Sofia Koistinen
Ruusuja

…Eikä häntä koskaan löydetty

Essee
|
Hanna-Riikka Kuisma
|

Joka vuosi miehet surmaavat maailmassa noin 66 000 naista. Mutta miten tätä väkivaltaa voi kuvata niin, että uhri ei unohdu? Tässä esseessä esimerkkeinä toimivat Twin Peaks ja Sara Stridsbergin romaani Rakkauden Antarktis.

 

Elizabeth Short, Kim Wall, JonBénet Ramsey, Madeleine McCann, Polly Klaas, Sharon Tate ja Nichole Brown Simpson ovat tuttuja nimiä useimmille meistä. Tiedän heistä paljon enemmän kuin kenenkään tulisi tietää yhdestäkään ihmisestä, jota ei tunne. Inhottavia, intiimejä yksityiskohtia. Etenkin Yhdysvalloissa media rypee kauniiden, valkoisten naiskasvojen surupornossa, siinä missä etnisesti, ulkonäöllisesti, taloudellisen aseman ja iän puolesta toisenlaisessa asemassa olevat uhrit unohdetaan. Median paine vaikuttaa myös halukkuuteen tutkia tapauksia

Suomalainen kulttuurikaan ei ole immuuni kadonneen tai murhatun kauniin, valkoisen naisen tai tytön syndroomalle. Ilmiö on yhtä tuttu kuin Raisa Räisäsen hymyilevät kasvot lööpeissä tai Kyllikki Saaren suohauta. En tarkoita, että median nostot tekisivät tapauksista yhtään vähemmän traagisia. Puhun nyt siitä, että jos Marilyn Monroe elelisi kurttuisena mummona, olisiko meillä hänestä pakkomiellettä?

Kuten Sara Stridsberg Rakkauden Antarktiksessa kirjoittaa vainajan suulla: ”Te voitte tehdä meille mitä haluatte, sanoa meistä mitä haluatte, heittää multaa päällemme ja kertoa meistä mitä tarinoita hyvänsä. Kukaan ei voi tarkistaa faktoja meiltä, juuri se meissä vainajissa on niin mukavaa. Vainaja on täydellinen ystävä, joka ei koskaan sano vastaan, emmekä me muutu ikinä vaan pysymme aina samanlaisina kuin olemme olleetkin. Jähmettyneinä maalauksina.”

 

Kasari, ysäri ja kasvaminen raiskauskulttuurissa

Vietin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni katsomalla elokuvia ja televisiosarjoja, jotka oli tehty 1980-luvulla tai aiemmin. Klassikkoelokuvista tv-sarjoihin naisten pahoinpitely kaikilla mahdollisilla tavoilla oli niin tavallista, ettei sitä osannut edes kyseenalaistaa.

Oli vallankumouksellista nähdä teini-ikäisenä Jodie Fosterin tähdittämä elokuva Syytetty (1988), jossa joukkoraiskauskohtaus oli kuvattu inhottavaksi ja kivuliaaksi. Tajusin, mikä lähes kaikessa muussa näkemässäni oli ollut vialla. Olin ennen sitä ehtinyt nähdä satoja, todennäköisesti tuhansia fiktiivisiä raiskauksia joko pehmopornoksi erotisoituna tai pikku rangaistuksina, joiden jälkeen nainen ymmärsi paikkansa. Katsoin elokuvan samoihin aikoihin, kun raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin. Olin 15-16-vuotias. Ei ihme, että kirjaston feminismihylly alkoi kiinnostaa.

David Lynchin elokuva, jossa Twin Peaksin rannalta löynyt kuollut tyttö herätettiin henkiin kertomaan tarinansa, buuattiin ulos Cannesista 1992, sillä #MeToon sijasta oli alkamassa koko vuosikymmenen kestänyt sarjamurhaajabuumi.

Suurimman audiovisuaalisen vaikutuksen teki Twin Peaksin katsominen ensimmäistä kertaa joitakin vuosia aiemmin. Kauhistuttavuuden lisäksi sarjassa oli paljon kiinnostavia tyttöjä ja naisia. Sitä ennen olin tyytynyt Dynastian Alexis Carringtoniin. Tilanne ei silti ollut muuttumassa paremmaksi. David Lynchin elokuva, jossa Twin Peaksin rannalta löynyt kuollut tyttö herätettiin henkiin kertomaan tarinansa, buuattiin ulos Cannesista 1992, sillä #MeToon sijasta oli alkamassa koko vuosikymmenen kestänyt sarjamurhaajabuumi.

