alaviite jenny boully

Post scriptum

Essee
|
Riikka Simpura
|

Pelkkiä alaviitteitä sisältävät teokset paljastavat kiintoisia asioita lukemisesta. Käsittelyssä Harry Salmenniemen ja Jenny Boullyn tekstit. 

Harry Salmenniemen Uhrisyndrooman (2020) vastaanotossa yksi teksti vaikuttaa kiinnittäneen erityishuomion. Omppu Martin esimerkiksi kirjoittaa blogissaan, miten ”Uhrisyndrooman huipentumia on novelli nimeltä Viitteitä”. Esa Mäkijärven mukaan ”täysosumat, kuten nimiteksti ja pelkistä alaviitteistä koostuva kertomus, nousevat esiin”. Erkki Kiviniemi puolestaan toteaa, että ”Viitteitä on aika keinotekoinen. Sitä ei tee mieli ottaa tosissaan, eikä sortua etsimään johtolankoja Salmenniemen kirjoittajalaatuun”. Novelli onkin kohosteinen: muodoltaan se poikkeaa ja erottuu selkeästi Uhrisyndrooman kokonaisuudesta.

Lisäksi novelli asettuu kiinnostavasti vasten Jenny Boullyn usein lyyriseksi esseeksi hahmotettua esikoisteosta The Body: an essay (2002). Satuin törmäämään sekä esseeteokseen että novelliin samoihin aikoihin kevättalvella, hieman ennen kuin maailma suljettiin. Tekijä ojensi minulle omakätisesti kappaleen Uhrisyndroomaa osapalkkiona eräästä oikoluku-urakasta, ja The Bodysta kuulin työskennellessäni Tuli & Savun lajihybridejä käsittelevän numeron parissa. Se että novelli ja esseeteos tulivat tietoisuuteeni samoihin aikoihin tuntui hätkähdyttävältä: muodoissaan tekstit nimittäin muistuttavat kovasti toisiaan, vaikka ne nousevat eri konteksteista ja ovat lopulta myös varsin erilaisia keskenään.

Lukiessani kaunokirjallisuutta saatan toisinaan skipata liian tylsiltä ja triviaaleilta vaikuttavat alaviitteet, mutta näiden teosten kohdalla niin ei oikein voi tehdä. Silloin ei jäisi mitään jäljelle.

Nämä ovat leipätekstittömiä tekstejä. Ne rakentuvat alaviitteiden ja tyhjän sivutilan väliselle dynamiikalle. Leipätekstittömyys kehystyy niissä kuitenkin eri tavoin. ”Viitteitä” on osa novellikokoelmaa (ja kokoelmasarjaa, jonka kolmas osa Uhrisyndrooma on) ja siten sijoittuu fyysisesti muiden novellien väliin, kun The Body taas on itsenäinen 75-sivuinen teos, joka rajat piirtyvät ensinäkemältä kirjaesineen materiaalisiin reunoihin, siis kansiin.

Salmenniemellä sivutilaan painetut viitenumerot pitävät mukana vielä yhden alaviitteisiin yleisemminkin liittyvän kokemuksellisen yksityiskohdan: katse siirtyilee sivutilassa pisteestä toiseen. Toisaalta leipätekstin puuttuminen ja sivun avaruus tekevät viitteiden konstellaatiot näkyviksi. Aivan kuin tuuli olisi puhaltanut pois leipätekstin ja poissaolo paljastanut tähtitaivaan, jota voi jäädä suu auki tuijottamaan. Toisaalta ”[v]alitusta tekstinkohdasta riippuen avaruus on Salmenniemen tuotannossa joko lannistava tai lohduttava elementti”.

Lukiessani kaunokirjallisuutta saatan toisinaan skipata liian tylsiltä ja triviaaleilta vaikuttavat alaviitteet, mutta näiden teosten kohdalla niin ei oikein voi tehdä. Silloin ei jäisi mitään jäljelle. Vaikka tekstit hätkähdyttävät muodollaan, pelkistä alaviitteistä koostuva essee tai novelli herättää ajatuksena myös välittömät ennakkoluulot paperinmakuisuudesta.

