Wikimedia Commons
Decamerone

”Tarinoiden polut eivät sulkeudu” - italialaisessa kirjailijakodissa koronan aikaan

Essee
|
Jaana Seppänen
|

Herran vuonna kaksituhattakaksikymmentä ihmisherra on joutunut luopumaan kruunustaan, ja tunnustamaan uuden, näkymättömän maailmanvaltiaan. Tämä kruunupää on teloittanut tuhansia. Se on pakottanut ihmiset loitolle toisistaan. Minut se on teljennyt pieneen kylään, muurien sisälle eristyksiin.

 

MAZZANO ROMANO

VÄINÖ TANNERIN SÄÄTIÖN KIRJAILIJAKOTI

2020

 

Saavuin Lazion alueella sijaitsevaan Mazzano Romanoon, Väinö Tannerin Säätiön kirjailijakotiin maaliskuun alussa ja tarkoitus oli lähteä pois maaliskuun lopussa. Kun tiedot Italian täydellisestä eristyksestä tulivat, päätin jäädä sen sijaan, että olisin palannut heti Suomeen.

Nyt paluunäkymät ovat hämärän peitossa.

Olen ollut täällä jo aiemmin, kuusi vuotta sitten lokakuussa. Osan viikosta vietin silloin Roomassa, josta kirjoitin kitkerän ihmisvihaajan esseen kokoelmaani Iltapäivä. Koin tämän keskiaikaisen borgon erityisen umpimielisenä. Paikalliset eivät ensimmäiseksi tervehtineet kun tultiin vastakkain niin kapealla kujalla, että jouduttiin melkein halaamaan. Joutuvat asumaan täällä vuodet läpeensä, mietin, millaiseksi sitä tuleekaan. Kylän yhtä kolkkaa pitivät hallussaan vihaiset kissalaumat. Jos yritti lähellekään, ne alkoivat uhkaavasti hiipiä kohti. Rankat syyssateet olivat muuttaneet vuoristopolut mutavelliksi, kaikki yritykset lähteä sulkeutuneesta linnoituksesta päättyivät lyhyeen. Karhunvatukkaryteikköön. Piikkilankaan. Rotkoon. Niin päättyivät ajatuksetkin.

En kuvitellut ikinä palaavani.

Mazzanosta tuli Kafkan Linna – kirja jonka olin lukuisia kertoja aloittanut ja jättänyt kesken, mutta joka käsitteellisenä seisoi vahvana mieleni maisemassa.

Mielikuva yrmeästä mykästä linnasta oli purettava. Mazzanosta tulisi sen vastakohta. Päätin siis viime vuonna hakea residenssipaikkaa. Koska minua riivaavat klaustrofobiset ajatukset, kerrosten väliin juuttuvat hissit, kommunikaation puute. Lupasin itselleni, etten jää päiväkausiksi puhumattomuuteen. En muuraa itseäni seinään. Puhun ihmisille, kuuntelen heitä. Teen äänityksiä. Halusin valloittaa linnoituksen. Halusin tuoda tänne ystäviä.

Mutta sitten maailma sulkeutui.

 

                                                                                 ***

 

Lähdin matkalle varoittavista merkeistä huolimatta, koska en halunnut luopua Italian keväästä, koska kaikki näyttäytyi äkkiä outona ja pelottavan kiinnostavana, koska on olemassa tarinakokoelma nimeltä Decamerone, jossa kerrotaan toisilleen tarinoita ruton riehuessa Firenzessä. Koska nyt voisi käyttää pitkänokkaista ruttonaamaria. Ja koska ihminen kerta kaikkiaan on loputtoman utelias.

Tilanne Lombardiassa oli jo hälyttävä, mutta muualla Italiassa elettiin vielä tavallista elämää. Lazion alueella oli tartuntoja hyvin vähän.

Työsuunnitelmani: Ranskankielisen käännösromaanin viilausta, alkusanat, radiofeaturen käsikirjoittamista, Brunetto Latinin 1200-luvulta olevan Bestiarion tutkimista. Äänityksiä. Italialaisen kaunokirjallisuuden lukemista. Puhumista.

Ja mikä parasta, kirjoitusta, itseltään salaa, visusti muurien sisällä.

Sitäkään en ollut aiemmin huomannut, että Boccaccio omistaa esipuheessaan kirjansa naisille!

Matkalukemisena: Boccaccion Decamerone vanhalla italialla, nostattaa nostalgiaa, opettaa kärsivällisyyttä, hidastaa, pakottaa ajattelemaan. Alku on huikeaa: ruton kuvaus. Tapahtumapaikka: täällä. Oireet: nenäverenvuoto, paiseet.

Kehyskertomus avautuu minulle aivan uudella tavalla. Naisilla on salanimet, jotteivät he joutuisi huonoon valoon sitten kun ruttoepidemia on mennyt ohitse ja palataan normaaliin elämään. Olisi scandalo jos paljastuisi, millaisia rivoja tarinoita he ovat kuunnelleet ja kertoneet.