Aikakauden ihannoiduin sarjamurhaaja oli fiktiivinen ja epäuskottava hahmo, jonka rikoksista oli poistettu seksuaaliset motiivit. Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter voi minun puolestani työntää Chianti-pullon hanuriinsa. On paljolti kyseisen hahmon ansiota, että yhtäkkiä esiin kaivettiin kivien alta kaikki typerät ja (lähinnä naisille ja lapsille) vaaralliset paskiaiset, jotka populaarikulttuuri nosti yli-ihmisiksi surkimusten sijasta. Eikä kukaan, kukaan puhunut uhreista. Ei sillä, ettenkö itse olisi pitänyt Uhrilampaista, rakastanut Fincherin Seitsemää ja lukenut true crimea tajuamatta oikeastaan, mitä hain.

En tiennyt mitä ja mistä etsiä. Maalasin taidekoulussa synkkiä hirviömaisemia kidutetuista naisista ymmärtämättä, mitä halusin sanoa. Lopputyöni ydin vuonna 2001 oli videoteos, pieni elokuva male gazesta, vaikken ollut kuullut koko termiä. Elokuvassa puin itseni erilaisiksi naisiksi, jotka kulkivat kameran mieskatseiden halki pornografisesta kuvastosta taide-elokuvan ja romantiikan maisemiin. Lopussa kävelin jokeen ja pysäytyskuvaan ilmestyi teksti: and they never found her body.

Tein visuaalisen ilmaisun parissa töitä vielä intuitiivisemmin kuin nykyään, enkä osannut tai halunnut selittää tekemisiäni. Saman näyttelyn valokuvissa makasin puolialastomana ruumiina rannalla ja poseerasin punaisissa alusasuissa kasvot sumennettuina tai silmät peitettynä mustalla palkilla kuin rikosuutisissa. Aika ilmiselviä pointteja nyt ajateltuna.

Löysin etsimäni ja hahmotin verbaalisesti omat vastaukseni kirjoittaessani kolme ja puoli vuotta romaania Viides vuodenaika (Like, 2017), joka kytkeytyy Twin Peaksiin jo teemasivun lainauksen puolesta. Se oli manausrummutukseni, jolla sain hirviön ulos itsestäni.

 

Se, mistä pitää kirjoittaa

Minulta pyydettiin esseetä David Lynchistä. Juttua, jossa en ylistäisi kritiikittömästi Lynchin (sinänsä kiistämätöntä) neroutta. Ja olin kirjoittamassa sitä. Kunnes luin kesällä Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen (Tammi, 2019) ja se järkytti psyykkisiä rakenteitani perustuksia myöten. Mies kuristaa naista kuoliaaksi metsässä. Kokonaisen romaanin ajan. Stridsberg on saanut sen toimimaan karmivan kauniisti.

Mies kuristaa naista kuoliaaksi metsässä. Kokonaisen romaanin ajan.

Teoksessa ei erotisoida tai estetisoida väkivaltaa, sillä ääneen pääsee vain murhattu nainen. Asetelmaa on käytetty mm. Alice Seboldin Omassa taivaassa, mutta eri tavalla. Ehkä vain Joyce Carol Oatesin parhaat kirjat ovat aiheuttaneet minussa samankaltaisia järistyksiä. Romaanissa Saalistajaksi kutsuttu mies panee naisen kakomaan multaa ja lietettä, nainen herää välillä hetkeksi, haistaa metsän, järven ja omat eritteensä vain kuollakseen uudestaan, uudestaan ja uudestaan alusta loppuun asti. Aika kieppuu romaanissa spiraalina, vain kuolleen naisen lasten kasvaminen kuvataan lineaarisesti.

