Sofia Koistinen
Hahmo katsoo vastarannalle matkalaukku kädessään

Pako periferiasta. Nuoren Voiman matkaesseet II

Essee
|
Emilia Kukkala
|

 

He asked me if I'd seen a road with so much dust and sand
And I said, listen, I've traveled every road in this here land
1

 

Se alkoi viattomana maantieromantiikan ihailuna ja Matka maailman ympäri -animaatiosarjan fanituksena. Hiukan myöhemmin seurasivat road-romaanit ja interraileista haaveilu. Mietin, miltä tuntuisi sanoa ”I’ve been everywhere, man!” niin, että se olisi totta.

Minäkin halusin tulla ihmiseksi, joka on ollut kaikkialla.

Olen käynyt noin 30 maassa, sadoissa kaupungeissa ja kylissä. Jos verrataan samanikäisiin korkeakoulutettuihin kaupunkilaisiin, moni on matkustanut enemmänkin. Sen sijaan moni vanhoista ystävistäni on lentänyt ensimmäisen kerran vasta kolmekymppisenä ja kaikki eivät tähänkään päivään mennessä.

Enää en edes halua kaikkialle, mutta yhä vain jonnekin.

 

Matkustaminen

Vuonna 2020 ei juuri mistään ole mieltä puhua ilman ekologista kontekstia, koska elonkehän katastrofaalinen tilanne uhkaa kaikkea, mistä puhutaan. Skenaariot vaihtelevat siitä, että koko tuntemamme maailma muuttuu siihen, että se tuhoutuu.

Nykyisellä ilmastopolitiikalla peli on pelattu jo elinaikanamme. Elonkirjosta huomattava osa kestäisi tuskin puolentoista asteen lämpenemistä. Raja paukkuu vuonna 2030, ellei päästöjä leikata dramaattisesti. Parin asteen kieppeillä tapahtuvien dominoefektien seurauksia ihmiselle on vaikea ennakoida, mutta kohtalokkaita ne tulevat olemaan. 2

Halpalennot ovat olleet paitsi tuhoisia, myös tasa-arvoistavia.

Matkustamisen saastuttavuus on kiistatonta. Tosin jos siitä lähdetään, että kaikkien olisi paras vain jähmettyä ja olla mahdollisimman vähän olemassa, niin olisi kohtuullista aloittaa globaalista rikkaimmasta kymmenyksestä. He tuottavat puolet kaikesta hiilidioksidista. (Joukkoon pääsee reilun 70 000 euron nettovarallisuudella.)

Halpalennot ovat olleet paitsi tuhoisia, myös tasa-arvoistavia. On helppo paheksua suureen ääneen kiinalaisten ja vaajakoskelaisten lentoja, jos itse on ehtinyt jo lennellä kyllästymiseen saakka. Koska niinhän se aina menee: oma liikkuminen on tärkeää eikä niin kovin vaarallista, muiden – niiden köyhempien – turhaa ja saastuttavaa.

Matkustelusta kyllänsä saaneiden kosmopoliittien lisäksi sen rajoituksilla ja rajojen sulkemisella hekumoivat nurkkapatriootit mielensäpahoittajat, jotka pelkäävät kaikenlaisten rajojen ylittämistä ja haluavat siksi kieltää sen muiltakin. Yhdessä he muodostavat liberaalin ylemmän keskiluokan ja muutoskammoisten konservatiivien kumman kuoron. En halua liittyä heihin.

Matkustaminen ei tule loppumaan. Ne jotka päättävät, omistavat ja ohjailevat, tulevat matkustamaan jatkossakin. Poliitikot, pomot ja julkkikset lentelevät vastakin.

Entä me muut?

Elonkehän tuhoa koskevissa kysymyksissä unohdetaan yhteiskuntien sisäiset luokat, ikään kuin kaikki ”länsimaalaiset”, ”suomalaiset” tai ”aikuiset” olisivat tasavertaisen syyllisiä tilanteeseen. Eivät ole. Emme ole.