En ollut kiinnittänyt aikaisemmin huomiota siihen, että poikkeustilassa nuoret naiset sallivat itselleen poikkeuksellista käyttäytymistä. Vetäytyvät miesten kanssa Fiesolen huvilaan, naimattomat naiset. Vapautuvat. Kuuntelevat eroottisia tarinoita kukkaseppele kulmillaan, kertovat niitä itse. Pilkataan pappeja ja muita korkea-arvoisia henkilöitä, riekutaan tekopyhyyttä. Tarinoissa piereskellään, rakastellaan, huijataan ja juostaan pitkin juuri näitä kujia – minun ei tarvitse kuin katsoa ulos keittiönikkunasta, niin jo jostain räppänän aukosta kumottaa paljas pylly tai heitetään likavedet kadulla juoksevan sian niskaan. Nauru kuplii vaarallisesti. Poikkeustilan ja kuolemanvaaran tuomat jännitteet soivat. Fiesolen BB-taloa valvoo vain Jumalan silmä.

Sitäkään en ollut aiemmin huomannut, että Boccaccio omistaa esipuheessaan kirjansa naisille! Koska heidän elämänsä on ahtaampaa, rajoitetumpaa, ilottomampaa. Ja Boccaccio kirjoittaa lääkitäkseen itseään rakkaussurussa, joka melkein onnistui tuhoamaan hänet.

 

                ***

 

Saavun eräänä maanantaina iltapimeällä, kaatosateessa, residenssinhoitaja ja baarin omistaja Carla on hakenut minut lentokentältä. Kun ajetaan alas Piazza Umberto I:lle, alan tunnistaa paikkoja. Käydään Carlan Falco-baarissa hakemassa ruokaa, kirkkaat valot, ympärillä juodaan ja nauretaan, miesten märkien vaatteiden haju, huutoa, pieni liukas mäyräkoira ja kahvikoneen suhina. Paikka tuntuu vieläkin ahtaammalta kuin muistin, mutta kodikkaalta, piazza kiertyy itsensä ympärille, mukulakivet kiiltelevät sateessa, kohta ajetaan pimeästä portista sisään linnoitukseen, auto mahtuu juuri ja juuri kääntymään.

Juokseminen rankkasateessa kylmän lyhtyvalon valaisemaa kujaa pitkin syvemmälle borgoon on ihmeellinen hetki. Pelkään sulkeutumista, mutta se ei kuitenkaan estä minua menemästä vapaaehtoisesti telkien taakse.

Asunnossa ei lämmitys toimi. Tuijotan kauan kaasulieden sinisiä liekkejä.

 

Talot ovat Mazzanon keskiaikaisessa ytimessä likistyksissä. Ne ovat kaikki samaa harmaata kiveä, katot haalistunutta tiiltä, rakennettu päällekkäin ja kyljittäin ja niiden välillä on kaaria ja sokkeloita, ulokkeita. Niissä on pieniä luukullisia ikkunoita ja räppänöitä ja reikiä, jotka joskus olivat ikkunoita, mutta nyt toimivat pulujen ja kissojen sisäänkäynteinä, parvekkeita ja terasseja, penkereitä, patioita. Muhkuraisia rappusia nousee jyrkkinä ylös ja sammaltuneita laskeutuu alas kellareihin, cantinaan, jollainen minullakin on – yhteisiä illanviettoja varten. Kävin sen edessä, rautakalterien takana oli ovi raollaan ja sisällä pilkkopimeää.

Kissat kakkivat ja pissivät minne sattuu, pulut kukertavat ja likaavat minkä kerkiävät. Haju on tarttunut joka paikkaan. Haisee myös tomuinen kivi, multa, home. Kuja kiertää sisimpiä asumuksia kuin mutkitteleva vyö, sitten on kadunpätkiä kuten vicolo ciecosokea kuja, nimi on vielä osuvampi, vielä ahdistavampi kuin umpikuja –  hajonneita ovia, salpoja, suuria munalukkoja, ristiin lyötyjä lautoja, hämähäkinverkkoja, rapautunutta seinää, lyttyyn lyötyjä rännejä, homeläiskiä ja VENDESI, IN VENDITA, VENDESI, SI VENDE, VENDESI, SI VENDE, IN VENDITA... myynnissä, myydään, myytävänä, myydään, myynnissä…niin monta taloa ja asuntoa, että kylmä väreet käyvät pitkin selkää, laput ovat kastuneet ja haalistuneet, pölyyntyneet, yhteystiedot pyyhkiytyneet näkymättömiin.

 

Naistenpäivää, 8. maaliskuuta, juhlitaan mimoosan kukkiessa. Carlan baarissa on ilo ylimmillään ja pöytä koreana. Tanssitaan, eikä todellakaan metrin tai kahden päässä toisistaan. Lausun Danten Helvetin alkua: Nel mezzo del cammin di nostra vita… elämämme keskitiellä… sillä sattuu olemaan myös erään miehen 40-vuotispäivä.