Kirja on kuin taikuutta. Lukiessa sydän sykkii ja veri kohisee kertomuksen tahtiin, eikä minun tarvitse kuin ajatella sitä ja vajoan makaamaan metsän siimekseen, sulautumaan märkään maahan. Olen kaikki ne naiset, jotka eivät tajunnanmenetyksen jälkeen saaneetkaan enää happea, kirjan päähenkilö on. Etsin ensilukemisen jälkeen netistä muiden kokemuksia. Löysin useimmista arvosteluista samaa hehkuvaa intoa, jota itse koin. Hämmennyksekseni törmäsin myös arvostamieni kollegojen pohdiskeluihin, saisiko noin karmeita romaaneja edes julkaista. Olin hiljaa ja luin kirjan uudestaan. Sen jälkeen minulla oli vastaus ja anteeksi ranskani, mutta totta helvetissä saa, itse asiassa pitää.

Joka kolmas suomalainen nainen on kokenut parisuhdeväkivaltaa. Rikosuhritutkimuksen mukaan Suomessa tapahtuu noin 50 000 raiskausta vuodessa, mutta vain pari sataa päätyy langettavaan tuomioon. Miehet surmaavat joka vuosi globaalisti n. 66 000 naista, eikä kaikista maista saada luotettavia tietoja, joten kuka tietää todellista määrää. Siitäkö pitäisi vaieta? Tai kirjoittaa ”cozy crimen” tapaan niin, että murhataan mukavasti ja leikitään arvoitusleikkiä. Mitäpä todellisuudesta.

Rakkauden Antarktis perustuu 1980-luvulla Ruotsia järkyttäneeseen Catrine da Costan paloittelumurhaan, jonka syyllinen ei koskaan selvinnyt. Vaikka Stridsberg irtisanoo kirjansa todellisista tapahtumista, on esikuva selvä. Ja minun on pakko kirjoittaa Lynchin lisäksi myös siitä.

 

Naisvihaa vai feminismiä?

Tein jo selväksi, että tämä kirjoitus on myös henkilökohtainen. Lähestyn sekä väkivallan kuvausta että David Lynchin tuotantoa jo valmiiksi puolustusasemista. Sillä entä ne naiset, jotka osoittivat 1980-luvulla lontoolaisen elokuvateatterin edessä mieltään Blue Velvetin (1986) väkivaltaisuuden vuoksi? Entä näppäimistösoturit, jotka yrittävät väkisin maalata Lynchistä naisia vihaavaa sadistia siinä, missä minä näen kauniin velhon? Ja ennen kaikkea: Entä kaikki ne feministit, jotka sanovat kieltäytyvänsä kuvaamasta taiteessa yhtäkään raiskausta, naiseen kohdistuvaa väkivaltaa tai henkirikosta?

Onko minussa jotakin vikaa, kun en ainoastaan tyydy lukemaan tai katselemaan, vaan olen julkaissut aiheesta romaaneja? Kirjoitan vaurioituneista, inhottavista ja ongelmaisista naisista, jotka varmaan kerjäsivät sitä ja ovat sellaisia, että joku vielä tukkii ton turpasi, jos ei suunsoitto lopu, saatana.

Minä olen feministi. Sen lisäksi olen myös useiden, eri ikäisenä tapahtuneiden pahoinpitelyjen uhri ja selviytyjä. Niissä tilanteissa olen ollut tyttönä tai naisena miestä vastassa. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole sosiaalipornoa tai terapiaa. Haluan vain täsmentää, miksi minulla on erityinen oikeus olla sitä mieltä, että naisten brutaaliakin pahoinpitelyä voi, saa ja pitää kuvata, kunhan sen tekee hyvin. On etuoikeus vaatia, että väkivaltaa ei kuvata, koska sitä tapahtuu, koko ajan. Ei taiteen tehtävä ole pelkästään luoda utopioita ja ideaalikuvia. Tai mikäs siinä, jos sen saa toimimaan.

Otetaan esimerkiksi Harmony Korinen Spring Breakers (2016). Siitä huolimatta, että feministisenä utopiana pitämäni elokuva on joidenkin mielestä raiskauskulttuuria edistävä ja naisvihamielinen. Samoin Quentin Tarantinon ultrafeministinen Death Proof (2007), joka esittää toisessa osassa naisporukan toimintasankareina käymässä vanhan pierun kimppuun tavoilla, joita pääosin näkee vain miesrooleissa. Mikä näissä mättää? Se, että ko. ohjaajat ovat valkoisia miehiä.

