Albrecht Dürer
albrecht dürer

Jäähyväiset paksunahoille

Essee
|
Ilja Lehtinen
|

Muistan kuinka näin sen ensimmäistä kertaa. Luultavasti myös viimeisen.

 

Olimme päätyneet keskelle savannia. (Älkää kysykö miten.) Ilmassa leijaili kellertävä tomu. Asettukaa jonoon, käskettiin. Siten emme vaikuttaisi uhkaavilta. Maastopukuiset riistanvartijat kulkivat edeltä. Vähän matkaa autoilta talsittuamme vastaan tuli ryhmä äänettömiä kiinalaisia, niskat kumarassa: selailivat järjestelmäkameroilla ottamiaan kuvia.

 

Jatkoimme. Polku kiemurteli kulottuneen heinikon halki.

 

Ja sitten. Paksulehtisen pensaan takana levittäytyi aukea. Siellä ne seisoivat: vaiteliaina, välinpitämättöminä, ruohoa maasta nyhtäen. Kummalliset, muinaisen tuntuiset olennot.

 

Nyt saa ottaa kuvia, sanottiin. Teimme työtä käskettyä.

 

Taivaalla hehkui Sambian aurinko. Sen tungettelevan kirkkaassa valossa kimaltelivat niin kameroiden linssit, otusten naarmuiset sarvet kuin riistanvartijoiden tummanpuhuvat kalashnikovitkin.

 

Sarvikuonot heiluttelivat korviaan; tuskin edes huomasivat meitä.

 

. . . . . . . .

 

Katso, katso! Tuossa se on!

 

Eläinten kohtaamisessa on aina jotakin lapsenomaisen riemukasta. Arkaainen, kevyesti läikähtelevä tunnistamisen ilo: tuo, juuri tuo on sarvikuono – tuo eikä mikään muu. Hetki tulvii itsestäänselvää merkityksellisyyttä. Huomaa vapautuvansa tulkitsemisen vaatimuksesta. Voi vain katsella. Otusten liikkeet – vaikka kuinka pienetkin – ovat täydellisen pakottomia, ilmeisiä. Silti niihin sisältyy outo, ennakoimaton voima: lumous, paradoksi.

 

Eläinten kohtaamisessa on aina jotakin lapsenomaisen riemukasta. Arkaainen, kevyesti läikähtelevä tunnistamisen ilo: tuo, juuri tuo on sarvikuono – tuo eikä mikään muu. Hetki tulvii itsestäänselvää merkityksellisyyttä

 

Theodor Adorno huomasi tämän. Eläimiä katsellessaan masentunut frankfurtilainen marxistifilosofi näki kaistaleita ei-identtisestä: vaihdettavuuteen ja hyötyyn pohjautuvan markkinaperiaatteen ulkopuolisesta. Eläimissä häälyi jokin kapitalismin yhdenmukaistavalle voimalle vieras. Adornon mielestä ”utopia verhoutui” niihin.

 

Koska eläimet ovat olemassa vailla mitään ihmiselle tunnistettavaa tarkoitusta, ne esittävät nimensä jonkinlaisina ilmauksina – jonakin kokonaan vaihtosuhteiden ulkopuolisena. Tästä syystä lapset pitävät eläimistä; tästä syystä eläinten katselu tekee onnelliseksi.

 

Sarvikuonon hahmo tarkoittaa: minä olen sarvikuono.(1)

 

Olin lukenut tuon Minima Moralian lauseen vuosien varrella useaan otteeseen, mutta vasta sambialaisen savanniaukean laidalla seistessäni ymmärsin, mitä Adorno oli todella tarkoittanut.

 

Katselin omaan nahkaansa verhoutunutta, elävää tautologiaa – ja aika lakkasi virtaamasta.

 

Minä olen sarvikuono.

 

. . . . . . . .

 

En usko enää koskaan palaavani Mosi-O-Tunyan luonnonpuistoon. Minut sinne tuolloin – vuonna 2017, ollakseni täsmällinen – johdattaneet olosuhteet tuskin enää toistuvat. Ylimalkaankin kaukomatkailu on parin vuoden sisään käynyt kertakaikkisen vastenmieliseksi. Ei huvita lähteä kotoa kovinkaan kauas. (Etenkään ilmateitse.)