Naisten juhlan jälkeen baari suljetaan. Jään vaille Carlan kuohkeita cappucinoja, joilla juuri olen alkanut itseäni hemmotella. Kääpiömäyräkoira viedään kotiinsa, kissa Leo jää kuljeksimaan talon liepeille. Viereisen Minimarketin myyjille ilmestyvät kuonokopat, ja myymälään päästetään ostoksille yksi asiakas kerrallaan. Jonossa seisotaan ulkona kahden metrin välein.

Jään vaille tarinoita, jotka olivat jo lupaavasti aluillaan.

Mazzano alkaa kiertyä vielä tiukemmin itsensä ympärille. Ystävät peruvat matkansa.

Tällä hetkellä ei ole lupa liikkua muuten kuin välttämättömillä asioilla. Kunnan alueelta ei pääse pois kuin hätätilassa. Ei koiranruoan ostamista. Edes metsäkävelyjä ei suositella. Carabinierit käyvät silloin tällöin kierroksella ja häätävät koteihinsa kaksin tai kolmin vetelehtivät seurueet – tietysti huudon säestyksellä.

Teen äänityksiä: Juoruilua marketin jonossa (puhuvat naamareihinsa), omat askeleet tyhjällä kujalla, TV-uutiset.

 

                                                                                 ***

 

Ainut pelastus kafkamaiselta linnatunnelmalta ovat lajitoverit. Mutta kommunikaatio on myös joskus pelottavan haurasta. Kun herää epäilyksiä ja mustasukkaisuutta, tekniikka on piru, joka tyrkkää täydelliseen väärinymmärrykseen.

Nabokov oli perhostentuntija, hänelle suurinta onnea oli ”kirjoittaa ja jahdata perhosia”.

Meitä oli neljä: Pampinea, Lauretta, Neifile ja Fiammetta. En kerro, kuka näistä itse olen. En kerro, millä kielillä puhuimme. Olimme perustamassa ryhmää, jollaisia nykyään tehdään kun halutaan olla yhteyksissä silloinkin kun ei nähdä toisiaan. Henkilösekaannuksen ja sen myötä ryhmästä poistumisen vuoksi syntyi pahaa verta, mustasukkaisuutta ja kummallista käyttäytymistä. Lauretta kuvitteli, että Pampinea ei halunnut olla tekemisissä hänen ja Neifilen kanssa, vaan oli perustamassa omaa suljettua ryhmäänsä Fiammettan kanssa. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuohuksissaan. Kuljettiin kujia pitkin lymyillen. Kun sekaannus selvisi, oli anteeksipyyntöjen aika. Pampinea sanoi, että olisi sääli näin pienen joukon hajaantua.

Sitten Fiammetta lähti kylästä, mutta se tapahtui muista syistä.

 

Nyt me kolme, Pampinea, Neifile ja Lauretta tapaamme salaa metsässä, syömme eväitämme eukalyptuspuun kukkulalla katsellen ympärillä levittyviä oliivilehtoja, pähkinätarhoja, vuorenhuippuja. Väliin olemme kolmin, väliin kaksin, aina käden ulottumattomissa toisistamme. Eräänä helteisenä päivänä kävimme pitkän keskustelun Nabokovista, koska Laurettan hihalle lennähti perhonen. Nabokov oli perhostentuntija, hänelle suurinta onnea oli ”kirjoittaa ja jahdata perhosia”. Mitä muuta ihminen tekisi. Nukkua hän ei tahtonut, koska se oli ajanhukkaa.

Illalla kiirehdän kujia pitkin salaiseen tapaamiseemme, en katso sivuilleni, siellä on mustia loukkoja ja homeista hiljaisuutta, lapsuuden mörköjä. Kissat livahtelevat pelokkaasti pitkin seinänvieriä, katsovat minua silmät suurina. Mankuvat ruokaa. Nyt tiedän, miksi ovien edessä on täysinäisiä isoja vesipulloja – ne ovat barrikadeina.

Teen äänityksiä: Vaimeaa musiikkia avoimesta ikkunasta, porausta, omat yksinäiset askeleet.

Juomme viiniä ja kerromme tarinoita elämästämme. Poikkeuksellinen tilanne on sysännyt meidät toistemme luo, yhä lähemmäs. Lauretta töytäisee viattomasti kauan suljettuna ollutta ovea – ja yllättäen se antaa periksi. ”Tarvitaanko ihmislinnoituksia, muureja, suojauksia?” kysyy Pampinea.

Puhumme Filostratosta, Panfilosta ja Dioneosta, jotka nyt moukuvat Tinderin suljetussa linnakkeessa ja lähettelevät levottomuutta lietsovia viestejään.

”Entäs sitten kun tämä karanteeni loppuu”, sanoo riutuva Neifile, ”kevät ja kaikki… uskaltaako tuonne kadulle mennä enää ollenkaan?”

 

                                                                                 ***

 

Luonto, vanha konna, on tietysti hehkeimmillään. Mimoosa, villiluumu, laakeri, hanhikki, kamelia, rosmariini, leinikki, kaikki vuorollaan kukkimassa.

