Ekoräpillä denialismin niskaan - haastattelussa Ailu Valle

Räppäri Ailu Vallelle mikro- ja makrokosmosten, kuten ihmiskehon ja ekosysteemin, välillä sukkulointi on leipätyötä. Hänen siipivälinsä on pitkä, se ulottuu jäkälänjuuresta markkinapyramidin kärkeen. Vallea haastatteli Niillas Holmberg.

Niillas Holmberg: ”Lottit, lottit mii leimmet” (suom. Lintuja, lintuja me olimme)1. Mitä nämä sanat tuovat mieleesi ja mitä ne sinulle tarkoittavat?

Ailu Valle: Väkisinkin tulee ensimmäisenä mieleen Áillohaš, Nils-Aslak Valkeapää. Henkilökohtaisella tasolla siitä tulee mieleen oma kiintymykseni lintuihin. Näistä kun sitä sitten yhdistelee, niin… Me saamelaiset olimme vapaita kansana, elämäntavoiltamme vapaita. Pystyimme pyrähtämään paikasta toiseen ilman, että joku meiltä jotain vaati.

NH: Olet käsittääkseni ollut erityisen kiintynyt lintuihin jo lapsena. Mistä se johtui?

AV: Jos omaa mieltäni mietin, niin onhan sillä taipumus lähteä lentoon aika herkästi. Sitä on sellainen ajatteleva luonne ja päässä pyörii kaikenlaisia ideoita. Lintu symboloi taipumusta käyskennellä korkeuksissa. Lapsuuden kotipaikalla Kaamasmukassa on ollut paljon lintuja, monenlaisia ja eri kokoisia. Monesti siinä on semmoinenkin puoli, että linnun yhdistää johonkin tapahtumaan, jos on esimerkiksi nähnyt jonkun vähän harvinaisemman linnun.

Saamelaisilla kuitenkin tämä kieliyhteys – käsitys siitä mitä kieli merkitsee – on hyvin tärkeä.

NH: Sie olet räppäri. Räppiä pidetään lähtökohtaisesti nuorten suosimana musiikkina, ja räppikeikoilla ollaan totuttu näkemään enimmäkseen nuorta porukkaa. Sanoisin kuitenkin, että Saamenmaalla sinä olet enemmän tai vähemmän sellainen koko perheen muusikko. Mistä luulet sen johtuvan?

AV: Räpistä ensinnäkin sen verran, että se on minulle lopulta vain työkalu tai väline, jonka kautta tuon esille niitä juttuja, joista haluan kertoa. Itselleni olennainen osa siinä on myös kielen elvytystyö. Olen valinnut räpin, koska se on sellainen genre, jossa voi mahdollisimman paljon veistää sanoilla erilaisia maailmoja. Sitä kautta se toimii sekä nuoremmilla että vanhemmilla ihmisillä. Saamelaisilla kuitenkin tämä kieliyhteys – käsitys siitä mitä kieli merkitsee – on hyvin tärkeä. Se on täysin iästä riippumaton asia; mielenkiintoisia keskusteluja kielestä tulee ihan kaikenikäisten kanssa.

Mitä nuorempaan sukupolveen tulee, niin koen sen erittäin tärkeänä asiana, että räppi innostaa niitä opiskelemaan saamea, koska sitä saa nykyaikana kuulla aika vähän valtakieliin verrattuna.

Tämän kapitalistisen maailman osaksi joutuminen tulee kuitenkin niin automaattisesti, että sen vastustaminen tai edes hillitseminen vaatii jatkuvaa vastavirtaan menemistä.

NH: Sinun musiikistasi puhuttaessa on minusta heti mainittava luonnonfilosofiaa ja luontaiselinkeinojen sanastoa sisältävät lyriikkasi. Olet räpännyt paljon saamelaisesta luontosuhteesta saamelaisille. Äkkisteltäänhän luulisi saamelaisten jo tietävän ne asiat, mutta totuus ei taida olla niin yksinkertainen. Valtaosa sodanjälkeisestä saamelaiskirjallisuudesta on assimilaation purkua ja jäsentelyä, joka osin kuvastaa luontoyhteyden rakoilua. Mistä lähtökohdista sie olet näistä asioista saamelaisille lähtenyt kirjoittamaan?