Minä en ole osa mitään maailmanlaajuista piittaamattomien ja kerskakuluttavien aikuisten salaliittoa. Hiilijalanjälkeni on autoineen matkoineenkin alle puolet keskivertosuomalaisen jalanjäljestä. En tule koskaan kuulumaan maailman rikkaimpaan eli eniten saastuttavaan kymmenykseen – johon sentään puolet suomalaisistakin kuuluu.

Saastutan yhä liikaa, mutta kulutus- ja elämäntapavalinnoilla päästään vain tiettyyn pisteeseen saakka ilman rakenteellisia muutoksia. Yksilön ja kuluttajan vastuuttaminen ja syyllistäminen kaikesta on myös osa kapitalismin toimintalogiikkaa. En suostu kantamaan syyllisyyttä elämästäni. Ilmastoahdistuksenkin yritän kanavoida toiminnaksi.

Se on perustunut kahdelle etuoikeudelle: passille, jonka satuin voittamaan globaalissa passilotossa ja valkoiselle naamalle, joka sujuvoittaa liikkumista.

Matkustaminen on ollut tärkein ja ainoa ”luksukseni”, sikäli kun torkkuminen mitä saastaisimmissa paikoissa rinkkaan nojaten on luksusta. Se on perustunut kahdelle etuoikeudelle: passille, jonka satuin voittamaan globaalissa passilotossa ja valkoiselle naamalle, joka sujuvoittaa liikkumista. (Mainittakoon, että naissukupuoli ei kyllä sujuvoita.)

Olen priorisoinut matkustamisen niin monen muun asian edelle, että tuntuisi kohtuuttomalta luopua siitäkin. Olen kuluttanut minimaalisesti ja asunut ahtaasti, ollut vegaani jo aikapäiviä sitten, omistanut vain yhden älypuhelimen ja kaksi läppäriä… Näin sitä kuluttajavaikutetaan ja moraalisäteillään!

Yritän vain sanoa, ettei ole mitään yhtä ”meitä”, joka on iät kaiket muun yltäkylläisyytensä keskeltä lennähdellyt sinne tänne kepeästi kuin ajatus. On myös meitä, jotka ovat nähneet helvetisti vaivaa ja tehneet helvetin isoja kompromisseja päästäkseen jonain kauniina päivänä näkemään muutakin kuin tutut lähiöt tai kotikylän raitin. Omissa lokeroissamme olemme poikkeuksia.

Olen reissannut käsittämättömän pienellä budjetilla. Minua ei ole ajanut liikkelle tottumus eikä sosiaalinen pakko, vaan sisäinen pakko. Sisäisellä pakolla viittaan syyhyn, joka ei juonnu ulkoisista olosuhteista: sellaiseen syyhyn, jonka ei tarvitse merkityksellistää matkustamista sen itsensä ulkopuolella.

En ole koskaan somettanut yhdeltäkään matkoistani yhtään mitään. Eipä minulla tosin ole ollut mitään, millä somettaakaan. Kokemuksillani ei ole arvoa työelämässä. Edes skenepistesaldoni ei ole kasvanut, kun en ole kiertänyt soittamassa bändin kanssa (yhtä Viron-keikkaa ei taideta laskea) vaan kuuntelemassa muiden soittamista.

Vieraan kaupungin kadut tuoksuvat aikaisin aamulla jotenkin lohduttavilta.

Olen ollut liikkeellä silkasta tilassa siirtymisen riemusta. Kelluminen määränpäiden välillä on ekstaattista. Vieraan kaupungin kadut tuoksuvat aikaisin aamulla jotenkin lohduttavilta. Se, että näkee kaiken ensimmäistä ja usein myös viimeistä kertaa, on mystisellä tavalla rauhoittavaa.

* * *

Elonkehän kannalta on tietysti yksi ja sama, perustelenko matkustamistani sisäisellä, ulkoisella vai millaisella syyllä. Mutta syiden intensiteetti vaihtelee: ne, joille matkustaminen on vain opittu tapa eikä suurikaan sijoitus, matkustavat todennäköisesti myös eniten ”turhaan”.

Heti, kun ympäristökysymyksiin liitetään talous ja yhteiskunta, tulevat motiivit merkittäviksi myös käytännössä. On poliittinen kysymys, kenellä on oikeus ja mahdollisuus matkustaa. On vaikea järkevöittää matkustamista miettimättä, miksi ylipäänsä matkustetaan.