Onnellinen rupikonna kykkii joen partaalla. Kaikki viruksesta tietämättömät ovat onnellisia. Kaikki kuolemantaudilta säästyvät.

Yksinäinen vuoristopolkujen samoaja saattaa törmätä vain vanhaan mieheen, joka käy salaa hakkaamassa itselleen polttopuuta, siinä on luultavasti hänen ainut lämmityksensä. Rikostoverit tervehtävät toisiaan. Ohittavat toisensa kaukaa, eivät todellakaan törmää, eivät hengitä päin.

Kuuleman mukaan on kuitenkin nähty jopa kokonainen perhe piknikillä. Autioita lehtoja riittää. Villisyklaamia, lumikelloa, orvokkia. Kukkuloita, joilla liikkuu vain tuuli.

Teen äänityksiä: puron solinaa, tuuli eukalyptuksen lehdissä, lintujen laulua, sammakoiden kurnutusta, mehiläisten surinaa villiluumupuissa.

Jouduin äkkihyökkäyksen kohteeksi. Karhunvatukka! Poikkesin hiukan polulta – tai etsin polkua, ne nimittäin ilmestyvät ja katoavat, kartat ovat aina jäljessä – ja yhtäkkiä kietoutui säären ympärille koko pituudelta teräviä väkäsiä täynnä oleva oksanranka. Huusin kuin villisika, irrottautumisyrityksissä väkäset tarttuivat aina vain tiukemmin ihoon. Ilman toista ihmistä en olisi selvinnyt.

Villisian kiljuntaa en ole kuullut. Enkä ole niitä nähnytkään. Mutta polkuja on. Oivallan, että sorkka vasta onkin hyvä tarttumaväline jyrkässä rinteessä. Yhdessä kohdin ne ovat kaivaneet saviseen penkereeseen sianmentävän kourun ja voi kuvitella niiden laskevan siitä pyllymäkeä suoraan jokilättiinsä.

Tavallisina aikoina roomalaisetkin ajoivat autoillaan tänne ja viettivät päivän luonnon helmassa. Eivät enää pääse. Kaikki puistotkin on suljettu. Olisi kamalaa olla nyt Roomassa, ikuisessa kaupungissa, pakotettuna neljän seinän sisälle.

 

                                                                                 ***

 

Viidennentoista päivän aamuna herään sekavana nähtyäni kummallisia unia, joissa mm. hevonen oli hukkunut kuin vene, painunut veden alle kiinnitettynä ohjaksistaan laiturinpollariin. Siellä se riippui alaspäin, ja minä olin kauhistunut, mutta enemmän ehkä suruissani.

Vessassa huomaan, että nenästä tulee verta. Pelko karahtaa selkärankaan. Nenäverenvuoto on oire! Korskeuteni, piittaamattomuuteni, ylimielisyyteni... Kaikki on ollut yhden kortin varassa: minä en sairastu – ja nyt on uhkapeli ratkennut häviökseni. Enkö ole nähnyt tv-uutisissa kamalia kuvia ylikuormittuneista sairaaloista? Sinnekö nyt joudun? Hiivun? Kuolen? Yksin vieraalla maalla!

Verta ei tule tulvimalla. Nenä on kuiva. Minulla on aina nuhaa. Tämä on tavallista talviriesaa. Korjaan, kevätriesaa. Allergiaa. Istun alas ja kertaan rauhassa covid-19:n aiheuttamia oireita: lämpöilyä, päänsärkyä, kurkkukipua, hengenahdistusta. Ei ole.

Sitten muistan, että nenäverenvuoto on ruton oire! Olen unenpöpperössäni sekoittanut faktan ja fiktion. Nenäverenvuoto on nimenomaan itämaiden ruton oire, niin Boccaccio kertoo – kun taas Firenzessä ja muualla Euroopassa tulee keskikokoisen omenan ja kananmunan kokoisia paiseita kainaloihin ja nivustaipeisiin (paikalliset kutsuvat niitä nimellä gavocciolo), sen jälkeen ilmestyvät mustat tai sinertävät läikät, joillakin harvaan ja suurina, joillakin tiuhaan ja pieninä – koolla ei ole väliä, sillä kummassakin tapauksessa tulee hyvin pian kuolema. Eikä ketään ole vierellä, koska kaikki karttavat kuin ruttoa.

Livahdin taas terveiden puolelle. En kuulu riskiryhmään. Äitini kuuluu, mutta hän on hyvässä eristyksessä. Maailma tuntuu kierähtäneen niin outoon asentoon, etten löydä paikkaani. Ketkä kaikki kuuluvat riskiryhmään – monet. Me emme tunne kunnolla tätä vihollista!

Tänään menen kuitenkin kaupoille. Yksi tai kaksi asiaa päivässä. Olemme eläkeläisiä, köpöttelemme asioillamme. Kerromme, mitä olemme tehneet. Pientä elämäänsä on jatkettava.

