Terike Haapoja
Haapoja

Miten lämpö haihtuu – essee yhteisöistä, kuolemasta ja Korkeasaaresta

Essee
|
Juuli Lappalainen
|

Eläimen kuolema johtaa taiteen ja elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Lapsi voi ymmärtää sen muita paremmin.

Terike Haapojan teos Yhteisö1 koostuu viidestä lämpökameravideosta, jotka on heijastettu pyöreille lattiasta kohotetuille levypinnoille. Jokaisella pinnalla väreilee yksi videokuvattu eläin todenmukaisessa koossaan. Eläimiä on videoitu juuri heidän kuolemiensa jälkeen. Aluksi punaisena, valkoisena, oranssina ja keltaisena hahmottuvat kehot liukenevat vähitellen kylmyydestä kielivään siniseen taustaansa. Heti katoamisen jälkeen sama kuolemisen tapahtuman tallenne esitetään uudestaan: kokonainen, lämmin eläinruumis lipuu kuvaan monivärisenä häipyäkseen jälleen näkymättömiin.

Lapsiperhe saapuu Yhteisöön. Olen asettautunut taittotuolille näyttelysalin takimmaiseen nurkkaan. Lapset juoksevat oitis kulmaan salin kulkuaukkoa vastapäätä, minun vierelleni. He jäävät tutkimaan linnun muuttuvaa kuvaa. Aikuiset tarpovat puoli salin mittaa katse visusti lapsissa, kunnes pehmenevät ja alkavat itsekin tarkastella kirjavina loistavia eläimiä ja minua muistikirjoineni. Olenko museon työntekijä kokomustissani? Miksi minä katson heitä? Vastatakseen lasten kysymyksiin he harppovat salin halki teoskuvauksen luokse ja lukevat. Luettuaan he viittilöivät lapsiaan poistumaan mukanaan salista.

 

***

 

Olen yhdentoista. Perheeni viettää kesäpäivää eläintarhassa. Koska olen eläinten ystävä, lahjoitan rahapussini hilut amurinleopardien suojelutyöhön. Keräysrahoja varten on olemassa leopardinmuotoinen akryylilipas.

Tiikerit kävelevät kummullaan raskain askelin. Amurinleopardi juoksee aitauksensa poikki ja jolkottaa sitten samaa polkua toiseen suuntaan. Kirkaskasvoiset ihmiset katsovat eläimiä läpinäkyvien tirkistelyseinien lävitse ja osoittavat heitä. Aikuiset koputtelevat häkkien laitoja ja kurottavat käsiään kalterien läpi, lapset istuvat Korkeasaari-kärryissä. Vaaleanpunaista jäätelöä nuollaan tötteröistä kaikkialla.

Korkeasaaren sudet alkavat usein ulvoa, kun kaupungissa liikkuu ambulanssi, jonka ääni ilmeisesti vastaa suden äänialaa.

Kolikoista luopuminen puhdistaa omaatuntoani, mutta oloni on silti raskas.

Syön lehmänmaitojäätelön. Oksettaa.

 

***

 

Kaksi rakastavaista saapuu Yhteisöön. He lukevat teoskuvausta hipsutellen samalla toistensa niskoja. Erillään toisistaan he lähtevät kiertämään koiraa, kissaa ja vasikkaa, jotka sijaitsevat salissa lähinnä uloskäyntiä. Lopulta he kohtaavat tilan keskipisteessä, suutelevat ja menevät pois. Lähelleni he eivät tule.

Korkeasaaren sudet alkavat usein ulvoa, kun kaupungissa liikkuu ambulanssi, jonka ääni ilmeisesti vastaa suden äänialaa.2

Laura Gustafssonin Pohja alkaa pakofantasialla: Korkeasaaren eläinten häkkien ovet avataan ja he rynnistävät vapauteen, kun saarella riehuva tulipalo on käynyt mahdottomaksi sammuttaa. Kuviteltu kohtaus päättyy väkivaltaisesti:

Kansalaiset soittavat poliisille ja valittavat, että he eivät halunneet näitä villieläimiä tänne alun perinkään. Radiossa puhutaan poikkeustilasta ja käsketään pysyä sisällä. Aseistetut joukot tulittavat pakoon pyrkiviä.
 

Muistan palaneen karvan käryn ja savun taittaman ilta-auringon valon. Muistan asfaltin pehmenneen kuumuudessa, antaneen myöten sorkkien alla. Muistan nälkäisen katseen mellakkapoliisin suojuksen takana. Hetken, jona halusin antautua. Ja miten lihasta vihloi, kun se kuroi säikeensä haulin ympärille.3

 

***

 

Viisitoistavuotiaana istun vessan lattialla oksentamassa lohikeittoa takaisin vesistöön. Teen vastarintaa. Pönttö täyttyy vaaleanpunaisista kokkareista, sylkivaahdosta ja tillinvihreästä perunalimasta. Viimeisenä maistan sapen. Isoäitini tapasi perata katiskaan uineet kalat mökkinsä rannassa. Erityisellä varovaisuudella hän poisti heiltä sappirakot.

Minun takkini on kuolleen ihmisen entinen takki.