Lähtisikö ylemmän keskiluokan edustaja oravanpyörästäpakenemislomalleen, jos siitä ei olisi tapana kertoa mitään somessa? Jos se tarkoittaisi äärimmäisiä epämukavuuksia? Jos lentolippujen ostaminen olisi hänelle valtava sijoitus, jonka eteen syödään hernaria kuukausikaupalla?

Hidastempoisempi ja merkityksellisempi arki tarkoittaisi myös, ettei sitä tarvitse kiitää pakoon tuhannen kilometrin tuntivauhtia.

Luulen, että monelle ihmiselle hidastempoisempi ja merkityksellisempi arki tarkoittaisi myös, ettei sitä tarvitse kiitää pakoon tuhannen kilometrin tuntivauhtia. Ehkä joku sosiaalisen paineen vuoksi matkustanut jopa huokaisisi helpotuksesta.

Huvin vuoksi matkustelu ei mitenkään automaattisesti avarra. Vielä ennen koronaa oli trendikästä esiintyä kovina maailmanmiehinä ja -naisina, että on sitä ratsastettu delfiineillä ja rämmitty viidakoissa ja mitä nyt. Madventuresit oli katsottu ja valloittajamentaliteetti omaksuttu.

Mutta mitä on jäänyt käteen? Miten nämä kokemukset ovat muuttaneet? Miten ne näkyvät ihmisessä silloin, kun hän ei kerro niistä kenellekään?

Siitä on kysymys.

Oma matkustamiseni olisi tuskin ollut mahdollista ilman kontekstia nimeltä punkskene, jonka sisällä on aina liikuttu paljon. Minulle ennalta tuntemattomat ihmiset ovat antaneet kotiensa avaimet ja aikaansa, minä taas omaani jollekin toiselle. Vieraanvaraisuus ja vastavuoroisuus ovat alakulttuurin hienoimpia puolia.

Matkustaminen on muutakin kuin tylsistyneen itsensä viihdyttämistä ja ylimääräistä luksusta. Matkustamalla luodaan myös verkostoja ja vaihdetaan vaikutteita. Tullaan yhteen, eletään yhdessä, jaetaan parhaita käytäntöjä ja vaihdetaan taitoja. Palatessa katsotaan omaa lähiympäristöä uusin silmin.

Nämä ovat samoja asioita, joille selviytyminen niin pandemioista kuin ekokatastrofista rakentuvat, jos jollekin.

Olemme tienristeyksessä, jossa vaihtoehtoja ennen maailmanloppua on noin kaksi. Yksi on teknokontrolloitu ekofasistinen kurikapitalismi, jota kohti olemme luisumassa. Toinen vaihtoehto on löytää jokin kestävä ja mielekäs maailmassa olemisen tapa. Uskon, että se on nimenomaan löydettävissä, ei keksittävissä.

Kaikkea ei voi laskea virtuaalisuuden varaan. Virtuaalista sosiaalisuutta ja kommunikaatiota on naurettavan helppo valvoa ja muokata, eikä virtuaalinen kohtaaminen korvaa aitoa kohtaamista, ei mitenkään. Onhan se nähty, millaiseen suuntaan some on ”kohtaamuksellisuutta” kehittänyt.

Anarkistifilosofi ja mystikko Gustav Landauerin lailla uskon, ettei mitään kestävää hyvää voi rakentua ilman välittömiä luottamuksellisia ja vapaaehtoisia suhteita ihmisten välillä. En usko, että tällaisten suhteiden luominen pelkästään virtuaalisesti on mahdollista. Ilman laadun ulottuvuutta vanha pakkovalta korvautuu aina uudella.

”Valtio ei ole jotakin minkä voi tuhota vallankumouksella. Valtio on olosuhde, tietynlainen ihmisten välinen suhde, käyttäytymisen tapa: tuhoamme sen luomalla muita suhteita, toimimalla toisin." 3

Tässä on tietysti vaaransa. Toisin-toimivaa ja -ajattelevaa Landaueria vihasivat niin marxilaiset kuin nationalistitkin. Hän kuoli natsien Freikorpsin käsissä.

