SA-kuva
Poventsan paloa ja katutaisteluita. Poventsa 2.7.1942

Tuntematon sotilas ja tuntematon trauma

Essee
|
Elina Tervonen
|

”Iltaisin on olo pitkään levoton eikä uni tahdo tulla. On kuin olisi huono omatunto ilman mitään selvää syytä. Eikä siihen ehkä olekaan yksin sota syypää, vaan se että ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Ankaria. Karuja. Innottomia. Vai synnyttääkö sota syyllisyyttä kaikissa, jotka sen joutuvat kokemaan? Myös pakolaisissa? Myös lapsissa? Niissä jotka tappavat ja niissä jotka pakenevat tapetuksi tulemista? Ja niissäkin jotka säästyivät niinkuin me?”

 

Eeva Kilpi - Talvisodan aika, Lapsuusmuistelma (1989)

 

 

 

Se alkoi vähitellen sosiaaliseen mediaan tulevina päivityksinä: ”Liikutuin kuin kävin katsomassa Tuntemattoman Sotilaan - apua!”. Viikkoa jälkeen uuden Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman Sotilaan ensi-illan ystäväpiirissäni ollaan yksimielisiä siitä, ettemme tarvitse enää yhtään uutta sotaelokuvaa.

 

Uudet versiot Tuntemattomasta sotilaasta nähdään lähes poikkeuksetta ainoastaan sotaa ihannoivina. Ne turhaan lietsovat maassamme kukoistavaa kansallistunnetta, ja ovat mitä mainiointa polttoainetta uusfasismille, joka ei enää vain nosta päätään, vaan on kiistatta olemassa turuilla ja toreilla. Liikuttuminen on väärä reaktio elokuvaan.

 

***

 

Omat juureni ovat jossain Hangon ja Nuorgamin puolivälissä, sukuni on vaihtelevasti Savosta, Karjalasta ja Kainuusta. Niin tai näin, metsän keskeltä. En ole koskaan ajatellut olevani juuriltani erikoinen, mutta mennessäni Helsingin yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, huomasin aika pian, että perheeni on vääränlainen. Meidän perheessä ei puhuttu pasifismista, meidän perheessä puhuttiin armeijasta. Meidän perheessä ei menty yliopistoon, jos edes kirjoitettiin ylioppilaiksi. Meidän perheessä kaikki söivät lihaa. Meidän perheessä kukaan ei minun lisäkseni lukenut kirjoja, paitsi isä. Joka joulu isä luki yhden kirjan, sen, minkä annoin hänelle joululahjaksi. Ne käsittelivät aina sotaa. Siitä isä jaksoi lukea.

 

Kun käyn katsomassa Tuntemattoman Sotilaan yhdessä vanhempieni kanssa 400-paikkaisessa loppuunmyydyssä elokuvasalissa, olen liikuttunut jo ennen elokuvaa -- lähinnä siitä hartaudesta, millä vanhempani elokuviin menemiseen suhtautuvat. Sali täyttyy heidän kaltaisestaan vanhemmasta väestä. Vanhempani käyvät harvoin elokuvissa. Vien heidät katsomaan Tuntematonta sotilasta, koska he eivät kuitenkaan itse lähtisi kylille moisen takia, vaikka haluaisivatkin. Niin vaatimattomia meillä päin ollaan.

 

Joudun kehottamaan vanhempiani ottamaan takkinsa pois, kolmen tunnin aikana voi tulla kuuma. Isä ottaa lakin pois päästään, takki pysyy. Elokuvan jälkeen emme edelleenkään puhu aiheesta. Tunnelma on kuitenkin käsinkosketeltavan liikuttunut. Itse olen elokuvan aggressiivisuudesta ja lohduttomuudesta niin järkyttynyt, etten saa kunnolla nukutuksi tulevina öinä.