 

Tokkopa sarvikuonosafari muutenkaan kestää päivänvaloa. Asetelmaan nivoutui monenlaista hankaluutta, eikä vähiten taloudellisella tasolla. Paikalliset riistanvartijat olivat järjestäneet meidät paikalle ikään kuin puolisalaa, jonkinlaisena ystävänpalveluksena: luonnollisesti he odottivat laupeamielisyydestään korvausta. Seteleiden vaihtaessa omistajaa tuntui kuin olisimme pulittaneet villieläimistä suojelurahaa. Tilanne oli tietenkin kaikin puolin ”ongelmallinen”. Länsityylisen ekoturismin – vaikka sitten kuinka seikkailevan ja madventures-henkisen – puolustelu lienee käynyt koko lailla mahdottomaksi.

 

Silti. Tuon kohtaamisen seurauksena jokin kiistämättömän merkityksellinen – tai ehkä paremmin: merkillinen – on jäänyt kehooni kiertelemään. Sarvikuonot vastaansanomattomasti koskettivat minua.

 

Kenties näin saattoi käydä juuri siksi, että noissa olosuhteissa mistään yhteydestä ei voinut olla puhettakaan .

 

Etäisyys, jonka takaa noita olentoja katselimme, leveni äärettömän suureksi.

 

. . . . . . . . .

 

Lapsuudessani lueskelin aika ajoin Babar-norsun seikkailuja. Noissa iloisen, syyntakeettoman kolonialismin läpäisemissä tarinoissa sarvikuonoille oli varattu uppiniskaisen juntin rooli. Jean de Brunhoffin paternalistisessa universumissa ne muodostivat eurooppalaiselle sivistykselle avoimen, lempeän elefanttikansan vastapelurin. Sarvikuonojen heimo oli feodaalinen, sulkeutunut ja militaristinen peräviidakon rymyjengi, joka kuningas Babarin täytyi neuvokkaasti päihittää ennen kuin rauha ja edistys saattoivat rantautua Elefanttimaahan.

 

Näkemys juontuu kaukaa. Jo Plinius vanhempi maalaili Luonnonhistoriassaan sivilisatorista kahtiajakoa savannieläinten kesken. Tässä läntisen sivistyksen kulmakiviin kuuluvassa klassikossa kuvaillaan vuolaasti ihmiselle suopeita, oppivaisia norsuja ja heti perään kerrotaan näiden verivihollisista, ilkeistä sarvikuonoista; ne kuvataan aggressiivisina, kovapintaisina pukareina, jotka Afrikan pimeillä perukoilla teroittavat sarviaan kivenlohkareisiin repiäkseen niillä säyseiden elefanttien vatsat auki.(2)

 

Uudemman ajan eurooppalaiseen mielikuvitukseen sarvikuonon jyrnykkään perusolemuksen sementoi puolestaan – Pliniusta seuraillen – Albrecht Dürer. Vuonna 1515 renessanssitaiteilija ikuisti eläimen erääseen suosituimmista ja laajimmalle levinneistä puupiirroksistaan. Kuulopuheiden sekä silminnäkijältä saadun luonnoksen pohjalta Dürer hahmotti sarvikuonon jonkinlaisena kävelevänä panssariautona. Otuksen iho näyttää piirroksessa läpitunkemattomalta haarniskalta. Niskaan on varmemmaksi vakuudeksi ilmestynyt uhmakkaasti jököttävä lisäsarvi.

 

Kuvaa katsellessaan ei voi olla varma, onko passiivis-aggressiiviseen nahkalinnakkeeseensa teljetty eläin oloonsa salakavalan tyytyväinen – vai kajastaako sen silmistä kenties murhemielinen, tyhjä kaipaus?

 

Kuvaa katsellessaan ei voi olla varma, onko passiivis-aggressiiviseen nahkalinnakkeeseensa teljetty eläin oloonsa salakavalan tyytyväinen – vai kajastaako sen silmistä kenties murhemielinen, tyhjä kaipaus?

 

Oli miten oli, sarvikuonot ovat läpi länsimaiden historian saaneet edustaa luoksepääsemättömyyttä, tunnottomuutta sekä nurkkakuntaista vihamielisyyttä. Humaanin avoimuuden merkitysavaruuksista ne on sysätty mahdollisimman kauas. 1800-luvulla ajatus sarvikuonojen kertakaikkisesta tunnottomuudesta sementoitiin pseudobiologiseen lahkomääritelmään pachydermata – ”paksunahat”.(3)

 

Halki historian ne on voinut kohdata ainoastaan turvaetäisyyden päästä. Symbolisesti ottaen välimatka on ollut mittaamaton.