Naaras yski usein ja oksensi verta.[--] Pyton sai lääkettä, mutta eräänä aamuna se löytyi kuolleena. Mieleeni tuli utelias kysymys:
                      – Kuinka pääsitte eroon ruumiista?
Herra T. kertoi ihmeellisen tarinan siitä, kuinka hän oli hävittänyt neljä metriä pytonkäärmettä. Voidakseen tehdä sen rauhassa, hän otti vapaapäivän työstä. Sitten hän oli istunut lattialle käärmevainajan viereen ja sahannut sen palasiksi, itkenyt ja sahannut. Sen jälkeen hän teki käärmeenkappaleista ja ruskeasta käärepaperista siistejä paketteja, jotka hän kantoi roskalaatikkoon.
[--][K]uvittelimme myöhemmin, miltä sen puliukon naama oli näyttänyt, joka toiveikkaana avasi roskapöntöstä löytämänsä ruskean, narulla sidotun paketin. Mahtoikohan hän uskaltaa avata vielä toisen paketin?4

 

***

 

Kun istun Yhteisössä taittotuolissani, haistan yhtäkkiä takkini pistävän tuoksun. Minun takkini on kuolleen ihmisen entinen takki. Ruoholahden torilla kierrätyspäivänä olin kohdannut iäkkään naisen, jonka äiti oli vastikään kuollut. Myytävänä oli sinisten lasiastioiden ja pölypussien lisäksi pehmeäkankainen syystakki, jota naisen äiti oli hädin tuskin ehtinyt käyttää.

Takin kankaaseen on piintynyt kankaalle tai sen edelliselle kantajalle ominainen sakea, tunnistamaton tuoksu, eikä se ole kadonnut, vaikka olen pessyt vaatteen useaan kertaan ja riiputtanut sitä viikkoja parvekkeellani.

Päätän: en aio ajaa aikuisena ajokorttia. Ja päätän: eikä enää lohikeittoja.                     

Saatan olla salissa yksin videoiden eläinten kanssa, mutten ole aivan varma siitä. En voi olla panematta merkille, että Yhteisössä on yksi tilan ulkopuolelle kurottava, vieras luuppi, joka taltioi yhteisön muutokset ja samassa minutkin; katossa on projektoreiden lisäksi kupera valvontakamera, kuin kotkansilmä.

Havahdun mietteistäni. Oma huulipunani, jolla jätän huomaamattani itsestäni merkkejä kuppeihin, aterimiin ja kämmenselkääni, on jättänyt leimansa myös takkimme hihaan.

 

***

 

Äiti ajaa autoa varovasti, koska on liukas sää ja pimeää. Olen viidentoista ja aion muuttaa omilleni.

Aina myrkytettiin muurahaisia.

Ajovalojen edessä välähtää näkymä: lokin vartalo on liiskaantunut littanaksi levyksi vapisevaa päätä lukuun ottamatta. Hän koettaa nostella päätään.
                      – Ei hitto, mun olis pitäny tajuu ajaa sen päältä, äiti sanoo, ja tuijottaa tietä. Hiljennymme loppumatkaksi. Päätän: en aio ajaa aikuisena ajokorttia. Ja päätän: eikä enää lohikeittoja.

Lyijyhauli pesiytyy vatsani pohjaan.

 

***

 

Kun pian hetkellisen Yhteisöön kuulumiseni jälkeen koittaa syksy ja puiden latvat värjäytyvät punaisiksi, kehoni painopiste muuttuu. Minä virityn puiden tilaan. Lehtien pudotessa lokakuussa lopullisesti maahan minä olen loputtoman raskas. Harja-auto lakaisee jalkapohjiltani viimeisetkin ryhdin rippeet.

Ajattelen nykyisiä naapureitani, lähiökerrostalossa asuvia häkkilintuja; miten he mahtavat magneettiaistia talon hissin ja jääkaapit? Ajattelen hiidenkirnuja, jotka veden liikkeen voimasta ovat muodostuneet metrejä syviksi. Ajattelen taloa, jossa kasvoin: tiiltä, kivimurskaa, kivenlohkareita, puuta ja kattovillaa. Kun se talo oli kotini, minulla oli untuvatyyny, jonka vuoksi söin liivatepäällysteisiä allergialääkkeitä. Aina myrkytettiin muurahaisia.

 

Lähteet:

 

Terike Haapoja 2007: Yhteisö. Tarkkailtu Kiasman Yhteiseloa-näyttelyssä syys–lokakuussa 2019.

Gustafsson, Laura 2017: Pohja. Helsinki: Into.

Koivisto, Ilkka ja Sesse 1977: Tarinoita eläinten saarelta. Helsinki: Otava.

Terike Haapojan kotisivut: http://www.terikehaapoja.net/community-2008/.

 

Lue myös:

Nuoren Voiman kissa-extra: Lydia Lehtola ja Ville Hämäläinen

 
  • 1. Terike Haapojan teos Yhteisö (2007) oli osana Kiasman Yhteiseloa-kokoelmanäyttelyä 22.8.–2.2.2020. Linkki teosesittelyyn Haapojan kotisivulla: http://www.terikehaapoja.net/community-2008/.
  • 2. Ilkka ja Sesse Koivisto: Tarinoita eläinten saarelta, 32.
  • 3. Laura Gustafsson: Pohja, 8.
  • 4. Ilkka ja Sesse Koivisto: Tarinoita eläinten saarelta, 90-91.