 

***

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) tunnetaan pasifistisena rintamasotilaan puolustuksena, mutta kirja ja sen henkilögalleria ovat muotoutuneet kuvaksi suomalaisesta kansanluonteesta, sisusta ja kansallistunnosta. Tähän kehitykseen on vaikuttanut 1955 tehty Edvin Laineen ohjaama kirjaan perustuva elokuva sekä Yleisradion kenties hieman kyseenalainen päätös näyttää sitä joka itsenäisyyspäivä vuodesta 2000 alkaen. Usein sanotaan, että Linnan motiivina kirjoittaa oli sodan kauheuksien ja mielettömyyden kuvaaminen. Siksipä tuntuukin oudolta, että Linna on myynyt romaaninsa oikeudet Laineen elokuvalle, jossa miehet kuolevat rintamalla pihaustakaan päästämättä sotilaspotpurin soidessa. Sibeliuksen Finlandia antaa Laineen elokuvalle isänmaalliset kehykset. Elokuva kulkee kunnia, ei kärsimys, edellä. Myöhemmin Linna on todennut myyneensä elokuvan oikeudet liian halvalla rahapulansa vuoksi. Samoista syistä lienevät elokuvan muotoseikat jääneen ilman Linnan kriittistä tarkastelua.

 

Louhimiehen Tuntematon sotilas pohjautuu sensuroimattomaan Sotaromaaniin, jonka WSOY julkaisi vuonna 2000. Elokuva on paljon Laineen, ja jopa 1989 valmistuneen Rauni Mollbergin, versiota liikuttavampi.

 

Miksi juuri tämän elokuvan äärellä emme halua liikuttua? Miksi se hävettää? Elokuva on liikuttava. Tuntuu uskomattomalta, että joku voisi katsoa sen liikuttumatta. Onko niin, ettei saa liikuttua, kun tästä nyt on se epämääräinen juusto-, kahvi- ja moppikampanjakin? Ei saa liikuttua, koska elokuvasäätiö antoi elokuvalle liikaa rahaa ja sillä rahalla olisi voinut tehdä jonkun toisen elokuvan, vähemmän kansallismielisen? Onko jatkosodan kuvaus itsestäänselvästi kansallismielistä? Onko liikutus tämän elokuvan kohdalla kansallismielistä? Eikö saa antaa itselleen lupaa liikuttua, koska olimme kuitenkin natsien puolella?

 

Kirjailija Eeva Kilpi palkittiin tänä vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran myöntämällä Aleksis Kivi -palkinnolla. Palkintoperusteissa kiiteltiin Kilpeä erityisesti siitä, että hän kirjoitti ja kertoi evakkoudesta sellaisena aikana jolloin asiasta ei muuten vielä julkisesti puhuttu. Sotatriologia Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma (1989), Välirauhan - Ikävöinnin aika (1990), ja Jatkosodan aika (1993) pureutuvat lapsen ja sodasta selvinneen naisen mielenmaisemaan. Ne käsittelevät sitä ristiriitaa, minkä sodassa eläminen ja sodasta selviytyminen tuottavat. Kilven tarkkanäköiset muistelmat paljastavat mustan aukon, jonka sota sen kokeneen sieluun jättää.

 

Isovanhemmistani olen tavannut vain yhden mummon, isäni äidin, koska kolme muuta heistä oli jo kuollut ennen syntymääni. Äitini vanhemmat olivat evakkoja. Vietämme edelleen paljon aikaa maalla isäni lapsuudenkodissa, jossa mummoni asui yksin ja lypsi muutamaa lehmäänsä vielä 1970-luvun puolivälissä. Tila ostettiin sotien jälkeen maanhankintalain turvin. Papasta olen nähnyt vain valokuvan seudun veteraaneja käsittelevässä kirjassa. Pappa oli kuulemma Syvärillä koko jatkosodan ajan. Hänestä ei hirveästi puhuta, enkä tiedä onko hänkään ehtinyt juuri puhua itsestään. Isäni syntyi samana vuonna, kun Pariisin rauha solmittiin. Pappa kuoli isän ollessa 26-vuotias. Jos vasta nyt 30-vuotiaana alan tuntea oman isäni, tunsikohan isä koskaan omaansa?

 

Olen kyllä tullut tutuksi pappani haudan kanssa. Se on hautausmaan ulkopuolella, koska pappa oli eronnut kirkosta. Mummo haudattiin papasta erilleen, aitojen sisäpuolelle. Yritän udella vanhemmiltani syytä papan uskon menetykselle, mutta saan ainoastaan kummallisen vastauksen, että ”silloin se oli vähän tapana”.