 

Halki historian ne on voinut kohdata ainoastaan turvaetäisyyden päästä. Symbolisesti ottaen välimatka on ollut mittaamaton.

. . . . . . . .

 

Ruohoaukealla pari vuotta sitten vallinnut perustunne on helppo palauttaa mieleen. Tilanteen yllä leijui silkunohut melankolia; kummallinen, hiljaa hohkaava haikeus.

 

Väitetyn karkeutensa alla nuo olennot tuntuivat äärimmäisen haurailta. Eikä vähiten siksi, että ne tiesi erittäin uhanalaisiksi. Siitähän aseistettu vartiosto oli paikalla meitä muistuttamassa. (Täysin varmasti ei kuitenkaan voinut tietää, ketä tässä suojeltiin – ja miltä.)

 

Olennaisemmalta tuntuu kuitenkin tuossa hetkessä lihan läpäissyt oivallus, jota paremman sanan puutteessa voinee kutsua mimeettiseksi. Sarvikuonot ymmärsi eläviksi kuten mekin. Siinä ne hengittivät, värisivät; liikehtivät, puhisivat! Ohikiitäväksi sekunniksi savannilla avautui tila, jossa elävä tunnistaa elävän. Ei älyllisesti; puhun iholla kihelmöivästä tunnusta.

 

Niin, todella: kuivan ruohikon laitamilla seistessäni huomasin, kuinka jokin minussa tahtoi päästä kiinni noihin karheisiin, lämpimiin eläimiin. Hamusin niiden kosketusta; kaipasin ihotuntumaa noihin maagisiin olentoihin, jotka olivat minulle tuttuja vain kuvista.

 

(Suomen kieli saattaa (sivumennen sanoen) tarjota reittejä tällaisen kokemuksen ymmärtämiseen. Meikäläisittäin ”tunnistamista” ja ”tunnustamista” merkitsevät sanat palautuvat, kiinnostavaa kyllä, tuntoaistiin. Niiden indoeurooppalaiset vastineet – recognition, acknowledgement, Erkennung, reconnaissance – ovat etäisempiä, juridisia rakennelmia. Ugrilaisen ”tunnustamisen” taustalla häilyy lapsenomainen, kömpelömpi gestiikka. Tuntea jokin, tunnistaa jokin – sanat muistuttavat imeväisen ensikosketusta puukapulaan: haron sitä nakkisormin, puristelen; otteen saatuani tungen sen suuhuni.)

 

Tunnustelu oli tietenkin noissa olosuhteissa mahdotonta – siitä pitivät huolen niin riistanvartijoiden rynnäkkökiväärit kuin eläinten patinoituneet sarvetkin. Tuskin sarvikuonoja on muutenkaan ”tarkoitus” millään muotoa käpälöidä.

 

Kehoon jäi yhtä kaikki häilymään syvä kaipaus: toive animaaliseen lämpöön sulautumisesta, kosketuksen onnesta. Se ei edelleenkään ota rauetakseen.

 

Affekti puristaa esiin oivalluksen: ehkä niin eläinten katseleminen kuin niiden valokuvaaminenkin ovat jonkinlaisia korvikkeita.

 

Katkenneen yhteyden sirpaleita?

 

Minä olen sarvikuono…”

 

Kehoon jäi yhtä kaikki häilymään syvä kaipaus: toive animaaliseen lämpöön sulautumisesta, kosketuksen onnesta. Se ei edelleenkään ota rauetakseen.

. . . . . . . . .

 

Kriitikko John Berger kirjoitti aikanaan, kuinka eläimet on läntisessä kapitalismissa sysätty elämänpiirin laitamaille. Bergerin mukaan eläimet muodostivat aiemmin ”ensimmäisen ihmistä ympäröivän piirin”: ne olivat välittömin kosketuspintamme maailmaan. Teollisen yhteiskunnan kasvun myötä ne on aste asteelta hävitetty, marginalisoitu: joko valjastettu tuotantokoneiston näkymättömiksi orjiksi tai sitten suljettu kauas, hupeneville luontolaikuille tai eläintarhoihin: epäpaikkoihin, jossa niillä ei ole tilaa, maailmaa tai itseyttä. Eläimet eivät kykene pitämään omaa paikkaansa. Ne on tuomittu merkityksettömään puoliolemiseen; niitä katsellaan… antamatta niille mahdollisuutta vastata katseeseen omilla ehdoillaan.

