Laura Adai / Unsplash
Vaaleita papereita rinnakkain

Vihaa miestä, älä esseistiä

Essee
|
Ville Hämäläinen
|

Painettujen esseiden pohdinnat sukupuolesta suodattuvat sosiaaliseen mediaan usein varmuuksina ja ennalta-arvattavuuksina. Tällöin unohtuu, että essee on pohjimmiltaan epävarmuuksien laji. 

Toisinaan esseekohun syttyessä kuulee vaatimuksia siitä, kuinka esseistin tulisi ”ottaa vastuu” esseestään eli partiolaisen reippaudella osallistua jokaiseen jälkikeskusteluun. Esseisti on kuitenkin vastuunsa kantanut kirjan kirjoittaessaan. Loppu on lukijan työtä. 

Esseeteoksensa Toiste en suostu katoamaan (2023) päätösesseessä Emilia Männynväli kirjoittaa: ”Sometuomioistuinten pelossa minulle tulee huonoksi tavaksi saatella tekstiä liian pitkälle, tilkkiä se täyteen. En tee sitä äärioikeiston pelossa, koska heitä en ole koskaan pelännyt, vaan niiden sävypoliisien, jotka etsivät ristiinnaulittavia ’omien’ joukosta”. 

Kenties viime syksyn Varjokirjamessujen järjestäjät eivät olleet lukeneet teosta kokonaan tai riittävän ajatuksella, kun he nimikkoesseen väitetyn transvihamielisyyden vuoksi päätyivät perumaan Männynvälin esiintymisen ohjelmistosta vain päivää ennen. Järjestäjät kertoivat pelänneensä, että pelkässä kirjaesittelyssä ei olisi kyetty riittävästi ruotimaan transkysymyksiä. Siksi järjestäjät kertoivat harkinneensa kirjaesittelyn sijaan ”julkista kriittistä keskustelua” nimiesseestä. Sen toteuttamiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. 

”Julkinen kriittinen keskustelu” yksittäisestä esseestä kuulostaa siltä, mistä Männynväli aikalaisiaan moittii, ristiinnaulitsemiselta tai vähintään tuomionluvulta. Kirjoittajana ottaisin mieluummin vastaan canceloinnin kuin kutsun vastaavaan tilaisuuteen. Ainakin haluaisin omani haastemieheltä. 

Päätösesseessään Männynväli huomauttaa, kuinka ”myös lukeneiden ihmisten lukutaito tuntuu heikenneen. Tekstin ja kirjoittajan välille vedetään yhtäläisyysmerkit. Eri lajityyppejä ei eroteta toisistaan […].” Erityisen vaikea pala lukutaidolle on sukupuolta käsittelevä essee. Ylipäätään sukupuolesta keskustelussa tilaa epävarmuudelle on vähän. Essee taas on epävarmuuksien laji. 

Kohun aiheuttanut Männynvälin essee keskittyy hänen omaan kokemukseensa, jossa ”naisenvartaloon” liitetyt sosiaaliset odotukset ovat olleet ristiriidassa hänen käytöksensä, puhetapansa ja tilan ottamisen kanssa. Ajatus ei ole uusi. Männynväli tosin puhuu epäajanmukaisesti biologisesta sukupuolesta, kuten sen vaikutuksesta esimerkiksi oman lapsen haluamiseen ja hankkimiseen. 

Männynväli hahmottaa lisääntymistarkoituksen perusteella, että sukupuolia on kaksi. Tieteen termipankin biologista sukupuolta käsittelevässä artikkelissa huomautetaan, että lisääntymisbiologinen ja evolutiivinen näkökulma on yksi, biologisesti olennainen mutta ei ainoa tapa määritellä sukupuoli ja niiden määrä. Biologinen sukupuoli nähdään useimmissa teorioissa dikotomisen parin sijaan jonkinlaisena jatkumona. 

Esseetä voi kritisoida siitä, että eronteko omakohtaisen ja yleistyksen välillä ei aina ole selkeä. Silti Männynvälin eetos on inklusiivinen: ”Sukupuolella on muitakin ulottuvuuksia kuin biologinen, ja kaikki luonnossa ilmenevä on luonnollista”. Samoin hän kirjoittaa: ”Identiteettikäsityksen kannattajilla on tietenkin sinänsä erinomaisen kannatettava pyrkimys, ettei ihmisiä, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa tai olevansa binäärin ulkopuolella, syrjittäisi”. 