 

***

 

Vaikuttaa pitkälti, että mielipide Tuntemattomasta sotilaasta oli muodostettu niin baarin nurkkapöydissä kuin lehtien palstoillakin jo ennen kuin elokuva oli päässyt teattereihin. Ajateltiin, että tolkun ihmiset pitävät elokuvasta, sillä Suomen sota, veteraanit ja itsenäisyys! Tolkun ihmisten toisella puolella elokuvasta ei pidetä, sillä sota saa liikaa kunniallista tilaa suomalaisessa kulttuurissa muutenkin.

Tämä ennakkoasetelma näkyy myös väistämättä elokuvan kritiikeissä. Muun muassa Kalle Kinnunen kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogissaan, ettei hän sinä päivänä, jona Tuntemattoman näki, tiennyt mitä elokuvataiteelta yleensä toivoisi. Toisena päivänä hän olisi voinut antaa Louhimiehen Tuntemattomalle kaksi tähteä (huonomman puoleinen) ja toisena neljä (jossain ansioitunutkin). Tämä kenties kertoo enemmän kriitikon ammattitaidosta kuin elokuvasta itsestään. Tänä vastakkainasettelun aikana Kinnunen kritisoi sitä, ettei elokuva ole kunnolla patrioottinen, mutta ei myöskään kunnolla pasifistinen - se on liian sopiva, ei kiinnosta Kinnusen mukaan ketään. Surullisenkuuluisassa Juho Typön Helsingin Sanomiin kirjoittamassa kritiikissä voivotellaan samaa. Typpö näkee elokuvan ”maustettuna” versiona aikaisemmista. Hän ei esimerkiksi anna Louhimiehen ja elokuvan toisen käsikirjoittajan Jari Rantalan tarinaan tuomille lyhyille kotirintaman kuvauksille arvoa, vaan näkee ne täysin turhina elokuvan tulkinnan kannalta.

 

Muissa arvioissa elokuva nähdään pääsääntöisesti ansioituneena, mutta tulkinnat jäävät päivälehtien tyyliin sopivalla tavalla hyvin pinnallisiksi. Kotirintaman näkökulma sentään nähdään piristeenä, joka tuo elokuvan lähemmäksi katsojaa ja tämän päivän ihmisten kysymyksiä siitä, miltä tuo kaikki tuntui. Tunteista elokuvassa onkin kyse, mutta Kinnunen tai Typpö eivät tunnu antavan tälle tunnekuvaukselle arvoa. Typpö kirjoittaa HS:n kritiikissä seuraavasti: ”Rokan sisäistä maailmaa kuvataan vain ilmeettömillä tuijotuksilla tyhjyyteen. Tarjolla on siis sitä tavanomaista suomalaisen elokuvan mieskuvausta.” Typpö ei sido Rokan tyhjää tuijotusta tai edes ”tavanomaisen suomalaisen elokuvan mieskuvausta” kontekstiinsa, eikä yritäkään nähdä elokuvan tunteikkassa kohtauksissa sen suurempaa tulkintakehystä.

 

Kinnunen puolestaan kyselee, jopa hieman naivistikin: ”miksi rintamakokemus on tärkeää tuputtaa uudelle sukupolvelle? […] Argumentti sotakokemuksen uudelle sukupolvelle välittämisen itseisarvosta on ontto ja elokuvan tekijän itsensä esittämänä sekä opportunistinen ja nationalistinen.” Onko sotakokemuksen välittämisen aina oltava nationalistista? Voisiko sotakokemusten jakamiselle olla muukin tarve kuin kansallistunteen kohottaminen?