Novellin ehdottama ajatusleikkikin on sellainen, ettei sitä näinä aikoina mielellään soisi leikittävän. Minun on kuitenkin pakko osallistua, halusin tai en. Novellin lähtökohtana on tekijän kuolema. Lukijana minun on hyväksyttävä, että (poissaolevaa) novellia, joka mahdollisesti on kesken jäänyt käsikirjoitus, ja ”Salmenniemen” uran vaiheita alaviitteissä kommentoiva, jokseenkin vastenmieliseltä vaikuttava (kirjallisuuden?)tutkijaääni on erotettavissa tutkimuskohteestaan; että se on täysin muuta kuin tarkasteltu kirjailija, jota ei enää ole. Ja vaikka kirjailijasta käytetäänkin novellissa imperfektiä, myös tutkija tuntuisi saapuvan jostakin menneisyydestä: miltään tulevaisuuskuvitelmalta teksti ei tunnu.

The Bodyn alaviitteet taas luovat keskinäisiä yhteyksiään novellia vielä paljon sumuisemmin. Christian Bök kuvaa tätä osuvasti The Bodyn takakannessa: aivan kuin teos kommentoisi elämäkertaa, joka on peräisin jostakin toisesta todellisuudesta, kuin uni unessa… Unennäköön viitataan The Bodyssä toistuvasti eri yhteyksissä. Tuo ”toinen todellisuus” sisältää kuitenkin hämmästyttävän paljon tuttua, suuren määrän tästä maailmasta olevia kirjoja ja elokuvia. Unenomainen tunnelma ei synny siitä, että kaikki olisi totaalisen vierasta ja outoa, vaan yhdistelmästä tuttua ja vierasta.  Boullyllä alaviitteet saavat monenlaisia, tiedollisten ja kommentoivien lisäksi usein hämmästyttävän elämänläheisiä merkityksiä. ”Kaikki, mikä sanotaan, sanotaan alapuolella”, tai Robert Kellyä lainaten: ”Unet ovat alaviitteitä, mutta eivät alaviitteitä elämään”.

 The Bodystä ei myöskään hahmotu yhtä yhtenäistä esseeminää, vaikka ainakin välillä hän sanoo olevansa ”minä, Boully”. Runsas siteeraaminen – usein niin, ettei lähde tule lukijan tietoon – sekä pronominien vaihdokset kuitenkin hämärtävät sitä, kuka tai mikä onkaan ”äänessä”. Silti myös The Body käsittelee kuolemaa; siinä kaivataan puhujan (ilmeisen vastakaiuttoman) rakkauden ja ihailun kohteen, suuren runoilijan (she/her: minä, Boully itse?), ruumista, joka lasketaan ruusuilla täytetyssä hautajaisveneessä vesille. Kuoleman tematiikka kiertyy kuitenkin auki vähitellen niin, että aluksi tavoittamattomuuden ilmaukset ovat selittämättömiä. Boullylla kuolemasta muodostuu myös syvemmän tason teema, kun Salmenniemellä se toimii novellin tausta-asetuksena ja on varsin kirjallinen.

Lisäksi The Body luo nimensä moniselitteisyydessä yhteyden poissaolevan leipätekstin (body text) ja poissaolevan ruumiin tai kehon välille. Salmenniemen novellin nimi puolestaan kuvaa puutteen sijaan sen, mitä on: viitteitä. Kertoja ei Salmenniemellä myöskään osoita tietoisuutta siitä, ettei tekstiä, jota hän kommentoi, ole – tai ehkä paremminkin: että hänen viitteensä ja kommenttinsa ovat novelli itse. 