 

Kontekstiton some 

 

Oikein puhumisen vaade toistuu monissa sosiaalisen median aktivismia kriittisesti tarkastelevissa teksteissä. Mitä ilmeisimmin on olemassa kollektiivisesti syntyvä paine kirjoittaa sanojaan varoen. Sosiaalista mediaa tarkastelevassa kertomuksentutkimuksessa tuota piirrettä kutsutaan emergentiksi auktoriteetiksi. Tietty puhetapa kehkeytyy, vaikka kukaan ei ilmoittautuisi oikeiden sanojen vaatijaksi. 

Monissa sukupuoleen liittyvissä esseekohuissa vastakkain ovat eripariset essee ja sosiaalinen media. Ne ovat eriparisia siten, että kirjailija asettaa itsensä alttiiksi ja kirjoittaa teosta kenties vuosikausia. Sosiaalisen median kommentoijan ei tarvitse lukea kuin sitaatti tai toisen käden mielipide, muodostaa omansa ja julistaa lyhyt tuomio, ei ole OK

Kuitenkaan kirjaa sinällään ei voi jakaa, toisin kuin sitaatin. Sitaattien tarkoitushakuisesta asiayhteydestään irrottamisesta ja sen myötä oman agendan ajamisesta, kontekstomiasta, on osuvasti kirjoittanut Nuoressa Voimassa (2/2023) esseisti Silvia Hosseini

Varjokirjamessujen tapauksessa Männynvälin teoksesta ei irrotettu yksittäistä lausetta ruodittavaksi. Teoksen ylle langetettiin epämääräinen arveluttavuuden varjo. Sekä konteksti (Männynvälin esseen ja teoksen kokonaisuus) että kontekstoitava (perumiseen johtaneet väittämät esseessä) puuttuivat. 

Hosseinikin on saanut kontekstomiaa osakseen, varsin matalamielisen tapauksen kautta. Hosseinia haastateltiin esseekokoelmansa Tie, totuus ja kuolema (2021) julkaisupäivänä Ylen Kulttuuriykköseen. Haastattelun otsikko siteerasi (joskaan ei sanatarkasti) Hosseinia: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi eikä maailmanselitys.” 

Sosiaalisen median kommentoijan ei tarvitse lukea kuin sitaatti tai toisen käden mielipide, muodostaa omansa ja julistaa lyhyt tuomio, ei ole OK

Kirjan esseessä ”Miesten tarinoita” kyseistä näkemystä edeltää feminististen luentojen sokeiden pisteiden perusteellinen ruodinta. Huomio on vieläpä Milja Sarkolalta mukaillen lainattu. Sosiaalisen median kommentaattoreilla ei tietenkään ollut aikaa tai kiinnostusta lukea esseetä ennen mielipiteen muodostamista. Otsikon perusteella Hosseinin arveltiin kritisoivan feminismiä, vaikka kyse oli sisäisestä kritiikistä (jota minkä tahansa aatteen on syytä sietää). 

Essee kritisoi feminismiin verhottuja lukutapoja, joissa teoksen tekijän sukupuoli määrittää, kannattaako teokseen alkuunkaan tarttua tai joissa teoksen henkilöhahmojen tai kertojan arveluttavia näkemyksiä pidetään yhteneväisinä tekijän maailmankuvan kanssa. Tällaiset luennat saavat ummistamaan silmät teoksilta, joiden eetos on feministinen, vaikka tekijän nimen perusteella teoksen voisi niputtaa kuluneiksi ja kuulluiksi ”miesten tarinoiksi”. 

”Kaikki palautuu tekijään ja tekijän oletettuun valta-asetelmaan, eikä ole paljoakaan väliä sillä, millaisia tulkintoja teos mahdollistaa. Se, mikä on olevinaan edistyksellistä ja vapauttavaa, osoittaa lukutaidon, ymmärryksen ja myötätunnon puutetta.” Hosseini kirjoittaa. 

 

Miesten esseitä 

 

Esseen ja sukupuolen suhde on jännitteinen sosiaalisesta mediasta huolimattakin. Miehinen esseistiikka on ollut kotimaisen esseekirjoittamisen kiistakysymys koko 2000-luvun. Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet aloitti esseebuumin ja oli nimeään myöten enteellinen puheelle esseistiikan nuorista vihaisista miehistä. 

Nuoren Nylénin viha kohdistuu ensi sivuilta alkaen omaan sukupuoleen. Kuten Nylén kirjoittaa: ”Mutta eihän voi vilpittömästi vihata mitään, mikä ei ole omaa. Toiselle kuuluvia asioita ja toisen olemusta voi vain ihailla tai kadehtia.” Avausesseessä ”Johdatus lihan sukupuolipolitiikkaan” hän esittää, että lihansyönti ja naisten alistaminen ovat pohjimmiltaan samaa miehistä väkivallankäyttöä ja alistamista. 