 

Eläintarhassa kulkija ei voi missään kohdata eläimen katsetta. Enintään eläimen katse häilyy ja siirtyy sitten eteenpäin. Ne katsovat sivusuuntaan. Ne katsovat sokeina kaukaisuuteen. Ne skannaavat mekaanisesti. Eläimet on tehty immuuneiksi kohtaamiselle.(4)

 

Teollisen yhteiskunnan puitteissa eläinten ja ihmisten suhde on muuttunut peruuttamattomasti.(5) Emme jaa olemistamme, emme asuta samaa maailmaa.

 

Juuri tätä katkosta sisälläni vellova mimeettinen kaipuu kaiketi pyrki kuromaan umpeen. Tunsin jonkinlaista häilyvää nostalgiaa eläintä kohtaan. Kokemus on sarvikuonosafarin vetovoiman ytimessä. Sambialainen luonnonpuisto tarjoili minulle mahdollisuutta ikään kuin ylittää teollisen erkaantumisen tila. Näennäisestihän tapasimme sarvikuonot luonnonoloissa, jossa ne saivat ikään kuin olla ”omillaan”.

 

Tosiasiassa kohtaamistamme määritti kuitenkin epäsuhta: noitakin eläimiä ympäröi näkymätön aitaus. Ne oli puolihuomaamatta jo siirretty irralleen omasta elinympäristöstään, pois paikoitaan. Villieläimistä oli tehty oman villiytensä eläviä kuvia. Niiden näennäinen tarkoituksettomuus,”villiys”, niiden adornolainen ei-identtisyys oli silmiemme alla muutettu niiden tarkoitukseksi.

 

Villieläimistä oli tehty oman villiytensä eläviä kuvia. Niiden näennäinen tarkoituksettomuus,”villiys”, niiden adornolainen ei-identtisyys oli silmiemme alla muutettu niiden tarkoitukseksi.

 

(Tämä paradoksaalinen ympärikääntyminen on tavallaan kirjoitettu adornolaiseen eläinsuhteeseen sisään. Elämäkertatietojen mukaan Adorno katseli rakastamiaan villieläimiä nimenomaan Frankfurtin eläintarhassa. Siellä, ahtaissa aitauksissa, lajityypillisistä ympäristöistään ja yhteyksistään eristettynä ne hehkuivat sitä ei-identtisen auraa, jota Adorno piti niiden utooppisena ulottuvuutena.)

 

Sarvikuonoista oli tullut merkkejä; tarkkarajaisia, tunnistettavia hahmoja – kuten Dürerin piirroksessa.

 

Tuo, juuri tuo on sarvikuono…

 

Kenties tällainen eläin on kohdattavissa vain ikonina, paperilla: ei-paikassa.

 

Utooppisen eläinkokemuksen edellytyksenä on eläinsuhteen irrallisuus, altistuksen puutteesta kumpuava atooppisuus.

 

En ollut ryhmästämme ainoa, joka hetken sarvikuonoja katseltuaan huomasi nieleskelevänsä kyyneleitä.

 

. . . . . . . .

 

On muuten sangen mahdollista, että puistossa tapaamamme yksilöt ovat tätä kirjoittaessani jo historiaa. Vuoden 2018 kesänä Mosi-O-Tunyan luonnonpuistossa ammuttiin kaksi sarvikuonoa, jotka kuuluivat näkemäämme laumaan. Kaksoismurha oli mitä todennäköisimmin riistanvartijoiden tekosia. Tuntuu kammottavalta ajatella, että otusten nahan puhkoneet luodit on ammuttu niistä samoista kivääreistä, joilla eläimiä väitettiin suojeltavan.

 

Moralisointi on kuitenkin hankalaa. Paikalliset valtionpalkat elättävät perheellistä vartijaa vain vaivoin. Houkutus sarvivarkauteen kasvaa helposti sietämättömäksi, leijaileehan sarven kilohinta mustassa pörssissä parhaimmillaan 100 000 dollarin liepeillä. Painoonsa nähden sarvi on kalliimpaa kuin kulta tai kokaiini. Mainittakoon, että se koostuu lähinnä keratiinista, samasta tavarasta, josta hiuksemme ja kyntemmekin.

