiinsa, eikä se rajoitu oikeastaan edes d'Annunzioon. Se tulee nykyaikaan, Italian yhteiskunnan ja koko EU:n kipupisteisiin. Tekijät haastattelevat italialaisia nykyfasisteja ja muun muassa historianopiskeluaikojeni suurta nimeä, microstorian perustajaa Carlo Ginzburgia, joka (vasemmistolaisena ja fasistien vainoaman suvun jälkeläisenä) muistuttaa, että vaikka fasismin tarjoilemat vastaukset ovatkin vääriä, sen esiin nostamat kysymykset ovat silti todellisia ja ne on otettava huomioon.

Kuvatessaan uusfasististen organisaatioiden toimintaa ja linkittymistä italialaiseen yhteiskuntaan Bärtås ja Ekman tuntuvat vihjaavan, että italialaisella fasismilla menee paremmin kuin aikoihin, kenties paremmin kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen.

Häggin kirjalla on paikkansa, mutta suurissa linjoissaan ja runsaudessaan Bebådaren on ylivoimainen. Bonuksena tulevat häkellyttävät yksityiskohdat – kuten vaikkapa se, että vuosina 1969-88 Italiassa tehtiin 14 591 terrori-iskua (noin kolme per päivä) tai se, että ”roomalainen tervehdys” ei ole antiikin Roomaa nähnytkään (Jaques-Louis David keksi sen erääseen maalaukseensa, ja siitä d'Annunzio keksi sen käsikirjoittamaansa elokuvaan Cabiria – siitä sen keksivät fasistit).

Bebådaren tarkoittaa ennustajaa ja ilmoittajaa, enkeli Gabrielia, joka ilmoittaa Neitsyt Marialle tämän olevan raskaana (laittaa riihen lämpiämään, kuten Ilmari Kianto sanoi…). Juhla on marianpäivä, italiaksi annunciazione. Gabriele d'Annunzio ilmoittaa Italialle – maalle, kansalle, kielelle – fasismin koittamisesta.

Niinpä kirja pakottaa pohtimaan ”fasismin lumoa”, sen historiallista roolia ja eurooppalaisten yhteiskuntien kehitystä ja nykyistä tilaa – ja fasismin roolia siinä. Ilmiasultaan d'Annunzion eteläeurooppalainen fasismi näyttäytyy, kuten sanottu, ennen kaikkea esteettisenä järjestelmänä.

Sivumennen: miltä fasismi näyttää tässä ja nyt, pohjoisessa muodossaan? Eikö se, jos mikä, ole epäesteettistä? Sitä ei ole lavastettu sen enempää roomalaisten, wagnerilaisten kuin d'annunziolaistenkaan periaatteiden mukaan, eikä se tarvitse päivänvarjoja tai 24 iltahansikasparia – vain kokoontuminen hakunilalaisen tai kempeleläisen marketin parkkipaikalla, vaatteet Prismasta. Paskaa sataa taivaalta.

Tältä mahdollisesti nouseva fasismi on ainakin julkisuudessa saatu näyttämään, mutta olisiko maailma niin saatanallinen, että juuri viimeisten vuosien ja vuosikymmenten arkisuuden (”rentouden”) kulttuuri ja kultti ovat valmistaneet tietä juuri tällaiselle fasismille, omanlaiselleen?

Juuri nyt Italia valmistautuu parlamenttivaaleihin (4.3.2018), jotka käydään Macaretan äskettäisen äärioikeistolaisen ja rasistisen terrori-iskun varjossa. Paljon jää nähtäväksi.

 

 VELI-MATTI HUHTA

 

[1] Jalmari Hahl (1869 – 1929) on myös mielenkiintoinen ja unohdettu hahmo Suomen kulttuurihistoriassa. Karjalainen rovastinpoika kirjoitti väitöskirjan Giacomo Leopardin runoudesta, toimi Norssin saksan ja ranskan lehtorina, johti Ylioppilaskunnan laulajia, Kansallisteatteria ja Tampereen Teatteria, kirjoitti romaaneja ja suomensi ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta.

[2] V. A. Koskenniemi: Kootut teokset V, WSOY 1955, s. 401. Oireellista, että Leopardin jälkeiset nimet Koskenniemen listassa ovat nyky-Suomessa käytännössä tuntemattomia.

[3] d´Annunzio: Kuoleman riemuvoitto. Suom. Jalmari Hahl, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1916, s. 185.

[4] Magnus Bärtås & Fredrik Ekman: Bebådaren, Albert Bonniers Förlag 2017, s. 112.

[5] Tarmo Kunnas: Fasismin lumous. Atena 2013, s. 14.

[6] Magnus Bärtas (s. 1962) on kuvataiteilija, elokuvantekijä ja kirjailija, Fredrik Ekman (s. 1965) on erikoistunut musiikkiteatteriin. Bebådaren lienee heidän viides yhteinen teoksensa. Göran Hägg (s. 1947) on puolestaan kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Suomeksi on julkaistu ainakin hänen teoksensa Hyvin puhuttu (Tammi 2001) ja Mussolini (Otava 2010).

[7] Strindberg tunsi d´Annunzion tuotantoa ja d´Annunzio todistettavasti luki Strindbergin alun perin ranskaksi 1893 julkaiseman Hullun puolustuspuheen (Le plaidoyer d´un fou).