Roland Barthesin klassikkoessee Tekijän kuolema - tekstin syntymä (1967) asettuu siis näiden tekstien – tekstittömyyksien – myötä outoon, moninkertaisesti kiepautettuun valoon. Novellin ja esseen voi tulkita muodollaan kyseenalaistavan Barthesin esseen otsikon, tai sitten voi huomata niiden vievän tekijän kuoleman ääripisteeseensä, jossa jäljellä on vain tulkintaa ja tulkitsijaa piinaava tekijän varjo; varsinkin Salmenniemellä mutta myös Boullylla siihen suhtaudutaan varsin biografistisesti. Susan Sontag kirjoittaa, Ville Luoma-ahon suomentamana: ”[t]ulkitseminen on köyhdyttämistä, maailman näännyttämistä”. Tekstit ehkä myös syntyvät mutta ennen kaikkea nääntyvät ja kuluvat loppuun sekä muuttuvat irvikuvikseen lukijoiden käsissä, tulkinnoissa, parateksteissä, kommentaareissa: alaviitteissä.

Uhrisyndrooman teemoiksi on usein nimetty sota ja rakkaus, ja ”Viitteitä” tuntuisikin ironisoivan niin sota- kuin kirjallisuushistoriaakin leikkaavaa, usein biografismin asuun pukeutuvaa suurmiesajattelua. Tavallaan kysymys kytkeytyy myös novellin muotoon. Luulen, että juuri mieskirjailijoiden (käsite on toki ongelmallinen) teoksista julkaistaan eniten ja massiivisimmin alaviitteistettyjä laitoksia.

Viitteiden ”Salmenniemi” on alkanut myös vaikuttaa lehtikirjoitteluin ja haastatteluin varsin varhaisella iällä, jos sitaattien vuosilukuja suhteutetaan Salmenniemeen 80-luvulla syntyneenä kirjailijana. Liekö tämä lapsinero sukua esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extrasta tutulle, Uusi Normaali -lehdessä työelämääntutustumista suorittavalle Olivia Kurkiaiselle?

Monissa ”Salmenniemen” nimiin laitetuissa sitaateissa on löydetyn materiaalin tuntu. Ne ovat tekstiä, joka voisi periaatteessa olla olemassa jossakin, mikä saattaa tietenkin olla taitavasti toteutettua illuusiota. Tiina Käkelä kirjoittaa David Shieldsin Reality Hungerista (2010) esseessä ”Rakkaudesta lajiin - lyyrisen esseen murtuma” (2020):

Totuus muodostaa hupenevan resurssin. Ja siitä resurssista kertovan fiktion täytyisi pitää kiinni, mikäli se aikoo olla kulttuurinen merkitysten muodostaja vielä tulevaisuudessakin”, kirjoitin Reality Hunger -kirjasta seitsemän vuotta sitten. Silloin viittauskohteena oli kaikenlaisen simulaation ja teknologisen välittyneisyyden kasvava valta kokemuksiimme. Kuinka toisenlaiselta nämä ongelmat kuulostavat nyt, kun niiden päälle on tullut jotain paljon kauheampaa: vaihtoehtoisten totuuksien aika, jolloin populistiset liikkeet hyökkäävät kaikkea sellaista vastaan, jonka luulimme olevan niin järkkymätöntä, että se kestää teoreettisen kyseenalaistamisen ja kritiikin. Tutkimus, faktat, journalismi: emme arvanneet joutuvamme puolustamaan niitä.