 

Lienee jonkinmoista yleistriviaa, että syynä sarviaineen käsiin räjähtävään kysyntään on kaukoidän perinnelääketiede. Valistuneina länsimaisina tietenkin tuomitsemme mokoman barbarian; meidän empiriaan perustuva parannustaitomme on tehnyt perusteellisten kliinisten kokeiden myötä selväksi, että sarven myyttis-medisiiniset vaikutukset ovat lähinnä homeopatiaan vertautuvaa hörhöilyä. Kiinalaisen lääketieteen käyttämä sarvijauhe ei toimi ”oikeasti”, vaan placebo-efektin kautta: lähinnä kait siksi, että sarvikuonoon liitetään maagisia ominaisuuksia ja voimia. Otusparka on siis symbolisesti ylimääräytynyt.

 

Sivistymättömät itämaiset! Pitää nyt luonnonkappaletta fetissinä – ja vielä tappaa mokoman taikauskon tähden, tuhahdamme.

 

Onneksi me tiedämme paremmin.

 

. . . . . . .

 

Takaisin autolle kävellessämme kukaan ryhmästämme ei pukahtanut. Aurinko jatkoi porotustaan, okranvärinen maa pölisi edelleen. Sarvikuonot jäivät taakse, jatkamaan olemistaan miten taisivat.

 

En usko, että tuollaisen kokemuksen jälkeen on mahdollista sanoa toviin mitään. Kaikki olivat kuin surumielisen lumouksen vallassa. Tai siltä ainakin pintapuolisesti vaikutti. Kävellessäni minut valtasi äkkiarvaamatta suunnaton rauha, seesteisyys ja onni.

 

Että olinkin saanut kaikesta huolimatta saanut kokea jotakin moista.

 

Väärin se silti kaiketi oli. Välittömästi jokin minussa ryhtyi toivomaan, että nuo sarvikuonot – ei, kaikki sarvikuonot – yksinkertaisesti jätettäisiin rauhaan.

 

Koskemattomiksi?

 

Toive on tietenkin jo sinänsä toivoton. Mitään itsekseen olemisen autuutta ei sarvikuonoilla ole eikä tule – jo siitäkin syystä että tällä ihmisen aikakaudella ei kukaan eikä mikään pääse fossiilikapitalismin pitkien sormien ulottumattomiin.

 

Voi hyvin olla, että sarvikuonot ovat lajinakin jo käytännössä historiaa: vaikka ne selviäisivät kiihtyvän salametsästyksen paineesta, on hyvin mahdollista etteivät ne enää millään kykene sopeutumaan edessä oleviin ympäristöolosuhteiden mullistuksiin. Sukupuuttoaalto pyyhkäisee ne ennen pitkää tiehensä.

 

Ja sitäpaitsi: ketkä ”me” sarvikuonoja edes uhkaavat? Ja ketkä ”me” niitä suojelevat? Keheen minä voin tässä sotkuisessa verkostossa kokea samaistuvani: riistanvartijoihin, salakuljettajiin, suojeluviranomaisiin, valtionhallintoon? Sarvikuonoihin itseensä?

 

Ja sitäpaitsi: ketkä ”me” sarvikuonoja edes uhkaavat? Ja ketkä ”me” niitä suojelevat? Keheen minä voin tässä sotkuisessa verkostossa kokea samaistuvani: riistanvartijoihin, salakuljettajiin, suojeluviranomaisiin, valtionhallintoon? Sarvikuonoihin itseensä?

 

Kuuluuko asia minulle lopulta millään tavalla? Olinhan siellä vain katselemassa…

 

Autoille takaisin päästessämme lumous oli jo alkanut haihtua. Tunnelma vapautui asteittain. Kerroimme vitsejä, nauroimme ja rupattelimme oppaidemme kanssa. Leveästi hymyillen he asettuivat riviin kuvattaviksi.

 

Kuvauksen päätteeksi puristimme kullekin käteen setelin. Sitten nousimme metallikuoriseen Land Roveriimme ja käynnistimme moottorin.

 

. . . . . . . . . .

 

Kotiinpaluusta on jo aikaa.