 

Korona

Myönnettäköön, että koronakriisin vyöryessä päälle ensimmäinen huolenaiheeni koski matkustamista. Toki sitä seurasi myös muita ja muita ihmisiä koskevia, hurskaampia huolia. Mutta liikkumisrajoitukset alkoivat nakertaa mielenrauhaani heti, kun ymmärsin tilanteen vakavuuden ja laajuuden: mitä tämä tarkoittaa liikkumisen kannalta nyt ja tulevaisuudessa.

Tuleeko niille tyhjille rajavartioasemille, joiden läpi olin tottunut ajamaan, nyt rajavartijoita kuumemittareiden ja konekiväärien kanssa? Ovatko laihemmalle lompakolle sopivat lennot iäksi historiaa? Alkaako tästä uusi suljettujen rajojen aikakausi?

Jos johonkin olen oman turvallisuudentunteeni perustanut, niin siihen, että olen aina ollut vapaa lähtemään.

Eristyneisyyden handlasin suhteellisen helposti, mutta liikkumisen rajoitus herätti minussa suoranaista pakokauhua – olkoonkin, etten ole esimerkiksi lentänyt vuosiin. Sillä jos johonkin olen oman turvallisuudentunteeni perustanut, niin siihen, että olen aina ollut vapaa lähtemään – niin maan sisällä kuin maastakin. Nyt liikkumista rajoitettiin maan sisälläkin.

Tiedostan kyllä, että suurimman osan maailman ihmisistä liikkuminen on hyvin rajoitettua. Enkä tarkoita pelkästään pakolaisleireillä ja Palestiinassa, vaan että länkkäripassilla ympäriinsä leuhotus on globaalisti katsoen harvinainen etuoikeus.

En kuitenkaan tee tästä johtopäätöstä, että liikkumisvapaus pitäisi viedä lopuiltakin. Valtioiden rajat ovat keinotekoisia, eikä nationalismi ole mikään vastaus ekokatastrofin todellisuuteen.

Korona vei liikkumisvapauden joksikin aikaa lähes kaikilta. Seuraukset ovat olleet globaalisti katastrofaalisia nimenomaan heikoimmassa asemassa oleville, mutta yhteiskuntien sisällä tasapuolinen liikkumattomuus myös tasa-arvoisti (tämä toteamuksena, ei moraalisena kannanottona).

Monet köyhyysrajan alapuolella elävät tuttuni eivät kokeneet enää olevansa niin ulkopuolisia, kun kukaan muukaan ei pystynyt matkustamaan. Eivät he olleet vahingoniloisia olleet, vaan kokivat hetken elävänsä melkein kuin muutkin.

Kaikille korona ei ole ollut psyykkisesti mikään poikkeustila. Jos on tottunut siihen, että huominen on hämärän peitossa ja siihen, että mitä vain voi sattua milloin vain ja sattuu myös, ei poikkeustila ole mikään poikkeustila. Köyhät ovat epävarmuuden ammattilaisia. Koronan myötä häilyvästä nykyisyydestä tuli hetkeksi normaalia muillekin.

Myönnän kokeneeni jonkinlaista turhautunutta vahingoniloa kuunnellessani ylemmän keskiluokan valitusta, että miten on hirveää tämmöinen, kun ei huomisesta tiedä. Jalo ihminen olisi toki valunut empatiaa heitä kohtaan, mutta en ole niin jalo.

Samaan tapaan on oma matkustushöpötykseni tietenkin sietämätöntä ruikutusta niille, joille korona on akuutti uhka: asunnottomille, vanhuksille, sairaille, päihdesairaille ja paperittomille. Terveytensä uhalla työskentelemään pakotetuille hoito- ja hoiva-alojen työntekijöille ja kaikille niille, joilta meni toimeentulo yhdessä yössä. Niille, joiden läheiset sairastuivat vakavasti tai kuolivat.

Ihmisenä eläminen monimutkaisessa maailmassa on irvokasta.