Hautausmaan portti on auki. Kohta alkaa suuri viikko.

Tulen ulos borgostani, astun muurinportista piazzettalle, Carlan baarin ulkotuolit on pinottu toistensa päälle. Leo-kissa makaa oven edessä.

Kävelen pienen kappelin ohitse, jossa on 1500-luvulta peräisin olevat haalistuneet freskot. Ovi on auki, alttarin perällä viinipullo ja kangaskukkia ruukuissa. Nyt siellä saa olla vain yksin. Kirkot on koko maassa taas avattu, jotta ihmiset voisivat käydä rukoilemassa. Lisäksi kaduilla ajelee näinä aikoina pappia ja Neitsyt Mariaa kuljettavia pieniä lava-autoja. Rukous kulkee, sen täytyy kulkea, se koskettaa ihmisiä kun muut kosketukset ovat kiellettyjä. Kohta alkaa pääsiäisviikko.

Nousen jyrkkää mäkeä kohti uutta taajamaa. Haluan ostaa siemeniä, aion kylvää jotakin kattoterassin ruukkuihin, se tuntuu oikealta toiminnalta. Tarvitsen myös multaa. On hankittava sampoota. Appelsiinit ovat loppu. Ostettava kumihanskat, ei tartuntavaaran vuoksi, vaan siksi että aion ajan kuluksi pestä terassin valkoiset muovituolit.

Aurinko paistaa, ja lisää vaaleanpunaisia kukkia on ilmestynyt puihin ja rinteille. Hautausmaan portti on auki. Kohta alkaa suuri viikko.

Puutarhakaupan pihalla nuori mies ilman kasvomaskia leikkaa kovaäänisellä koneella korkeaa pensasaitaa. Viereen tulee toinen mies huutamaan. Karjuvat kumpikin asioitaan. Otan kuvia myynnissä olevasta kukkivasta persikkapuusta.

Kaupassa on kaksi myyjää kasvomaskeissa. Keskustelemme säästä ja vaarallisista pisaroista. Pihalla väistän autosta nousevaa miestä.

Ihailen kahta suurta iiristä, jotka kurkkivat aidanraosta.

Kohta alkaa hiljainen viikko.

Kävellessäni paahteista maantietä krassin- ja basilikansiemenet repussani en yhtäkkiä enää tiedä, mitä olen täällä toimittamassa. Kasvoja polttaa, olen auringon armoilla. En kykene ajattelemaan. Olen täysin avuton ja luonnon armoilla. Olen yksin. Hikoilen.

Alkaa piinaviikko.

Multakin unohtui. Rautakaupan pihalla sitä on vain kahdenkymmenen kilon säkeissä. Olen voimaton.

Pysähdyn apteekin kulmalle enkä keksi muuta kuin äänittää omaa aivohätääni.

 

                                                                                 ***

 

Pelot lukitsevat ihmisen omiin ajatuksiinsa. Siitä lähtien kun kuulin villisioista, ne ovat olleet mielessäni.

Elikoiden voi kuulla röhkivän ja ryskäävän pusikoissa, minulle sanotaan. Opastaulun mukaan populaatio on elinvoimainen. Niitä saa metsästää tietyillä merkityillä alueilla: Caccia – cinghiale. Muistan, että ranskaksi pikkuporsailla on oma nimityksensä marcassin; koska olen yksikseni höpöttäjä, höpötän vuoroin sanglier, cinghiale, marcassin -litaniaa, ja mietin onko poikasilla italiaksi oma nimityksensä. Olen kerran maistanut villisikaa, se oli kuin oikein hikistä, kiimaista, virtsaista porsasta.

Jos haluaa nähdä villisian, kannattaa mennä metsään yksin iltahämärissä, seisoa aivan hievahtamatta, niin ne tulevat. Jos ei halua nähdä villisikaa, kannattaa olla seurassa tai laulaa kovaan ääneen.

Marketin edessä istuva harmaa, kaljaa juova mies nauraa yhdellä torahampaallaan, että silloin juostaan!

Muistelen Lorcan runoa, jossa villikarju seivästää mustalaismiehen, vaikka mies on niin valiente!

Villisianruoka voisi ostaa punaista kynsilakkaa. Tai vaaleaa.

Ja kaiken huipuksi on Lauretta edellisenä iltana nähnyt aivan lähellä kylän vanhaa pesupaikkaa emakon kuuden porsaansa kanssa. Se oli niin iso! Eläimet olivat vain viiden metrin etäisyydellä, ja koska Lauretta tiesi, että emä saattaa olla vaarallinen, hän kiipesi muurin päälle. Hän joutui kiipeämään turvaan.

Se tulee kohti kuin tykinkuula! Entäs karjut sitten, ne tähtäävät nivusten suuriin valtimoihin! Ja päähän! Näin minua evästetään Suomesta käsin.

Se emakko katsoi minua jonkun aikaa, Lauretta kertoo.

Mitteli katseellaan, että olisiko tuosta kiljukeilleen ruokaa! Villisiat syövät mitä tahansa, söisivät sinutkin, jos makaisit tajuttomana metsässä! Minua lietsotaan.