Mikäli naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei kuvata laadukkaassa fiktiossa uhrilähtöisesti, se kuitataan joko antamalla kolmen pennin tedbundyjen lässyttää loputtomissa kämädokkareissa narsistista paskapuhettaan, tai vastuu jätetään hyvänmielen dekkaristeille, jotka osaavat niin kivasti kertoa niistä irtileikatuista ruumiinosistakin.

Niin paljon kuin kannatankin kaikenlaista diversiteettiä taiteen tekijöihin, taideteoksen ominaislaatu merkitsee enemmän kuin sen tekijä.

Mikäli naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei kuvata laadukkaassa fiktiossa uhrilähtöisesti, se kuitataan joko antamalla kolmen pennin tedbundyjen lässyttää loputtomissa kämädokkareissa narsistista paskapuhettaan, tai vastuu jätetään hyvänmielen dekkaristeille, jotka osaavat niin kivasti kertoa niistä irtileikatuista ruumiinosistakin. Tai sitten aihe vaietaan kuoliaaksi. Ymmärrän tarpeen paeta feministiseen utopiaan, mikä se kullekin onkaan, mutta ongelmia ei tule lakaista maton alle.

#MeToo ja Time’s up ovat paljastaneet elokuva-alalta hirvittävää vallan väärinkäyttöä ja kuvottavaa väkivaltaa. On kuitenkin cancel-kulttuurin vastenmielisiä puolia, kun jostakusta yritetään väkisin haalia likaa, vaikkei sitä löydy. Kaikki David Lynchin kanssa työskennelleet kertovat, miten poikkeuksellisen kohtelias ja lempeä mies on kuvauspaikoilla. Ympäristössä, jossa etenkin naiset ovat tottuneet miesohjaajien taholta toisenlaiseen kohteluun.

 

Hän on kuollut, kääritty muoviin

Lynch on yksi niistä taiteilijoista, joiden teokset ovat jääneet pysyväksi taustahuminaksi verenkiertooni. Olen elänyt ja kasvanut Lynchin teosten kanssa. Liitän ne vahvasti elämänvaiheisiini. Olin kahdentoista, kun katsoin Jack Nancen esittämän Pete Martellin löytävän Laura Palmerin kalmon Suomen televisiossa. Enkä ollut ainoa Twin Peaksin teinifani. Lynch sai sarjan ensimmäisten kausien jälkeen tehdyn Tuli kulje kanssani -elokuvan (1992) myötä paljon kirjeitä teinitytöiltä. He ihmettelivät, että mistä voit tietää, miltä juuri minusta tuntuu. Ja kiittivät samaan henkäykseen, että vihdoin joku kuvaa oikein meitä, seksuaalista väkivaltaa läheisen taholta kokeneita tyttöjä.

Laura Palmeria pidetään alkuperäisenä ruumiina rannalla. Hän ei ollut ensimmäinen, mutta hän oli hahmo, jonka kulttuuri ja sen kuluttajat ansaitsivat. Jo Mustan Dahlian murhan aikaan lehdissä oli kuvia tämän kahtiahalkaistusta ruumiista ja veitsellä viilletystä ikihymystä irvistävine hampaineen. Laura Palmerin hahmokin sai inspiraationsa todellisesta tapahtumasta, Hazel Drewn selvittämättömästä murhasta, joka oli mediatapaus vuonna 1908. Twin Peaksin toinen luoja Mark Frost kuuli kasvuiässä isoäidiltään tarinoita Hazelista, jonka huhuttiin kummittelevan järvellä ja metsissä, joissa Frost veljineen vietti kesänsä.

Hän ei ollut vain kaunis ruumis rannalla tai kiiltokuvassa hymyilevä täydellinen vainaja, vaan kuolemalla oli vaikutus koko yhteisöön.