 

***

 

Koti, uskonto, isänmaa. Niin me tapaamme sanoa puhuessamme suomalaisesta identiteetistä. Louhimiehen tulkinnassa Tuntemattomasta sotilaasta tämä identiteetti tulee kyseenalaistetuksi, kun korpi korvelta unohtuu niin uskonto kuin isänmaakin. Jäljelle jää ainoastaan koti. Koti ei viittaa Louhimiehen elokuvassa yksiselitteisesti Suomeen, vaan paikkaan, jossa on perustettu perhe ja rakastettu. Suomelle naureskellaan tämän tästä. Sotaherrat ovat keksineet Suomen, jotta olisi muka jotain, jonka puolesta taistella. Moniulotteisuus rintamasotilaiden mielen sisään kehittyy, kun kyseessä eivät ole vain kuolemanpelon aiheuttamat traumat, vaan mukaan astuu myös tappamisen kyseenalaistaminen. Louhimiehen Tuntemattomassa Rokan lupsakkuus on laitettu kontrastiin sen hiljaisuuden kanssa, jonka kera Rokka palaa lomilleen Lyytinsä luo. Tiellä rintamalta kotiin Rokka vaihtaa rooliaan tappajasta isäksi.

 

Sari Näreen ja Jenni Kirveksen toimittamassa teoksessa Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus (2014) todetaan, että tavallisen pulliaisen mieleen ajatus Suur-Suomesta leivottiin propagandan keinon. Jos propaganda ei tehonnut, miehet pakotettiin rintamalle teloituksen uhalla. Lopulta ainoastaan naiset kotirintamalla uskoivat Suur-Suomeen. Rintamalta tulleet miehet saattoivat pitää vaimojaan jopa hieman tyhminä, sillä he eivät tajunneet sodan todellisuutta. Myös uusimmassa Tuntemattomassa sotilaassa tämä käy kouriintuntuvasti esiin. Jatkosotaan lähdettiin kenties soitellen, mutta hyvin pian tajuttiin, että ainoa voitto on selvitä hengissä kotiin.

 

***

 

 

”Isä hallitsi kovalla äänellään ja vaikenemisellaan. Kaikki sen tiesivät hevosta myöten eikä kukaan pitänyt sitä pahana. Rehellinen mies. Aina oikeassa. Sai jostain selittämättömästä syystä osakseen perheensä sokean kiintymyksen ja arvonannon, isä, vaikka hänellä näin jälkeenpäin ajatellen oli vaikea, umpeutuva luonne, etenkin naisten kannalta, ja naisiahan hänellä perheessään oli. Aina ympärillä, aina jotain naisten asiaa tivaamassa, vaikka oltiin vasta selvitty irti sodasta.”

Eeva Kilpi - Välirauha, ikävöinnin aika

 

Vasta viime vuosina olemme alkaneet tunnustaa, että sota jätti jälkeensä traumat, joita meistä osa kantaa edelleen. Keskustelun herättämisestä voimme varmasti kiittää vaikkapa Ville Kivimäkeä, jonka teos Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 voitti Tieto-Finlandian vuonna 2013. Tänä vuonna tutkija Elina Sanalta julkaistiin teos Isän sota, jossa hän käy läpi traumaattista suhdettaan simputtavaan, rintamalta palanneeseen isäänsä. Myös Maija Kaipaisen vuonna 2011 ohjaama dokumenttisarja Isien sota kuvaa henkistä pahoinvointia tavallisissa kodeissa, joissa isä oli sodan traumatisoima.

 

On toki aiheellista kysyä, miksi edelleen hoidamme näitä suurien ikäluokkien traumoja, kun maailmassa on niin paljon isompia ja ajankohtaisempia ongelmia, jotka vaikuttavat elämäämme suoraan.

 

Kun olen puhunut tämän tekstin kirjoittamisesta, olen saanut osakseni aika rankkojakin reaktioita, varsinkin miehiltä: ”Veteraanit vittuun!”, ”Mua ei kiinnosta jatkosota paskaakaan, vaikka mun isä hakkasi mua.” ”Armeija syököön paskaa.”

 

Näin kovia kannanottoja jatkosodasta ja varsin maskuliinisesta, patrioottisesta historiastamme Louhimiehen Tuntematon sotilas ei esitä, mutta niissä on paljon samaa tunteenpaloa kuin Linnan kuvaamien rintamasotilaiden puheenparressa. Elokuvan alussa miehet ovat valmiita ottamaan Karjalan takaisin, mutta jo ensimmäisten taistelujen aikana halu alkaa hajota atomeiksi. Mieliala vaihtuu sodanjohdon ja sen mielivallan vastaiseksi. Eteenpäin on kuitenkin mentävä.