Ne ovat tulleet jo aivan asutuksen liepeille. Kohta ei metsään ole enää asiaa. Kävelyt kielletään sakon ja vankilan uhalla, ilmestyy kyltti, puomi, piikkilanka-aita. Metsä sulkeutuu. Mutta villisiat saavat mellastaa. Villisiat eivät kuuntele, mitä minulla on sanottavaa. Villisian kanssa ei kommunikoida.

Ja siinä apteekin kulmalla minulle on selvää, etten loppujen lopuksi ole muuta kuin villisian ruokaa.

Danten opettajan, Brunetto Latinin Bestiariota naurettuani itken nyt itseäni ja tajuan, kuinka vähän minä pelokas ihminen poikkean siitä uusplatonismin läpitunkemasta lajitoveristani, joka pelikaanissa ja delfiinissä näki Jeesuksen, itsensä uhraajan ja ihmisrakastajan, ja krokotiilissa absurdin pahan ilmentymän. Väliäkö hällä jos vuoroin puhutaan Niilillä elävästä kellanvärisestä, kovasuomuisesta eläimestä, vuoroin taruolennosta, cocatrixista, jolla on kukon heltta, käärmeen ruumis ja joka oikeastaan on kala ja syntynyt saastaisesta munasta sekä kykenee katseellaan kivettämään. Luonto on absurdi paha, silloin kun se uhkaa ihmistä. Tai tarkemmin sanottuna ei piittaa hänestä tuon taivaallista. Onhan käsittämätöntä ja kauheaa, että koko ihmiskuntaa onnistuu kurittamaan silmälle näkymätön virus. Siis väliäkö hällä, puhutaanko väkäsiä täynnä olevasta mikroskooppisesta pallerosta vai hirmuisesta pikku kruunupäästä.

Ja sitten tämä villisianruoka menee ostamaan sampoota. Koska villisianruoka aikoo pestä hiuksensa. Villikarjun ruoka harjaa hiuksiaan. Voisi lakata vaikka kyntensä. Villisianruoka voisi ostaa punaista kynsilakkaa. Tai vaaleaa.

Äänitän lisää aivohätää kävellessäni takaisin vanhaan kaupunkiin. Parempaa sanaa kuin aivohätä ei tälle tilalle ole. Se on Marjo Niemeltä.

Äänitän kuin viimeistä päivää: Muovipussien suhinaa hedelmäkaupassa, vahtikoirien haukkua pihoilla, sementtimyllyn jyrinää. Ja taas aivohätää. Tyhjä sikarilaatikko maassa on absurdi: Fumare aumenta il rischio d’impotenza – ei tarvinne kääntää, mikä villisianruokaa uhkaa jos polttaa.

Nyt on monilla yksinäisen seksin aika.

Kotiin päästyäni äänitän käsienpesua ja kerron turkkilaisen seksikanavan koronatiedotteesta, jossa viiksekäs mies esitti käsienpesu- ja aivastuspantomiimia – sen jälkeen puolialaston tyttö palasi taas, naama puhelinnumeroiden peitossa, hivelemään paikkojaan. Eikö luonto ole absurdi.

 

                                                                                 ***

 

Luonnon ja ihmisen suhdetta olen tässä viime aikoina pohtinutkin, mutta nyt, Herran vuonna 2020, se on iskenyt niin kovaa ihmistä, tätä zoon logon ekhon -olentoa, puhuvaa eläintä, järkieläintä, että tämänkin pienen puhuvan eläimen on ahdistuksessaan yritettävä järjestää ajatuksiaan yhä tarkemmiksi. Pientä puhuvaa eläintäkin pikkuruisempi kruunupäinen virus on uusi arvaamaton vihollisemme. Sitä ei ole saatu järjestettyä, hallittua, saatikka tuhottua. Ja nyt järkieläin ihminen on poikkeustilan vallitessa, hullua kyllä, syväekologien rukouksiin vastauksena, lakannut kohtuuttomuuttaan ja korskeuttaan tuottamasta maailmaan epäjärjestystä.

Entä jos alkaakin aika, jossa Ihminen ei enää ole eettisesti, juridisesti, ontologisesti kuin elementti muiden joukossa ja juuri sen vuoksi, että ihminen, järkieläin, on ollut vähiten mukautuva tässä harmonisessa ja järjestäytyneessä kaikkeudessa. Koska hän on pöyhkeydessään, Jumalaakin äänitorvenaan käyttäen, rakentanut – tai pikemmin runnonut – oman rajallisen järkensä mukaista järjestystä tähän maailmaan.

Nytkö tämä tohtori Faust, tieteilijä, järjestäjä, ”in seinem Schlafrock und Nachtmütze”, aamutakissaan ja yömyssyssään, hullunkurinen, nukkavieru ilmestys tämä Goethen kuvailema kuivahtanut tiedemies, jolle Paholainen lupaa hetken Elämää – kunhan hän allekirjoittaa sopimuksen omalla verellään – nytkö hän joutuu solmimaan uuden sopimuksen, luonnonsopimuksen, joka pistää hänen ylpeytensä paikoilleen ja palauttaa menetetyn harmonian?