Essee ”Miehen kritiikki” on suoranaista miesvihaa. Nylén ei päästä huulien välistä edes ”eivät kaikki miehet”. Väkivaltaisen tappajan potentiaali on jo vastasyntyneessä pojassa. Perisynnin vaikutusta, voisin lisätä. Essee ei etsi uudenlaista väkivallasta ja alistamisesta vapaata maskuliinisuutta, vaan yksinkertaisesti toteaa, että ”mieheys on elämää tuhoavaa”. 

”Miksi se levittää kuolemaa sinne, missä elämän on toistaiseksi tarkoitus hallita? Miksi se heittää bosnialaisäidin vauvan tuleen, tappaa kissan videoteosta varten, rakentaa huipputehokkaan teurastuslinjan, jonka Paavo Lipponen käy vihkimässä käyttöön, ja raiskaa yksin Suomessa 7 000–10 000 naista tänä ja ensi ja sitä seuraavana vuonna, aikojen loppuun asti?” 

Vastaavaa nyt kirjoittamalla saisi miesasiamiehet lataamaan kaikki tuntemansa sukupuolittavat vähättelyt. Feministeiltä, jotka syystä puhuvat miesten naisille ja sukupuolivähemmistöille tuottamasta väkivallan uhasta, Nylén saisi hurraa-huutoja. 

Nylén kritisoi heteromiestä, joka pelkää homoeroottisuuteen lipsahtamista. Siksi rinnalla on kiinnostavaa lukea Tuomas Aitonurmen Ruumiin ylittävää ääntä (2023), joka käsittelee homoseksuaalisuutta omakohtaisesti ja yhteiskunnassa – ei aivan tavallinen aihe tämän vuosituhannen esseessä. Aitonurmi kirjoittaa rehellisesti homokulttuurin jännitteisestä suhteesta sukupuoleen. ”Myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvat jauhavat ’oikeanlaisen’ naiseuden ja mieheyden käsitteistä, vaikka meillä olisi kaikki mahdollisuudet räjäyttää normit”. 

Jos esseebuumia jatkoivatkin aluksi miehet, Nylén ei heille kirjoittanut: ”tätä kirjaa ei ole kirjoitettu isilleni, aviomiehilleni, veljilleni eikä pojilleni”. Nylén ottaa etäisyyttä sukupuolensa edustajiin ja tekee sukupuolestaan queerin: kesti kymmenisen vuotta Vihan ja katkeruuden esseiden julkaisemisesta ennen kuin yhdelläkään miehellä saattoi Suomessa olla juridisesti aviomiestä. 

 

Laura Hautsalo tuntuu syyttävän Nylénin teosta sen lukijoista Nuoren Voiman (3/2018) esseessään, kun hän kirjoittaa, miten esikoisteoksen ”käynnistämä kuhina esseistiikan ympärillä on ollut varsin miehistä ja homogeenistä.” Miten tekijä voi olla vastuussa yleisöstään, josta on etukäteen irtisanoutunut? 

Hautsalo kysyy hyvin, miksi esimerkiksi Koko Hubaraa luetaan aktivistina ja poliittisena kirjoittajana mutta vaikkapa Nylénin veganismia ja Morrissey-fanitusta ei. Hautsalon perusteesi pitää: tyyliin ovat vedonneet erityisesti miesesseistit. Toisaalta Hautsalo itse vaikenee teoksen feministisestä sanomasta (ja typistää sen Morrissey-fanitukseksi), peräänkuuluttaa valta-asetelmien purkamista mutta ei huomioi sitä, että esseekokoelma tekee juuri sitä.  

Hautsalo niputtaa Nylénin joukkoon muita esseistejä sukupuolensa, ei sanottavansa perusteella, eikä ole ainoa: Jarkko Tontti esittää luonnehdinnan nuoresta vihaisesta miehestä Nylénin esikoisteoksen kritiikissä, minkä jälkeen se on elänyt omaa elämäänsä esimerkiksi Nylénin haastatteluissa ja Petra Forsténin esseessä ”Esseehäpeästä”. Takertuminen Nyléniin ”nuorena vihaisena miehenä” sivuuttaa Vihan ja katkeruuden esseet läpäisevän feministisen eetoksen. 

 

Miksi Nylén, miksi nyt? 