 

Vanhaa rajaa ylitettäessä aletaan kysellä, eikö voitaisi mennä jo takaisin. Petroskoin valloituksen jälkeen ollaan varmoja, että tämä oli tässä. Mielet lyö matalaksi kuitenkin käsky, joka käy Syväriä kohti. Tässä vaiheessa Louhimiehen olisi suonut tuovan esiin Suomen ja natsi-Saksan yhteistyötä enemmänkin, sillä itsekään en ymmärtänyt miksi sinne Syvärille oli vielä lähdettävä, vaikka olen historiantuntini kiitettävästi läpi käynyt. Neuvostoliiton kesän 1944 suurhyökkäystä seuraavan perääntymisvaiheen kuvaus on hengästyttävä. Tähän mennessä elokuvan hahmot on jo oppinut tuntemaan niin yksilöllisesti, että sotilaan kuollessa tuntuu kuolevan ihminen. Ihminen, jolla on, tai ainakin oli, menneisyys, haaveet, unelmat ja tulevaisuus.

 

Elokuvaa kritiikeissään suomineet kirjoittajat eivät ole antaneet liikutukselleen valtaa, vaikka liikutus voisikin johtaa monisyisempiin tulkintoihin koko elokuvasta. On totta, että rintamakokemuksen välittämisessä ei sinänsä ole mitään itseisarvoista. Vaikuttaa kuitenkin  tyypillisen suomalaiselta lähestymistavalta jäädä analysoimaan sitä, mitä kansallisia totuuksia uusi Tuntematon sotilas elokuvana meille välittää. Kenties salaa toivomme, että joku päästäisi meidät valkokankaan mitalla siitä kiusallisesta häpeästä, jonka Suomen sotahistoria on päällemme langettanut. En kuitenkaan usko, että häpeästä pääsee vain kristillisesti tunnustamalla, sillä harvoin ihmisen mieli tai kansallinen muistikaan toimii kuin valonkatkaisin.

 

***

 

 

”Sota-aika on nöyryyttävää monella tavoin, eikä se mene ohi sillä, että tappeleminen loppuu.”

Eeva Kilpi - Välirauha, ikävöinnin aika                                  

 

Yksi syy siihen, että näin Tuntemattoman Sotilaan toisin kuin monet sitä kritisoineet on varmasti henkilökohtainen. Lisäksi uudelleenfilmatisoinneilla on aina painolastinsa, ja toisin näkeminen näin ikonisten teosten kohdalla vaatii kenties katsojaltakin paljon. Ehkä asiaan vaikutti se, etten ennen Louhimiehen versiota ollut lukenut kirjaa, saati nähnyt elokuvia. Toisaalta en myöskään ole tottunut katsomaan väkivaltaa, vaan välttelen sitä. Kenties paatuneempi väkivallan katsoja pystyy asettumaan elokuvan tarjoaman kuvaston ulkopuolelle.

 

Elokuvasta käyty keskustelu typistyy samoihin teemoihin, joihin keskustelu Suomen historiasta on typistynyt jo hyvän aikaa. Sen avulla julistaudutaan ”historian oikealle puolelle”. Lisäksi elokuva tuntuu toimivan yhtenä välineenä kriitikkojen ja tekijöiden väliselle miekankalistelulle sen sijaan, että edes haluttaisiin nähdä kivettyneiden metaforien sijaan monimutkaisempia rakenteita ja jatkumoita.

 

Mitähän minulle tuntematon isoisäni näki sodassa? Sodassa olleet todistivat omin silmin suurinta osaa niistä asioista, jotka haluamme nyt valoon. Hengenhädän, kuoleman, mutta myös tappamisen, keskitysleirit, valloitettujen alueiden ihmisten kohtalon, karkurien kohtalon, omien miesten tulittamisen, mielen murenemisen, pakokauhun, ruumiin antautumisen stressin edessä.