Sitaattien jäljittämätön alkuperä yhdistää novellia toisella mantereella parisenkymmentä vuotta aikaisemmin julkaistuun The Bodyyn. Jäljittämättömyys sanallistuu The Bodyn alaviitteessä numero 145. Siinä luetteloidaan valokuvia, joiden täytyi olla ”väärästä laatikosta”, sillä ne eivät täsmänneet ”häneen” (jälleen - vai yhä? - she/her): todellisuudessa hänellä ei koskaan ollut lapsia, kihlasormus oli väärässä sormessa tai valokuva oli päivätty ennen hänen syntymäänsä. Vähän aiemmin, kohdassa 143, kuvataan ”Tristramia”, joka kirjailijan kuoleman jälkeen löytää kansioittain alaviitteitä ja yrittää sovittaa niitä oikeille sijoilleen. Käy kuitenkin ilmi, että tehtävä on mahdoton: alaviitteet ovat oikeastaan kirjailijan ylös kirjaamia unia. Kiinnostava vertailukohta tälle kaikelle voisi olla eräs toinen Uhrisyndrooman novelli, Mika Taanilan kuvittama ”Sukufilmejä”.

V. S. Luoma-aho mainitsee blogissaan, että osa Salmenniemen viitteistä vaikuttaisi ikään kuin läpikuultavasti sivujen läpi lukien täsmäävän kokoelman muihin novelleihin, erityisesti ”Me taistelemme lapsen vuoksi”- ja ”Matkalla”-novelleihin, vaikka lisäksi yksittäiset viitteet kytkeytyvät myös muihin teksteihin. ”[J]uju piilee siinä, että lukee novelleja samanaikaisesti, sivu kerrallaan, verraten viitteiden kohtaa sivulla varsinaisen ’leipätekstin’ vastaavaan kohtaan. Tekstit on taitettu sopimaan yhteneväisesti, triggeröitymään suunnilleen samoille kohdille.”

Kun leipäteksti puuttuu, luulisi myös lähes kaikkien novellin tai lyyrisen esseen tunnusomaisten piirteiden puuttuvan.

Oikeiden kohtien etsiminen vaatii hieman vaivannäköä, mutta on oikeastaan hauskaa. Ergodinen lukutapa nostaa esiin paljon kysymyksiä esimerkiksi yksittäisen novellin ja kokonaisuuden suhteesta, teoksen ja teossarjan sisäisestä intertekstuaalisuudesta sekä siitä, kuinka suljettu tai avoin yksittäinen novelli on. Novellissa viitataan paljon muista novelleista (ja myös sarjan osista) tuttuihin henkilöihin ja tapahtumiin. Ergodisuus myös erottaa novellin esseeteoksesta: siinä missä essee toimii itsenäisesti (joskin se on myös hyvin intertekstuaalinen), novelli on elimellisesti kytkeytynyt kokoelman muihin teksteihin. Toisaalta ergodinenkaan lukutapa ei, yrityksistä huolimatta, ratkaise novellia…

Lisäksi on ehkä syytä mainita, että mielestäni sen paremmin essee kuin novellikaan ei oikeastaan kannusta luentaan, jossa puuttuvan tekstin tilalle esimerkiksi kirjoitettaisiin sellainen. Tietenkin näin voisi tehdä, ehkä se saattaisi olla jopa hauskaa. Varsinkaan sivujen kääntelyn jälkeen en kuitenkaan ole järin motivoitunut siihen. The Body sisältää kuitenkin alaviitteiden sisälläkin puuttuvia kohtia, jotka on usein merkitty _________ . Niiden kohdalla tilanne on toinen, sillä salailu pakottaa arvaamaan.

Kiinnostava on yhtä kaikki myös näiden tekstien tuottama lajisumentuma. Kun leipäteksti puuttuu, luulisi myös lähes kaikkien novellin tai lyyrisen esseen tunnusomaisten piirteiden puuttuvan. ”Viitteitä” tuntuisikin määrittyvän novelliksi ennen kaikkea julkaisukontekstinsa kautta, mutta The Bodyssa on yllättävän paljon lyyrisen esseen elementtejä. Oikeastaan The Body hengittää lajissaan hyvinkin notkeasti ja elävästi.