AV: Yksi aspekti on se, että mie kirjoitan myöskin itselleni. Sitä elää aika moniaaltoista aikaa; on taistelua kulttuurin ja kielten säilymisestä, mutta toisaalta me olemme kulttuurin sisällä aika voimaantuneita. Kulttuurista ja kielestä ollaan ylpeitä, toisin kuin ehkä aikaisemmin. Toisin sanoen on ristiriitoja ja jännitteitä. Silloin kun aloin tehdä räppiä, koin paljon ahdistusta ja etnostressiä siitä, teenkö todellakin kaikkeni sen eteen, että tämä kulttuuri säilyisi elinvoimaisena. Sitä on kasvanut eräällä tapaa kahdessa maailmassa, joiden välinen jännite tuntui niin voimakkaalta, että asialle piti tehdä jotain.

Lähtökohtaisesti olen selvittänyt itselleni, että hetkinen, tässä perinteisessä elämäntavassahan on vaikka kuinka paljon ammennettavaa. Mitä enemmän siihen syventyi, sitä laajempi maailma sieltä aukesi. Samalla näin myös nykyisen elämäntavan vahingollisuuden. Tämän kapitalistisen maailman osaksi joutuminen tulee kuitenkin niin automaattisesti, että sen vastustaminen tai edes hillitseminen vaatii jatkuvaa vastavirtaan menemistä.

NH: Monet kulttuuriaktiivit ja älyköt ovat nykyään sitä mieltä, että valtaväestöillä olisi paljon opittavaa alkuperäiskansoilta ekologiaan ja luontoon liittyvissä asioissa. Uskotko siihen?

AV: Uskon siihen vahvasti. Mutta haasteellista siinä on se, miten dialogi alkuperäiskansaymmärryksen ja ns. länsimaisen elämäntavan ja siihen syntyneitten ihmisten välillä tapahtuu. Sitä olen viime aikoina pohtinut paljon, että miten asian saisi puettua syyllistämättömään muotoon. Eri jännitteiden ja ilmiöiden aiheuttaman vastakkainasettelun huomaa ihan paikallisella tasolla. Se on se saamelaiset vastaan suomalaiset.

Jos mietin itseäni, niin olen sekä saamelainen että suomalainen verenperimältäni ja myöskin kasvatukseltani. Monesti se menee siihen, että saamelainen ja suomalainen nähdään vastakohtina toisilleen, kahtena eri maailmana, vaikka eiväthän ne lopulta ole. Sitä mie pohdin, että miten sitä dialogia käytäisiin yhteisymmärryksessä siitä, että olemme kaikki loppujen lopuksi samassa veneessä.

NH: Alkuperäiskansain suunnalta on jo pitkään kuulunut kritiikkiä siitä, kuinka meidän tietoa on väärinkäytetty niistä ajoista lähtien, kun meidän tarinoita on alettu kertoa kolonisteille sopivilla tavoilla. Edelleen koetaan, että kommunikaatio on yksisuuntaista, että antropologit tai muut tutkijat käyvät hakemassa tietoa, menevät menojaan eikä niistä enää kuulla. Lapin yliopistossa oli viime joulukuussa paneelikeskustelu, jossa keskusteltiin mm. alkuperäiskansan tiedon suhteesta länsimaiseen akatemiaan, länsimaisen tieteen ylimielisyydestä alkuperäiskansain oppimisen ja tietämisen tapoja kohtaan. Se ylimielisyys on turhauttavasti ristiriidassa sen kanssa, että alkuperäiskansoilta tivataan koko ajan avoimuutta tietoon ja kulttuurilliseen omaisuuteen liittyen. Eräs Cree-heimoon kuuluva panelisti totesi johonkin yleisöstä tulleeseen alkuperäiskansain hengellisyyttä utelevaan kysymykseen: ”you’re not ready”.