 

Nyléniä on luettu viimeiset kuusitoista vuotta suorastaan väärin, vähintään huolimattomasti. Vuosikausien heikossa vastaanotossa olisi syytä riittävästi. Esseet ovat ajankohtaisia myös materiaalisemmasta syystä. Syksyllä 2023 Nylénin pienkustannusprojekti Bokeh julkaisi poikkeuksellisesti kirjapainotalotuotteen, kun poleeminen esseekokoelmien trilogia julkaistiin kokoomateoksena Esseet

Uudelleenjulkaisun vastaanottoa yhdistää lukijoiden arvuuttelu siitä, tulisiko esseitä lukea jotenkin varautuneesti. Helsingin Sanomien kritiikissä Vesa Rantama kertoo, että esseisiin tarttuminen hirvitti. Sen jälkeen hän luettelee, mitkä kohdat esikoisteoksessa ”tuntuvat monilla tavoin hankalilta”. Tosin Rantama mainitsee, että sukupuolta kuvatessaan Nylén ennakoi nykyistä identiteettien moninaista kirjoa. Ajatus ”identiteetteihin” kiinnittymisestä on kuitenkin usein Nylénin tähtäimessä. 

Esseiden esipuheen laatija, esseisti ja toimittaja Anu Silfverberg pohtii, pitäisikö esseitä jotenkin selitellä nuoremmille lukijoille. Onneksi hän hylkää ajatuksen. Silfverberg antaa tunnustusta Nylénin edistykselliselle sukupuoliajattelulle (”Tuntui myös jotenkin voitonriemuiselta lukea miehen sanovan sukupuolijärjestelmästä sellaisia totuuksia, jotka naisen kuvaamina saavat osakseen pilkkaa.”) ja kertoo esikoisteoksen herättämästä innostuksesta esseistiikan pariin. 

Miksi Esseisiin tarttuvat entiset nuoret arastelevat? Onko aikamme niin edistyksellinen, että esseekirjallisuus vanhenee kuudessatoista, kolmessatoista, seitsemässä vuodessa? Jos näin on, olisi kirjastoissa syytä alkaa laputtaa enemmistö kirjoista varoituksin: niissä esitetyt näkemykset eivät vastaa nykyaikaa. 

Vaikka Esseet kattaa kirjoituksia useilta vuosilta, itse kirjaa on saatavilla samassa uutuushyllyssä kuin Aitonurmen ja Männynvälin esseeteoksia. Esseiden kronologiasta huolimatta mikään ei estä aloittamasta lopusta tai lukemasta sieltä täältä. Tässä piilee teoksen moniäänisyys. 

Moniäänisyyden ajatellaan herkästi toteutuvan silloin, kun mahdollisimman moni eri ihminen pääsee ääneen. Lopputulos voi olla lähempänä kakofoniaa, kuten helposti käy sosiaalisessa mediassa. Parhaassa bahtinilaisessa hengessä yhden kirjailijan teos voi olla moniääninen esittäessään yhtä aikaa erilaisia totuuksia. Esseissä Nylén julkaisee samoissa kansissa eri aikojen käsityksensä, eikä vain niitä, jotka edelleen ”allekirjoittaa”. Pohjimmiltaan essee lajina on moniääninen esitellessään kirjoittajansa vasta muotoutumassa olevia ajatuksia. 

 

Epävarmuus on esseistin rehellisyyttä 

 

Essee voi kyseenalaistaa myös sukupuolen merkityksen. Esseisti Jaana Seppänen esittää teoksessaan Outokuoriaiset epäluulonsa naisena ja naisille kirjoittamista kohtaan. 

”Asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi ensi alkuun kuvitella. Keitä me olemme kun kirjoitamme? Tai: keitä me olemme? Miksi toisen ’naistekstiä’ lukiessa tuntuu, että hän on kirjoittanut sen ’naisena’, mutta oma teksti on kirjoitettu ’ihmisenä’?” 

Luen sitaatissa naiserityisyyden kritiikkiä, jonka kärki ei sojota kohti kanssasiskoja, vaan vuosisatoja vallinnutta ajatusta, jossa mies vastaa universaalia ihmiskokemusta ja naiselle jää naiserityisyytensä. Jos nainen kirjoittaa naisena toisille naisille, lopputulos vahvistaa miestä ihmisen äänenä, naista naisen äänenä. 

Onko aikamme niin edistyksellinen, että esseekirjallisuus vanhenee kuudessatoista, kolmessatoista, seitsemässä vuodessa?