Youtubessa on tuntikausia kestävä faniteoria, jossa Twin Perfect -nimellä kulkeva tyyppi lupaa ja uhkaa selittää, mistä Twin Peaksissa on todella kysymys. Näkemys on kiehtova, joskin yksinkertaistava Lynchin työskentelytavat tuntien. Sain siitä kuitenkin vinkkejä ja työkaluja kirjoittaessani viime keväänä Twin Peaks-esseetä Parasta katseluaikaa -kirjaan (WSOY, 2020). Uskon teorian siihen osaan, jonka mukaan Lynch ja myös Hill Street Bluesia kirjoittanut Frost olivat kyllästyneet televisiosarjoihin, joissa murhaaja paljastui joka jakson lopussa, koska sen jälkeen uhri unohtui ja muuttui mullaksi. Yksi monista Twin Peaksin motiiveista oli keskittyä uhriin. Hän ei ollut vain kaunis ruumis rannalla tai kiiltokuvassa hymyilevä täydellinen vainaja, vaan kuolemalla oli vaikutus koko yhteisöön.

Kiinnostava on myös ajatus, että ruumis olisi kiedottu läpinäkyvään muoviin siksi, että se muistutti USA:ssa suosittuja tv-aterioita, mikroruokia, jotka nautittiin sohvan ääressä. Kertakäyttöistä ja helppoa kuin rikossarjojen liukuhihnaruumiit verrattuna elokuvien tarjoamaan gourmet-elämykseen. Teoriaa tukee se, että Tuli kulje kanssani alkaa kuvalla, jossa televisioon lyödään kirves. Se saattaa toki viitata myös alamäkeen luisuneeseen ja lopulta peruutettuun sarjaan. Lynch ei olisi halunnut paljastaa Laura Palmerin murhaajaa, koska uhrin läsnäolo oli hänelle sarjan kantava voima. Studiopomot kuitenkin vaativat sitä. Mutta kun murhaaja paljastui, tyttö katosi mielistä ja sarja hiipui.

Ei Lynch silti Lauraa maatumaan voinut jättää. Tuli kulje kanssani ei ole esteettisesti suosikkejani Lynchin elokuvista, mutta arvostan ideaa. Elokuva on prequel, joka käsittelee Laura Palmerin viimeisiä viikkoja. Pääosassa on itse henkirikoksen uhri. Kaunis kuollut tyttö muuttuukin näyttelijä Sheryl Leen kuvan sijasta lihaksi ja vereksi, on hankala, haluava ja kompleksinen.

Lynchin mahdollisista jaloista tarkoituksista huolimatta kävi kuitenkin niin kuin aina, kun kannanotto on tulkinnanvarainen ja vaatii ajattelua. Hassisen koneen Rappiolla-biisiä kailotetaan vieläkin nuhjuisissa karaokebaareissa ylistyksenä alkoholiongelmalle, seurassa raikaavat Juodaan viinaa ja Baarikärpänen. Nimittäin Twin Peaksin jälkeen Laura Palmerin ruumis on löydetty tuhansia kertoja järven, meren ja joen rannalta, ojista, suolta, vuoristosta ja makaamasta roskalaatikkojen vieressä. Myös me Pohjoismaissa olemme hyvin kunnostautuneita tässä, etenkin skandidekkarit, jotka aluksi ottivat yhteiskunnallisesti kantaa, kunnes muuttuivat pastisseiksi itsestään.

 

Todellisia rikoksia ja lisää nuoria naisia

Rakkauden Antarktiksen pohjana oleva tositapaus, Catrine da Costan paloittelumurha (da Costa-fallet/styckmordet) on ollut pinnalla tämän vuosituhannen puolella myös siksi, että Stieg Larssonin Millenium-trilogia sai mm. kyseisen tapauksen mediakalabaliikista inspiraationsa naisia vihaaviin miehiin. Stridsberg on sanonut, että hänelle kirjan Saalistaja on kasvoton. Hän ei ota kantaa, oliko tekijä lääkäri, teurastaja vai arkkitehti. Se ei ole romaanissa olennaista. Stridsbergin kirjaa olisi voitu markkinoida true crimena, mutta onneksi niin ei tehty. Ei sillä, että minulla olisi mitään true crimea vastaan sinänsä, päinvastoin. Kaiken voi tehdä hyvin tai huonosti.