Ei voi mitään: tällaisessa tilanteessa on irvokasta napista siitä, että matkustaminen hankaloituu. Ihmisenä eläminen monimutkaisessa maailmassa on irvokasta. Jos linja pidetään, kaikki paitsi ihmisten henkeä ja terveyttä välittömästi uhkaavista asioista valittaminen on irvokasta aina ja kaikkialla ja silloinkin tapahtuu aina jossain kauheampia asioita.

Kun viimeistelen tätä esseetä, Yhdysvalloissa kuohuu kuin vuonna 1992. Vasta George Floydin kohtalo poliisien käsissä radikalisoi Black Lives Matter -liikkeen laajalti ja nosti asian laajempaan valkoiseen tietoisuuteen. Liike syntyi jo vuonna 2013, rasismi vuosisatoja ja -tuhansia sitten. Floyd oli yksi tuhansista poliisin murhaamista mustista. Hän ei ollut poikkeus ja se juuri on ongelma.

 

Luopuminen

Janne Tellerin nuortenromaanissa Samantekevää seitsenluokkalainen Pierre Anton kauhistuu huomatessaan, ettei elämällä ole tarkoitusta. ”Mikään ei merkitse yhtään mitään, kaikki on samantekevää”, tuumii hän, kiipeää luumupuuhun eikä suostu tulemaan alas, viskoo vain luokkatovereitaan raaoilla luumuilla ja yhtä keskeneräisillä elämänviisauksillaan. 4

Kun seuraa ilmastotutkimusta, tekee mieli kiivetä perässä. Tosin pölyttäjien kadotessa katoavat luumutkin.

Ystävät yrittävät saada Pierre Antonin vakuutettua siitä, että kaikki ei suinkaan ole samantekevää. He yrittävät todistaa tälle asioiden merkityksellisyyttä luopumalla asioista, jotka ovat heille tärkeitä.

Nuoret alkavat koota vanhalle sahalle merkitysten kasaa. Aina tuodessaan kasaan jotain saa määrätä, mitä seuraavan on tuotava. Läjään päätyvät niin jalkapallo, rukousmatto ja kyynärsauvat kuin – seuraa paha spoilaus – sormi, kulkukoiran pää ja erään nuoren kuolleen sisaruksen ruumiskin.

Voisi ajatella, että romaani kertoo siitä, miten nuoret vasta luopumisen myötä löysivät tärkeät asiat, mutta kyllä ne olivat heille tärkeitä jo ennen luopumistakin. On päivänselvää, että se, mistä on vaikeinta luopua, on merkityksellisintä.

Tarve saada toinen näkemään merkitystä ylipäänsä muuttuu kouristavaksi pakoksi saada toinen tunnustamaan oman merkityksensä ylivertaiseksi.

Romaanin irvokkuus nousee siitä, että siinä, missä yksi luopuu merkkilenkkareistaan, luopuu toinen itsemääräämisoikeudestaan omaan kehoonsa (eräältä tytöltä vaaditaan luopumispelin nimissä seksiä).

Yrittäessään pakottaa Pierre Antonin luopumaan luopumisesta ystävät päätyvät pakottamaan toisensa luopumaan kaikkein tärkeimmistä asioistaan. Tarve saada toinen näkemään merkitystä ylipäänsä muuttuu kouristavaksi pakoksi saada toinen tunnustamaan oman merkityksensä ylivertaiseksi, mikä päästää valloilleen silkan sadismin.

Merkityksellistä asiaa ei voi irrottaa yhteydestään tuhoamatta sitä samalla.

Pidin pitkään luopumista epäilyttävänä ja elämää tukahduttavana ajatuksena. Eipä toden totta tee mieli ”sammuttaa elämänjanoa” vieläkään. Mutta luopumisen dynamiikka on alkanut näyttäytyä umpeutuneen kuolleisuuden sijaan sellaisena, että vapaaehtoisesti asioista irti päästävä löytääkin itsensä loputtoman yltäkylläisyyden monsuunisateesta.

Elämäni katkerimmissa luopumisissa olen kuunnellut aina Nina Simonen ”Ain't Got No, I Got Life” ihan vain todetakseni, että onhan mulla vielä, nimi ja kengätkin.