Halun ja epäluulon esseissä Nylén kirjoittaa samansuuntaisesti: ”Totuus on, että miehiä ja naisia ei ole olemassa. […] Kuka muka on ’mies’. Kuka muka on ’nainen’? Miksi on valittu juuri nämä sanat? Siksi että sinulla olisi jotakin kysymistä.” Feministinen eetos jatkuu, tuoreimpana Esseiden jälkisanoissa: ”Jotain hyvääkin, toki. Dimorfisen sukupuolieron dogmi horjuu. Feminismi on valtavirtaistunut ja kasvattanut poliittista kapasiteettiaan.” 

Aitonurmi kuvaa samastumistaan Märta Tikkasen omaelämäkerrallisiin teksteihin, vaikka onkin homoseksuaali ja vapaaehtoisesti lapseton cis-mies 2020-luvulla. Näin kirjallisuus parhaassa tapauksessa toimii, yhdistää yli näennäisten rajojen. 

Lukeminen on yksityistä, uusien ja joskus epämukavien ajatusten ääreen pysähtymistä. Sosiaalinen media puolestaan on kaikukoppa ennalta tutuille ajatuksille. Algoritmit suosivat kärjistäviä ja eetokseltaan selkeitä näkemyksiä. Hosseini kiteyttää keskustelukulttuurin ongelman: ”Feministisen keskustelun viat eivät usein ole aatteessa itsessään, vaan verkon keskustelualustojen pöyristymistä ja leiriytymistä suosivissa algoritmeissa”. 

Jälkisanoissa Nylén kirjoittaa pohtineensa esseetrilogian päätöksen parissa sitä, ”mikä kestäisi kirjan sivuilla”. ”Kirjallisuutta, toisin kuin journalismia ja nettikommentteja, tehdään tulevaa varten. Sitä tehdään pitkäaikaiseen käyttöön. […] En murehdi sitä, ’allekirjoitanko’ yhä parinkymmenen vuoden takaiset tekstini. Kaikkea en edes ymmärrä enää.” Katoavaisuus on sosiaalisen median ominaispiirre. Kirjailija ei tähtää päiväperhoon. 

Jos sosiaalinen media muuttaa lukemista, miksi vaikutus ei ulottuisi myös kirjoittamiseen? Jostain syystä kirjailijan tehtävä kiinnostaa yhä uusia kirjoittajia. Samalla he ovat kasvaneet  sosiaalisessa mediassa, joka palkitsee varmojen ja ennalta-arvattavien asioiden sanomisesta. En haluaisi taipumuksen siirtyvän kirjallisuuteen. Männynväli kuvaa sosiaalisen median logiikan vuotamista kirjoitustyöhönsä: ”Alan kirjoittaa pehmoisia, varauksia ja konditionaaleja viliseviä typeriä täyttömaalauseita, koska kovat ja kirkkaat lauseet irrotettuna asiayhteydestään saadaan näyttämään hirveiltä”. 

Sosiaalinen media kutsuu jokaista kertomaan oman kokemustarinansa. Viitteitä tästäkin voi jo lukea: Männynväli ja Aitonurmi osaavat hyödyntää esimerkiksi kirjallisuutta, mutta usein argumentointi käpertyy oman ruumiillisen kokemuksen ympärille. Edellinen esseistipolvi usein laajentaa henkilökohtaisen joksikin laajemmaksi, esimerkiksi taiteen ja populaarikulttuurin avulla. 

Kirja suojaa haavoittuvia, epävarmoja ajatuksia. Kirjaan voi edelleen painaa yhtä sun toista arkaluontoista. Samalla pitäisi voida luottaa siihen, että lukija näkee vaivaa arkojen ajatusten löytämiseksi ja osaa asettaa ehdottomuudet, kärjistykset ja tunteen palon osaksi esseen ja kirjan kompositiota. 

Kirjallisuus kestää kuitenkin huonosti sen, jos kirjailijat alkavat joustaa rehellisyydestään. Mitä mieltä on lukea teoksia, joissa tekijä vaikenee siitä, mitä todella ajattelee tai tuntee? Ei sellaista kannata painaa. Kuitenkin ajatukset ja tunteet – esseen perimmäisin materiaali – ovat vastedeskin epävarmoja ja muuttuvia, eikä sitä muuta yksikään algoritmi. 

Esseistin rehellisyyttä on kuvata epävarmoja ajatuksiaan sellaisina kuin ne sillä hetkellä näyttäytyvät. Ne on kuvattava niin hyvin, että sanat kestävät aikaa, vaikka omat tai lukijoiden ajatukset muuttuisivat tyystin.

 

Essee on alun perin julkaistu Nuoren Voiman Kirja-numerossa (1/24).

Esseet