AV: No ongelmana on juuri tuo, että unohduksen verho on niin voimakas. Siinä on niin monta kerrosta välissä. Minä uskon että jokaissa ihmisessä on sisään kirjoitettuna se tieto, mutta kyse on siitä, kuinka paljon on ensin purettava kasvatuksellisia ja sosiaalisia normeja, tai ylipäätään tähän kapitalistisen järjestelmän sisällä elämiseen sopeutumista. Miten ne tietynlaiset valheet voi purkaa, jotta jokainen näkisi, että siellä kehossa ja mielessähän se yhteys maahan ja luontoon on?

Totta kyllä, tällä hetkellä ollaan siinä tilanteessa, että hyvin moni ihminen ei ole valmis. Se näkyy esimerkiksi hyvin laajalti vallitsevassa ilmastonmuutos-denialismissa: Ei uskota vaan keksitään vastaväitteitä, ikään kuin maapallolla vallitseva tilanne ei olisi todellinen. Tartutaan sanalliseen tulkintaan, sanotaan: ”Ei se ole ihmisen syytä, kyllähän ilmasto aina muuttuu.” No, niinhän se muuttuu, mutta varmaan olennaisempaa ja konkreettisempaa olisi kiinnittää huomio siihen, millä tavalla ravintoketjut ovat romahtamassa. Se on kyllä ihmisen tuotosta.

Miten ne tietynlaiset valheet voi purkaa, jotta jokainen näkisi, että siellä kehossa ja mielessähän se yhteys maahan ja luontoon on?

Mie en oikein tiedä, mistä sitä pitäisi lähteä purkamaan. Vaatiiko se sitten jonkun ison katastrofin, joka saa sen ison kelkan kääntymään? Varmaan suurin ongelma tällä hetkellä on se, että kaikki on niin aivopesty siihen yritysmaailma-ajatteluun ja loputtomaan voiton tavoitteluun siinä määrin, että kaikki hyvätkin ideat altistetaan markkinalakien alaisiksi. Ekologisista ratkaisuistakin tehdään vain bisnestä, niistä hukkuu niitten todellinen tarkoitus. Se on varmaan se haaste. Milloin ollaan valmiita, kuinka pitkälle tässä pitää vielä mennä väärään suuntaan ennen kuin tulee isompi herääminen siihen, että jokaisen pitäisi miettiä paljon tarkemmin omia tottumuksiaan ja kulutustaan? Tietenkin suurin ongelma on suuryritykset. Vaikka jokainen ihminen täällä tekisi asioita paremmin, niin silti on olemassa ne suuryritykset, jotka tuhoaa kaikista eniten. Sinne suuntaan pitäisi saada sitä painetta.

NH: Kun kerta otit ilmastonmuutoksen puheeksi, niin kysynpä että voiko sen mielestäsi nähdä momentumina alkuperäiskansain ja länsimaisen tieteen ja akatemian välisessä kommunikaatiossa, ja räppiisi palatakseni, oletko ajatellut räpätä suomeksi suomalaisille näistä asioista, joista olet saamelaisille ja itsellesi jo puhunut? Näinä ekokritiikin aikoina voisi suomenkielisellekin ekoräpille olla tilausta.

AV: Sehän on hauska läppä minun räpeistä, että ne voisi olla suunnattu ihan kenelle tahansa maapallolla asuvalle ihmiselle. Saamenkieli on tietenkin rajoittanut kuulijakuntaa. Yksi vaihtoehto on kääntää niitä aikaisempia lyriikoita, tai sitten tehdä samalla sisällöllä suomeksi tai englanniksi. Itselläni saamenkieli on niin lähellä sydäntä, se taipuu omassa käsittelyssä näteimmin. On vain kaikista mukavinta tehdä saameksi, mutta ehkä olisi tilausta käyttää valtakieliä tällaisiin tarkoituksiin.

Ei ymmärretä, että henkisyys on lopulta se käytännöllisin puoli ihmisessä.