Matkustamisesta luopuminen olisi kova paikka, mutta jäisin henkiin.

Sitäpaitsi matkustaessaankin voi luopua. Pakonomaisesta elämysten metsästyksestä, ennakkoluuloista ja olettamuksista. Omavoimaisuudesta ja eristäytyneisyydestä. Odotuksista ja aikatauluista.

Voi matkustaa vähemmän, mutta paremmin. Antautua vuorovaikutukseen ja siihen, että antaa ihmisten ja paikkojen muuttaa myös itseään. Se ei onnistu, jos ei anna myös jotain itsestään.

On silti lisättävä disclaimer: muistaen, että lähtökohtaisesti kukaan ei tarvitse minkäänlaista siivua juuri meistä. Ei pinnallista eikä syvällistä. Tietoinen matkustaminen ei tarkoita hyväntahtoisen hölmön tunkeutumista kaikkialle olemaan niin vitusti läsnä, vaan myös sitä, että osaa jättää asioita, alueita, ihmisiä ja yhteisöjä rauhaan.

* * *

Lopulta kysymys ei ehkä olekaan luopumisesta. Ei ole kysymys edes siitä, pitääkö sopeutua matkustamattomuuteen vai johonkin erilaiseen matkustamiseen; emmehän edes tiedä, miten sen kanssa käy. Kuten emme tiedä sitäkään, loppuuko tuntemamme maailma 30, tuhannen vai miljardin vuoden päästä.

Kysymys on siitä, että pitää sopeutua muutokseen ja uskaltautua muuttumaan itse. Se on enemmän laadullinen kuin joko–tai-tapahtuma. Vain sen seurauksena ovat konkreettiset ja kestävät luopumiset mahdollisia.

Ei luopuminen voi olla kilpailu, kun koko sen olemus on anti-kilpailu.

Jos vain listataan omia ja muiden luopumisia, siitä tulee yksi helvetin pyhimyskilpailu, jonka voittaja on ylösalaisin paskaan haudattu marttyyri. Ei luopuminen voi olla kilpailu, kun koko sen olemus on anti-kilpailu. Ei kukaan voi luopua, jos ei ole ensin lahjana saanut.

Kaikki irti päästäminen on loppujen lopuksi luopumista kontrollista. Luopumista siitä harhasta, että voisi hallita edes omaa elämäänsä, saati muiden. Samaan aikaan se on paradoksi, sillä tyhjiötä ei elämässä pääse syntymään. Se ei ole elämän pysäyttämistä, jotain tulee aina tilalle. Se on virtaan hyppäämistä.

Se on mahdollisuus kääntyä sisäänpäin, mutta koska kukaan ei löydä itseään vain itsestään, myös kohti toisia. Lähelle on usein pidempi matka kuin maailman ääriin. Toinen on äärettömyys, meille pohjaan saakka tuntematon, kuten Emmanuel Levinas painotti. Ehkä olemme itsekin itsellemme.

Se on vähän niin kuin rentoa matkustamista. Tai kuten Robert M. Pirsig kuvailee klassikkoteoksessaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito:

En halua omistaa näitä preerioita enkä valokuvata niitä enkä muuttaa niitä enkä edes pysähtyä enkä jatkaa matkaa. Me vain kuljemme pitkin autiota tietä. 5

Kuulostaa kivalta ja helpolta, mutta ei se ole.

Sen tietää jokainen oikeasti suurista asioista luopumaan joutunut: läheisistä, kodista, terveydestä ja unelmista. Asioista, joista yhtään kenenkään ei pitäisi joutua luopumaan, kuten fyysisestä koskemattomuudesta tai itsearvostuksesta. Ryhtymättä saivartelemaan luopumisen ja menettämisen välillä: ei luopuminen itsessään ole mitään kaunista ja pyhää.

Luopuminen on myös hirveää ja pelottavaa. Epäreilua, paskaa, paskaa, paskaa.

Resilienssi on kuitenkin enemmän yhteisöjen kuin yksilöiden ominaisuus.