Sillä niin kuin Goethe kirjoittaa: ”Grün ist nur das Lebensbaum” – vihreä on vain elämänpuu…

Kun karhunvatukka tarttui jalkaani, sekin tuntui luonnon rangaistukselta röyhkeydestä ja ylimielisyydestä. Minunhan ei ensinkään kuulunut olla metsässä.

”Grün ist nur das Lebensbaum” – vihreä on vain elämänpuu… mutta tarvitseeko se meitä?

Äänitän saksanpähkinöiden särkemistä.

Seison vallilla katsomassa alas laaksoon. Poistan mielessäni kaiken raaskuuntuneen, keltaisen, ympäriinsä kaatuneen kolmimetrisen bambun, paksut piikkiset karhunvatukkamatot, jotka levittyvät suoraan muun kasvun päälle, myrkkymuratin räikeänvihreät tuppaat, siistin tämän laakson, kuvittelen sinne viljelyksiä – viiniä, oliivilehtoja, hedelmäpuutarhoja, vihannestarhoja, ihmisiä askareihinsa, joen vuolaaksi, näkyviin… sellainen tämä paikka on joskus ollut. Pehmeään tuffoon eli laavakiveen on kaiverrettu varastoja, kylmiöitä, karjasuojia, kaikkialla on pengerryksiä – mutta nyt niitä tuskin enää näkee. Muurit ovat sortuneet, varastoluolat täynnä rojua, roskaa ja kissoja.

Niin kaunis on tämä ajatus: Vääjäämätön vanheneminen palauttaa luonnon oikeudet.

Kaunis, mutta myös hirmuinen.

Se on lohdullinen yksilöä ajatellen. Mutta sivilisaation kohdalla se pelottaa.

Kun ihmisellä ei ole tarpeeksi inhimillistä toimintaa, josta syntyy rahaa, luonto tulee velkomaan – ja ankarasti. Muutaman kilometrin päässä oleva Calcatan (Kalkkilan) kylä on jo autioitunut, siellä on vielä enemmän kissoja kuin Mazzanossa. Kaikki vanhat ihmiset, ne jotka jäävät viimeisinä, ovat hekin lähteneet. Viikonloppuisin paikalla on keinotekoista kyläidylliä, artesaaneja, jokunen kahvila ja ravintola avaa ovensa – se on surullinen reservaatti.

Myös Mazzanosta ovat vanhukset katoamassa. Kuinka kauan jaksaa kävellä jyrkkiä rinteitä, jyrkkiä rappusia. Kuinka voi selviytyä yksinäisestä vanhuudesta. Kun tiilikatto alkaa vuotaa, kuka sen korjaa, millä rahalla…

VENDESI, IN VENDITA, VENDESI, SI VENDE, VENDESI, SI VENDE, IN VENDITA... myynnissä, myydään, myytävänä, myydään, myynnissä…

Ollut jo vuosikausia, pulut ovat ottaneet asunnoikseen. Ja kissat. Nokkoset. Elämänlanka. Se on ohut täällä.

 

Alakerrassa asuu 80-vuotias pariskunta. Joka kerta kun pamautan yhteisen ulko-oven kiinni, herra hermostuu, vaikka kuinka yritän tehdä sen hiljaa, hän on ehdollistunut kuin koira. Ovi on painava ja jäykkä, vaimo sovittelee.

Kun katson keittiönikkunasta ulos, näen Marco Angeluccin kumarassa tekeillä olevan maalauksensa ääressä. Jos kurottaisimme kumpikin kättämme, ne melkein koskettaisivat toisiaan. Hän maalaa fransiskaanien tilaamaa muotokuvaa paavi Sixtuksesta. Minä luulen, että on kyse siitä paavista, joka 1500-luvulla tilasi Michelangelolta Sikstiiniläiskappeliin freskon, sen jossa Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamia. Mutta Marco korjaa, että se oli Julius II. Marcolla on oranssi pipo ja pitkä nenä, paavi tuijottaa häntä tuimasti yhdellä silmällään, toinen on lasia. Paavilla on punainen myssy, pitkä nenä ja harmaa parta. Siinä katsovat toisiaan, Marco koskettelee paavin kasvoja pensselillään.

Tauolla Marco istuu parvekkeellaan ja rikkoo saksanpähkinöitä.

Alakerran Carlo istuu parvekkeellaan ja rikkoo saksanpähkinöitä.

Äänitän saksanpähkinöiden särkemistä.

 

                                                                                 ***

 

Joka aamu ennen ikkunaluukkujen avaamista arvuuttelen, millainen sää on. Naakat kalkattavat. Asuntoni on korkealla, näkymä on suoraan vehreään vuorenseinämään, alhaalla laaksossa kohisee koski, sen kuulee ikkunan läpikin.