Varmaan vaikein ja olennaisin osa viestinnässä on se henkinen aspekti. Sanat ovat niin lokeroituneita, niillä on niin vahva lataus. Jos puhutaan uskonnollisuudesta, uskosta tai henkisyydestä, niin saadaan heti sellainen tietty väri. Aika lahjakkaasti tämä systeemi on onnistunut kaappaamaan ihmisten mielet ja henkisen alueen sillä tavalla, että hengellisyys lokeroidaan heti joksikin kirkoksi ja Jeesuksen tai Jumalan sanaksi. Ei ymmärretä, että henkisyys on lopulta se käytännöllisin puoli ihmisessä. Sitten kun henkinen ja käytännöllinen yhdistyy, kun tajutaan että ne on sama asia, niin samalla oma toiminta luonnollisesti muuttuu. Ei ole enää abstrakteja käsitteitä, vaan henkisyys kulkee käsi kädessä arkisen toiminnan kanssa.

NH: Ensimmäinen levysi Dušše dušše duššat (2012) käsittelee ihmisen luontosuhdetta. Toinen levy 7 (2015) menee makrokosmoksesta mikrokosmokseen, tässä tapauksessa ihmiskehon filosofiaan. Olet joskus sanonut minulle kokevasi, että lyriikkasi menevät hukkaan räpissä, koska niitä ei aina pysty sisäistämään useammallakaan kuuntelulla. Silti eittämättä jatkat räpin parissa ja varmaankin samanlaisella poeettisella otteella kuin tähänkin asti. Oletko koskaan harkinnut runokokoelman tai muun kirjallisen teoksen kirjoittamista? Paperi T julkaisi runoteoksen, joka menestyi hyvin.

AV: Onhan sellaisen toteuttamisesta ollut monesti mietteitä, ja ihan niitä aikaisempiakin lyriikoita voisi pukea uuteen muotoon. Siitä on keskusteltu ihan julkaisijankin kanssa, mutta se on jotenkin jäänyt. Se on kyllä ihan tosi, että kun joissain taideseminaareissa on käsitellyt omia lyriikoita puheen muodossa, niin hyvin moni on tullut sanomaan että ”Enhän mie oo ees tajunnu että sulla on tämmöisiä sisältöjä täällä, aukes ihan uudestaan.” Toinen on se, että kun räpin muodossa sanat tulevat niin vauhdilla. Omissa lyriikoissani kuitenkin on aika painava viesti, siksi kehottaisin ihmisiä lukemaan levyn kansia. No, pian ne lyriikat löytyy netistä. Jossakin vaiheessa voisi kuitenkin olla ajankohtaista julkaista ne kirjan muodossa. Saa nähdä missä vaiheessa se realisoituu.

NH: Mitä teet seuraavaksi ja mitä tematiikkaa on luvassa?

AV: Seuraavan soolon pitäisi tulla ulos tässä piakkoin. Se on äänimaailmaltaan kokeellinen, siinä on kanadansaamelaisen viulisti Raquel Rawnin äänimaisemaa. Siinä palataan takaisin siihen luontosuhdepohdintaan. Se mukailee ensimmäisen levyn teemoja, mutta menee ehkä spesifisemmi saamelaiseen ja paikalliseen kokemukseen tai näkemykseen. Seuraavakin projekti on jo käynnissä. Se on Sanna Valkosen koordinoima hanke, jossa on mukana käsityötaitaja Sigga-Marja Magga, taiteilijat Stina Aletta Aikio ja Marja Helander sekä tutkijat Áile Aikio ja Veli-Pekka Lehtola. Minä ja Mikkal Morottaja eli Amoc teemme musiikin. Työnimenä on saamelaisen kulttuuriperinnön ontologinen politiikka.

Haastattelu on ilmestynyt Nuoren Voiman Sápmi-numerossa (5/2019). Lue lisää numerosta: Nuori Voima on nyt Nuorra Vuoibmi. Lehden voi tilata verkkolomakkeella tai laittamalla sähköpostia osoitteeseen sofia.koistinen at nuorenvoimanliitto.fi. Huom. lokakuun loppuun asti voimassa tarjous: vuositilaus hintaan 35 euroa ja kaupan päälle Stina Saaren Tanssivan karhun voittanut runokokoelma Änimling. 

• 1. Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni, 541, suomentanut Pekka Sammallahti