Pienikin luopuminen vaatii muotitermein esitettynä resilienssiä: sitä, että pysyy toimintakykyisenä myös takaiskuissa. (Ja ollaanpa rehellisiä: takaisku kammottavimmasta päästä ei ole se, että matkustaminen hankaloituu ja harvinaistuu.)

Resilienssi on kuitenkin enemmän yhteisöjen kuin yksilöiden ominaisuus. Korona muistutti hyvin siitä, miten lukemattomin tavoin kaikki täällä on riippuvaista kaikesta. Yksinäisiä selviytyjiä ei ole. Self made man on koominen, pateettinen harha.

Luopuminen, luominen ja suhteessaolo liittyvät toisiinsa samalla tapaa kuin liittyvät omistaminen, tuhoaminen ja kilpailu. Molemmat ovat eri tetraedrien sivuja: toisen pohjana on rakkaus ja toisen pelko.

Luopumisen outous on siinä, että jos päästää irti ilolla, ei tipukaan pohjalle vaan sinkoutuu omasta periferiastaan elämänsä ja maailmansa keskipisteeseen. Sellaiset käsitteet kuin lähellä ja kaukana, ytimessä ja etäällä, menettävät merkityksensä. Saattavat ne tosin menettää elonkehän tuhon myötä muutenkin.

Niin kauan kuin itsensä ja elämänsä arvon ripustaa ulkoisiin asioihin, niistä on myös riippuvainen. Mille perustuu elämän mielekkyys silloin, kun sitä ei voi sitoa materiaan eikä statukseen?

En usko, että sivilisaation on mahdollista selviytyä ekokatastrofissa ilman tyydyttävää vastausta tähän kysymykseen.

Kulutustottumusten tai tuotantotapojen tehostamiset eivät riitä, vaan muutoksen on kosketettava ihmisenä olemista; sitä, mitä pidetään merkittävänä, itsestään selvänä, tärkeänä ja nautinnollisena. 6

 

 

* * *

Luumupuuhun linnoittautuneen Pierre Antonin viesti ei tarkkaan ottaen ole, että kaikki on samantekevää. Häntä häiritsee se, että oikeasti tärkeät asiat jäävät näennäisesti tärkeiden jalkoihin.

Miksi kaikki esittää, että kaikki mikä ei ole tärkeää olisi hyvinkin tärkeää, kun niillä samaan aikaan on loputtoman kiire esittää, että se mikä todella on tärkeää ei olisi ollenkaan tärkeää? Sen sijaan voi istua täällä ja syödä luumuja ja harjoitella tulemaan osaksi ei mitään. 7

Pierre Anton on aktiivinen tekijä luopumiseen kauhistuttavan todellisuuden edessä: hän päättää luopua itse, ei jää passiiviseksi uhriksi. Hän on kriittinen, hän oivaltaa ja toimii.

Hän luopuu kaikesta jo valmiiksi, sanoo ”ei” elämälle juuri sen kynnyksellä.

Kuitenkin hän sitten tarrautuu uuteen dogmaansa ja uhriutuu uudelleen, lukittautuu ajatukseen kaiken turhuudesta uskaltamatta kuitenkaan astua tuohon turhuuteen. Hän luopuu kaikesta jo valmiiksi, sanoo ”ei” elämälle juuri sen kynnyksellä uskaltamatta ottaa riskiä, että turhuuden pimeyteen saattaisi löytää valonsäde.

Elämätön elämä tuntuu jollain perustavalla tavalla väärältä. Kaunokirjalliset valaistujat useimmiten sekoilevat ympäriinsä ennen kuin löytävät mielenrauhan. Herman Hessen raikulipoika Siddhartha löytää sen lopulta joen tuijottelusta.

[Hän] havaitsee, että ihminen on aina etsinyt olennaista uskontojen ja aatteiden avulla näkyvän maailman tuolta puolen, mutta se löytyykin näkyvästä maailmasta. 8

Hän oli kyllä ehtinyt olla siellä sun täällä, muttei sittenkään täällä.

 

* * * 

Nuoren Voiman matkaesseitä ilmestyy verkossa joka kuukausi. Lue edellinen essee, Sari Kuuselan Muuri meissä. Lisätietoa täältä.