 

Kaiken lisäksi tämä tapahtui natsi-Saksan rinnalla. Se monimutkainen kipu ja häpeä, joka asutti isovanhempiamme noina vuosina, kulkeutuu selittämättömänä sukupolvien yli. Puhutaan trauman periytyvyydestä. Jatkosodasta kotiin tuli päihdeongelmaisia traumatisoituneita miehiä, jotka hallitsivat perhettään hiljaisuudella, aggressiolla ja arvovallalla. Suurimmat koettelemukset koettiin etulinjassa, jotka muodostuivat jo kerran lyödyistä; sisällissodan häviäjistä, työläisistä ja kansan köyhemmästä osasta. Kun paluu takaisin oman pellon laitaan viimein koitti, työkalut käsitellä tapahtunutta olivat luultavasti vähissä. Kuten sanottua, en tiedä isovanhemmistani paljoakaan, mutta ymmärrän kenties nyt paremmin isääni. Ehkä hänellä oli tapana etsiä sotakirjoista samoja vastauksia kuin minäkin nyt etsin -- paremman puutteessa.

 

Voisikohan omaa historiaamme katsoa empaattisemmin? Enkä tarkoita tällä natseja, vaan niitä inhimillisiä kohtaloita, joita jokaisesta perheestä enemmän tai vähemmän löytyy. Tämän päivän mielenterveyshäiriöissä ja päihdeongelmissa on edelleen jälkiä sodasta. Sodan jälkeen suomalaisissa perheissä oli pulaa kaikesta, myös rakkaudesta. Vähään tuli olla tyytyväinen ja kiitollisuutta tuli osoittaa. Mikään ei voisi uudessa Suomessamme olla huonosti, koska sodan kokeneet olivat nähneet helvetin. Tätä Suomea rakennettiin hiljaisuuden ja häpeän varaan kotiemme seinien sisäpuolella. Se jätti meille kiistatta perinnön, jonka vuoksi meidän on edelleen vaikeaa osoittaa toisillemme tai ottaa vastaan toisiltamme hellyyttä ja kiintymystä.

 

Nämä jäljet ovat olleet loistavaa kasvualustaa patriarkaatille ja sen tukemille koville arvoille. Ei ainoastaan meillä Suomessa, vaan myös muualla Euroopassa. Sodalla on tapana toimia niin. On arvioitu, että sukupolvelta toiselle periytyvä trauma voi kulkeutua jopa kolmen, neljän sukupolven läpi, ennen kuin se on loppuunkulutettu ja valmis irtipäästettäväksi. Tässä jatkumossa ei ole mitään kunniakasta. Nuorisossa näkyy onneksi valoa. Esimerkiksi alkoholin päihdehakuinen käyttö ei ole nuorten mielestä enää siistiä, ja se tuskin johtuu yksinomaan valistuksesta, sillä valistusta oli ennenkin. Toisaalta nuorten parissa näkee myös valtavaa empaattisuutta ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Niinpä toivon, että jos ja kun Suomi täyttää seuraavan kerran pyöreitä vuosia, ei meidän tarvitsisi enää muistella sotaakaan.

 

Nähtyäni elokuvan olen lopulta jopa hieman huojentunut, sillä se ei esitä rintamamiehiä, jotka palaavat sodasta velikultina rupatellen, pää edellä. Näin isojen elokuvien kohdalla kritiikillä on entistä enemmän valtaa ja sen myötä vastuuta. Kritiikki voi parhaimmassa tapauksessa antaa askelmerkkejä, kuinka elokuvaa tulisi katsoa, ja kuinka se tulisi sitoa aikaamme. Silloin toivoisi, ettei kriitikko jäisi pyörimään omiin ennakkoluuloihinsa. Uusi Tuntematon sotilas näyttää, millaiset kohtalot ovat vaikuttaneet meihin ja vanhempiimme. Se tuo esiin, että jatkosota oli kovalla hinnalla hävitty sota. Elokuvan myötä käy myös entistä selvemmäksi se, ettei kenenkään tässä maailmassa tule ansaita oikeuttaan olemassaoloonsa selviytymällä suomalaisen lailla sodan aiheuttamasta tuskasta. Tämän toivoisi muistettavan nyt, kun maamme jälleen väkisinpalauttaa uusien sotien uhreja takaisin eturintamaan.

 

[edit 22.12.2017: vaihdettu sana "puhuttele" sanaksi "kiinnosta"]