 

En ollut ajatellut sarvikuonoja pariin vuoteen oikeastaan lainkaan. Sitten, eräänä iltapäivänä, aivan hiljattain, ne palasivat mieleeni.

 

Kenties ne olivat odottaneet aikaansa: aiemmin en olisi osannut lähestyä niitä.

 

Salaa kenties tiesin, että jos kirjoittaisin niistä jotakin, joutuisin kirjoittamaan jäähyväistekstin.

 

Nyt, esseetä työstäessäni, lueskelen antropologi Eduardo Kohnin teosta How Forests Think. Kirjassa kerrotaan quechua-kansan elämäntavoista Ecuadorin syrjäseudulla. Kohnin mukaan sademetsän liepeillä asuvan alkuperäiskansan elämä edellyttää jatkuvaa toisten maailmassa liikkuvien elollisten tunnistamista, tunnustamista ja ymmärtämistä. Quechuat liikkuvat keskellä ”itseyksien ekologiaa” (ecology of selves), jossa käsitys toisten viidakkoa asuttavien otusten motiiveista, haluista ja tarkoituksista on kaiken olemisen, elämisen, selviytymisen ja kukoistuksen välttämätön edellytys. Kaikkien metsässä elävien täytyy huomata toisensa: olla minuuksia toisilleen.

 

Entä sarvikuono?, pohdin. Ehkä se on ollut minulle aina etupäässä kuva; korkeintaan jonkinlainen symboli. Yhteiselomme on määrittynyt kulttuurisissa puitteissa, joissa kerrokset, etäisyydet ja eristykset ovat aina olleet etusijalla, ei konkreettisten yhteyksien rakentaminen.

 

Niin… onko yhteiselo koskaan ollut meille mahdollista?

 

Mieleen putkahtaa muistitieto: yhtenä ainoana vuonna maailmassa valmistetaan enemmän muovisia Sophie-kirahvileluja kuin mitä Afrikassa on kirahveja jäljellä.

 

Mieleen putkahtaa muistitieto: yhtenä ainoana vuonna maailmassa valmistetaan enemmän muovisia Sophie-kirahvileluja kuin mitä Afrikassa on kirahveja jäljellä.

 

Tunnen sisälläni nousevan aallon. On pakko avata ikkuna.

 

Lähimännyn juurella seisoskelee yksinäinen koiranulkoiluttaja. Männyn latvasta kuuluu raakuntaa: varisten poikaset lienevät kuoriutuneet.

 

Ikkunan edustalla, kallion vesilammikoissa kylpee rastaita ja västäräkkejä.

 

. . . . . . .

 

Kirjallisuutta

T. W. Adorno: Minima Moralia. Reflexionen aus dem beschädigten Leben. GS 4. Frankfurt: Suhrkamp 2003. (alk. 1951)

John Berger: “Why look at animals?” teoksessa About Looking. New York: Pantheon Books 1980.

Jean de Brunhoff: Matkaan Babar. Tammi 1997. (alk. Le Voyage de Babar, 1932.)

Tim Ingold: “From Trust to Domination” teoksessa The Perception of the Environment: Essays on Livelihood, Dwelling and Skill. Routledge 2000.

Eduardo Kohn: How Forests Think. Toward an Anthropology beyond the Human. University of California Press 2013.

Eduardo Mendieta: “Animal is to Kantianism as Jew is to Fascism: Adorno’s Bestiary” teoksessa John Sanbonmatsu (ed.): Critical Theory and Animal Liberation. Rowman & Littlefield 2011.

Plinius vanhempi: Naturalis Historia.

http://penelope.uchicago.edu/Thayer/E/Roman/Texts/Pliny_the_Elder/home.html

Zambian Daily Mail: “2 White Rhinos Killed in Mosi-O-Tunya Park”, 30.9.2018.

http://www.daily-mail.co.zm/2-white-rhinos-killed-in-mosi-o-tunya-park/

 

Viitteet

1 Adorno, Minima Moralia, s. 261.

2 Plinius, Naturalis Historia, Liber VIII.

3 παχύς pachys, "paksu" ja δέρμα derma, "iho".

4 Berger, ”Why look at animals?”, s. 26.

5 Antropologi Tim Ingoldin sanoin olemme hiljalleen siirtyneet luottamussuhteesta alistamiseen. Ks. “From Trust to Domination”.

Esseet