The Body yhdistelee nonfiktiota ja omakohtaiseksi tulkittavaa materiaalia. Alaviitekohdat toimivat samalla oikeastaan eräänlaisina proosafragmentteina. Fragmentit saavat myös numeroinnin ikään kuin luonnostaan alaviitemuodon seurauksena. Tyhjä tila fragmenttien välillä kaikuu muodon vuoksi aivan omanlaisenaan. Toisaalta viitteiden välille muodostuu myös jatkuvuuksia. Huomaan koko ajan yrittäväni yhdistellä palasia, ratkaista niitä, ja sitä mukaa ne myös liukuvat käsistäni. Lajin määrittely ei tietenkään sinänsä ole vallassani, vaan otan sen myös annettuna: olen esimerkiksi lukenut, kuinka Kate Zambreno mainitsee Riikka Ala-Hakulan haastattelussa Boullyn tärkeäksi kirjailijaksi itselleen lyyrisen esseen saralla.

Suurta osaa siitä, mitä havaitsen The Bodyn ja lyyrisen esseen kohtaamispisteessä, voisi hyvin soveltaa myös Salmenniemen novelliin. Siinä ei toisaalta ole mitään kovin yllättävää, sillä usein Salmenniemen novellit tulevatkin lähelle esseistiikkaa. Myös novellissa tapaamani tutkijahahmo, jos nyt ei aivan osoita sormella, niin ainakin nyökkää kohti lyyrisen esseen vainioita siteeratessaan Maggie Nelsonia. Tämä hetkellinen lajisumentuma syntyy kuitenkin vasta, kun teoksia mittailee ja punnitsee kauan vieretysten: ehkä se kielii enemmän lajien huokoisuudesta kuin itse novellista. Yhtä hyvin The Bodya on jossakin toisaalla kutsuttu runoteokseksi.

Craig Dworkin esittelee tutkimuksessaan No Medium (2013) tyhjiä teoksia, joista osa esseeteoksen tapaan perustuu viitteille ei-olemassaolevaan tekstiin. Hän kuvailee esimerkiksi Simon Morrisin taiteilijakirjaa Interpretation samaan tapaan, kuin kuvailin ”Viitteitä”-novellia aiemmin tässä kirjoituksessa:  tähtitaivasta metaforana käyttäen. Jennifer Martensonin Xq281 (2001) on puolestaan vihkomuotoinen teos, jonka nimi viittaa geeniin, josta tutkijat 1990-luvulla yrittivät etsiä selitystä homoseksuaalisuudelle. Mahdollisen kirjallisuuden työpaja Oulipoon kuuluvan Paul Fournelin romaani Banlieue (1990), sisältää monenlaisia paratekstejä alaviitteet mukaan lukien, mutta ei leipätekstiä: siinä vihjataan kuitenkin puuttuvan tekstin skandaalimaisuuteen. Alaviitteelliset mutta leipätekstittömät teokset ja tekstit vaikuttaisivatkin muodostavan ikään kuin oman obskuurin pienoisgenrensä.

Alaviitteisiin saatetaan liittää ajatus akateemisuudesta ja myös positivismista, kuten Dworkinin analyysissä Martensonin teoksesta, mutta lisäksi ne ovat marginaalisia (joskin sekä The Bodyssa että novellissa vievät toisinaan sivusta varsin suuren alan). Usein ne marginaalisuudessaankin toimivat myös tekstin painoarvoa ilmentäen (ja luoden). Esimerkiksi Leevi Lehdon suomennos (2012) James Joycen Ulysseksesta (1922) sisältää runsaan alaviitteistyksen, joka samalla kertaa sekä ystävällisesti, yksityiskohtia avaten auttaa lukijaa etenemään että osoittaa Ulysseksen kirjallisuushistoriallisen painokkuuden ja valtavan intertekstuaalisuuden. Dworkin toteaakin, että marginaalisuudestaan huolimatta alaviitteissä on voimaa: ne voivat sekä kannatella että romahduttaa, ne voivat väitellä tekstin kanssa, niiden avulla on mahdollista sanoa vielä viimeinen sana.