23. päivä maaliskuuta, on yhtäkkiä niin kova tuuli, etteivät ikkunaluukut pysy auki, eivät auta mitkään itse vuollut kiilapalikat. Kattotiilet kolisevat. Jotkut johdot lennähtelevät ilmassa. Kunnes viimeinenkin auki ollut luukunpuolisko paiskautui kiinni. En tiedä mitä ulkona tapahtuu. Mitä kaikkea siellä kolkkaa ja läiskii.

Kävin kattoterassilla: Pyykkiteline rullasi itsekseen sinne tänne kunnes kaatui. Krassikylvökseni suojana oleva muovipussi räpätti ja tempaisi itsensä irti.

Onko raju tuuli päättänyt alkaa tuhonsa? Lamppu välähteli.

Välähti uudelleen.

Tuleeko nyt toisenlainen luonnonkatastrofi?

Ilma kylmeni kymmenen astetta, kesän jälkeen tuli karu, ankara kevät.

Teen äänityksiä: Tuuli rynkyttää ikkunaluukkuja, viuhuu ja viheltää.

Veljeni soittaa Suomesta, tyhjältä työpaikaltaan, ja kertoo videopalaverissa kuunnelleensa, kuinka ihmiset juovat kahvia ja syövät pullaa.

Kattotiili kilkkaa ja kolkkaa, tasaisesti, se onkin afrikkalainen rummuttaja, rytmi kiihtyy, kiihtyy…

Äänitän rummutusta. Se vie minut hetkeksi toiseen maailmaan.

Sitten on korona-uutisten vuoro. Ihmisten maailman. Ja ahdistuksen.

                                                                                

***

 

24.maaliskuuta aamuyöllä herään kello kolme. Olin nukahtanut äänikirjaan – Kafkan Linnaa englanniksi. Minut valtaa autuas oivallus: olen oppinut kuuntelemaan.

Kaikenlaiset jo pitkän aikaa muotoaan etsineet hajanaiset huomiot tiivistyvät nyt järjelliseksi kokonaisuudeksi. Olen äänittänyt ja äänittänyt. Ja kun en ole äänittänyt, olen ajatellut äänittäväni. Ja ennen kaikkea olen jotenkin ihmetyksissäni kuunnellut Fiammettan ääntä, Neifilen, Laurettan, Pampinean. Huomannut, missä määrin puhe ilahduttaa. Lohduttaa.

Niin kauan kuin elän, voin seurata ihmisääntä vaikka maailman ääriin.

Se on luultavasti tapahtunut näin: Olen halunnut tehdä itsestäni pelkän korvan, koska olen alkanut rakastaa sen suomia nautintoja. Jo jonkin vuoden ajan olen tehnyt äänityksiä, olen väsynyt kuvatulviin. Äänet sen sijaan ovat alkaneet kiehtoa yhä enemmän, yllättävät rytmiset kuviot keskellä arkea, sinfonian rakentuminen pelkistä puiston tapahtumista.

Jos vielä yritän ymmärtää, kuinka olen tähän päätynyt, tulen ääneen lukemisen jäljille, joka on minulle jonkinlainen rakkauden muoto. Olen ottanut tavaksi nukahtaa äänikirjaan, mieluiten Erja Manton tuutulukemiseen, se tuntuu samalta kuin painaisi väsyneen, huolten täyttämän päänsä lämmintä povea vasten. Uskon, että olen tässä rauhallisessa nautinnossani onnistunut luomaan aivoihini häiriintymättömät kanavat. Joka kerta kun huomaan torkahtaneeni ja lakanneeni kuulemasta, koska mielenkiintoni on siirtynyt omaan uneeni, tunnen suurta tyydytystä kun herätessäni tajuan voivani käydä kuulemisen ja ei-kuulemisen valtakunnissa. Ennen kaikkea minulle on niistä tullut kaksi selkeästi erillistä maailmaa. Eli kun olen yksin ja nukun, olen kuulemattomassa tilassa, mutta silloin kun olen toisen ihmisen kanssa tekemisissä, olen kuulemisen tilassa. Se on minulle annettu armoitettu tila, josta saan nautintoa.

Ja näin olen päättänyt keskittyä ennen kaikkea kuuntelemaan ihmistä.

Kuurous toisen puheelle on siis kuin oma yksityinen uni. Se on muurien ympäröimä linnoitus. Täällä Mazzanon borgossa, eristyksissä, sokeilla kujilla, voin sulkea silmäni, mutta voin myös avata korvani. Koska elämme poikkeuksellisia aikoja, ihmisen asiat tuntuvat entistä tärkeämmiltä, ainutlaatuisilta, ne pakottavat kuuntelemaan.

Ja jos metsäpolut meiltä suljetaan, tarinoiden polut eivät ehdy. Niin kauan kuin elän, voin seurata ihmisääntä vaikka maailman ääriin.

 

                                                                                 ***

LUE MYÖS: "Suomi mon amour". Italialainen Corrado Piroddo otti pandemian vastaan Jyväskylässä.