Tämän hetken true crime -villitys ei ole täysin ongelmaton, mutta on siinä hyviäkin puolia. Suomessa esim. tosirikos-podcasteja tekevät lähinnä nuoret naiset. Ei true crime tietenkään uusi juttu ole. Niin salskeista murhamiehistä kuin sorjista vainajistakin on laulettu jo kansanlauluja, ja kummitusjuttumaisia uutisia on kirjoitettu yhtä kauan kuin yleisö on osannut lukea. Olen itsekin ehtinyt elää ainakin kaksi aiempaa true crime -aaltoa. Ensimmäiseen kuului Poliisi-tv, Alibit ja Pohjolan poliisi kertoo -kirjat. Sarjamurhaajatrendin jo mainitsinkin.

Luin juuri instagramista suositulta suomalaiselta podcastaajalta kysytyn haastattelussa, kiihottuuko hän verestä. Tässä tapauksessa vastauksen olisi saanut, jos olisi kuunnellut ko. podcastia, joka on erittäin asiapitoinen ja uhreja kunnioittava. Ei tosin mitään uutta, että nuorten naisten tekemiset kyseenalaistetaan, leimataan hölynpölyksi tai seksualisoidaan. Iso osa alan podcasteista on hyvin ammatimaisia, eikä niissä ihannoida murhaajia. Halutessaan niistä voi myös löytää yhteiskunnallisen pohjavireen. On toistuva teema, miten katoamisia ei oteta vakavasti ajoissa, jos kyseessä on ”korkean riskin uhri”, eli vaikka seksityöläinen ja huumeidenkäyttäjä.

Catrine da Costa oli molempia. Jos Rakkauden Antarktis meni luihin ja ytimiin, niin tekee myös se vaikutus, mikä hirvittävällä tragedialla oli esimerkiksi seksityöntekijöiden oikeuksiin Ruotsissa. Catrine da Costa murhattiin ja paloiteltiin 1984. Hänen päätään ja sukuelimiään ei ole löytynyt koskaan. Sitten Olof Palme ammuttiin 1986 ja poliiseille tuli parempaa tekemistä.

Sitäkin vaikuttavampaa on, että vuonna 1991 yli 700 ihmistä osoitti mieltään Tukholmassa vaatien oikeutta Catrine da Costalle. Saan kylmiä väreitä, kun ajattelen ihmisten lähteneen marssimaan kaupungille narkomaanin ja kadulla seksityötä tehneen naisen vuoksi. Sellainen tuntuu hyvin kaukaiselta, koska vielä vuonna 2020 narkomaanit ja seksityöläiset ovat suomalaisen median keskustelussa lähinnä toiseutettu alaviite.

Miesten naisiin kohdistama väkivalta on niin yleistä, että olisi totuuden kaunistelua ja yksinkertaisesti väärin, jos sitä ei kuvattaisi realistisesti.

Rakkauden Antarktis on joillekin vaikea kirja, koska se on hyvin raaka, mutta kauniisti kirjoitettu. Väkivalta on raakaa, ja väkivallan ääripää eli henkirikos on brutaali teko, ja sellaisena sitä tulee käsitellä. Miesten naisiin kohdistama väkivalta on niin yleistä, että olisi totuuden kaunistelua ja yksinkertaisesti väärin, jos sitä ei kuvattaisi realistisesti. Ja uhrilähtöisesti, kuten Sara Stridsberg luodessaan Catrine Da Costasta kaikkien murhattujen, raiskattujen ja muutoin pahoinpideltyjen naisten suojeluspyhimyksen. Kaunistelematta ja ongelmia sivuuttamatta. Myös Lynch antoi äänen jo 1992 kauniille ruumiille rannalla herättämällä hänet henkiin, mutta vain harva pysähtyi kuuntelemaan.

 

Lähteet

 

Sara Stridsberg, Rakkauden Antarktis, Tammi 2019, suomentanut Outi Menna

 

Chris Rodley: Lynch on Lynch –  täydennetty painos, Like 2007, suomeksi toimittanut Lauri Lehtinen

 

David Lynch: Cahtching the Big Fish, Otava 2008, suomentanut Laura Beck

 

David Lynch ja Kristine McKenna: Tilaa unelmoida, Like 2018, suomentaneet Elina Koskelin ja Ari Väntänen

 

Internet