Mutta entä jos lukijan tehtävänä ei olisikaan tehdä tulkintaa, täyttää tyhjää tilaa, ripustaa siihen omakuvaansa, vaan ennemminkin kohdata tuo tyhjyys?

Ennakkotapaukseksi tutkimuksessa nimetään 1700-luvulla eläneen Gottlieb Wilhelm Rabenerin satiiri Hinkmars von Repkow Noten ohne Text. Rabener julkaisi pelkistä alaviitteistä koostuvan teoksensa tehtyään havainnon, että runsas alaviitteiden käyttö on osoitus oppineisuudesta ja nopein tie menestykseen. Suomen kirjallisuushistorian tunnetuin esimerkki tyhjästä teoksesta taas lienee Osmo Jokisen runoteos Nollapiste (1964). Sekään ei toki ole absoluuttisen tyhjä, joskaan ei sisällä alaviitteitä. Kuvaavaa on, että teos on keräilyharvinaisuus, mikä entisestään vain korostaa sen paratekstuaalista olemusta.

Christian Bök kirjoittaa takakannessa The Bodystä, miten se olemuksellaan vihjaa, että oikeastaan minkä tahansa tekstin leipä (body, jälleen) koostuu pohjimmiltaan vain tyhjyydestä, johon heijastamme omat kuvitelmamme. Kaunokirjallisuudesta usein puhutaankin, että taiteenlajina se ”jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle”. Mutta entä jos lukijan tehtävänä ei olisikaan tehdä tulkintaa, täyttää tyhjää tilaa, ripustaa siihen omakuvaansa, vaan ennemminkin kohdata tuo tyhjyys?

 

Lähteet

Ala-Hakula, Riikka (2020). Muototietoinen kirjailija - Kate Zambrenon haastattelu. Tuli & Savu 1/2020, 38–41.

Boully, Jenny (2007). The Body: An Essay. Buffalo, NY.: Essay Press. 

Dworkin, Craig Douglas (2013). No Medium. Cambridge, Mass.: MIT Press.

Joyce, James (2012). Ulysses. Suomentanut Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus.

Kiviniemi, Erkki (2020). Uhrisyndrooma on kollektiivisten tuntojen jäljillä – Harry Salmenniemi kykenee halveksimaan uskottavasti. Kulttuuritoimitus. Viitattu 10.1.2021. https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/uhrisyndrooma-on-kollektiivisten-tuntojen-jaljilla-harry-salmenniemi-kykenee-halveksimaan-uskottavasti/

Käkelä, Tiina (2020). Rakkaudesta lajiin – lyyrisen esseen murtuma. Nuori Voima. Viitattu 10.1.2021. https://nuorivoima.fi/lue/juttu/rakkaudesta-lajiin-lyyrisen-esseen-murtuma

Luoma-aho, V. S. (2020). Lukuohje: Uhrisyndrooma. Alussa oli sana – V. S. Luoma-ahon synteettinen kuitu. Viitattu 10.1.2021. https://schnabelmann.wordpress.com/2020/02/27/lukuohje-uhrisyndrooma/

Martin, Omppu (2020). Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja. Reader, why did I marry him? – Valetulenkantajan kulttuurilaboratorio. Viitattu 10.1.2021. http://readerwhydidimarryhim.blogspot.com/2020/02/harry-salmenniemi-uhrisyndrooma-ja.html

Mäkijärvi, Esa (2020). Kauhun ja naurun novellit. Demokraatti. Viitattu 10.1.2021. https://demokraatti.fi/kirja-arvio-kauhun-ja-naurun-novellit

Salmenniemi, Harry (2020). Uhrisyndrooma ja muita novelleja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Sontag, Susan (2020). Tulkintaa vastaan. Suomentanut Ville Luoma-aho. Nuori Voima. Viitattu 10.1.2021. https://nuorivoima.fi/lue/kesaklassikko/tulkintaa-vastaan

Esseet