Jos vuori ei tule runon luo, runo menee vuoren luo - Nuori Voima Sieravuoressa

Aamulatte Lasipalatsin kahvilasta – ja sitten matkaan. Olemme lähteneet kämppikseni Inarin kanssa kohti suurta ja tuntematonta vuorta, jonka ääriviivat olen hahmottanut vain ennakoivien unieni perusteella. Totta puhuen minua jännittää hieman, sillä en oikein tunne määränpäästä ketään. Kaiken lisäksi Joose Keskitalo istuu bussissa edessämme. Onneksi kukaan muukaan ei tiedä, mihin on menossa; Sieravuoren lavarunofestivaalit järjestetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Festivaalit ovat alkaneet jo perjantaina, mutta saavumme vasta varsinaisena pääpäivänä, lauantaina.

Bussi köröttelee Satakunnan kiemuraisia korkeuseroja yllättävän pitkään. Kolmen ja puolen tunnin matkanteon jälkeen olemme saapuneet Sieravuoreen, ja könyämme bussista ulos kamppeinemme. Meidät on ohjeistettu ilmoittautumaan respaan, mutta vastassa on vain valtava kahdella jalalla seisova haipatsas, jonka sixpack kiiltelee elokuun siivilöityneessä valossa. Baari on tyhjä. Lopulta ravintolan sisältä löytyy hidaskatseinen nainen, jonka paitaan on painettu ”Life is better in Sieravuori”.

Ajankulku alkaa verkkaistua sillä hetkellä, kun luen paidan tekstin. Nainen huhuilee Elleä. Ravintolan paksuja kiviseiniä koristavat pikkuruiset maisemakuvat. Elle ei saavu. Tiskin ympärille kertyy pikkuhiljaa lisää festivaalivieraita rinkkoineen, ja katselemme toisiamme huvittuneina. Nainen katselee seiniä. Kun Elleä ei vieläkään kuulu, lähdemme pystyttämään telttaa.

Olemme Inarin kanssa vitsailleet jo ennen matkalle lähtöä Leidit landella -asetelmasta, ja kehys kristallisoituu telttaa pystyttäessä. Meidän on kuitenkin pakko kiirehtiä, sillä muiden teltat ovat pystyssä käden käänteessä. Hätäämme ei auta, kun perjantaina festivaaleilla esiintynyt runoilija Aura Nurmi juoksee paikalle huutaen ”Nopeasti! Tänne on tulossa pyörremyrsky!” Ystävällinen telttanaapurimme Ville lainaa meille muutaman puuttuvan telttatikun, joista viimeiset iskemme maahan juuri kaatosateen syöksähtäessä harteillemme.

Elle on vihdoin saapunut päärakennukseen, ja saamme käteemme neonpinkit rannekkeet. Ei lempivärini, mutta olen jo valmiiksi sosiaalisestikin epämukavuusalueellani, joten menkööt.

 

Lauantain festivaaliohjelman aloittaa Juho Nieminen, joka muistelee runoissaan kouluaikoja liikuttavasti. Yleisö on kääriytynyt viittoihin tai etsiytynyt suojaan piiskaavalta sateelta. Juho lausuu myös kollaasirunoja, jotka hän on koonnut vanhoista Kevätpörriäisistä. Samaan aikaan meitä kiusaa kiihtynyt ampiainen. Kamerani tarkentaa sadepisaroihin – harmittaa, että sää vie niin paljon huomiota itse esitykseltä. Juhon esiinnyttyä festivaalien toinen järjestäjä (Sieravuoren toimitusjohtaja Jari Laakson ohella) ja tilaisuuden juontaja Harri Hertell nousee lavalle. Helpotukseksemme hän ilmoittaa, että seuraavan runoilijan jälkeen siirrymme sisätiloihin.

 

Juho Nieminen sateen läpi

Kuuntelemme Anja Erämajaa vielä ulkona. Hän lukee katkelmia pian ilmestyvästä proosateoksestaan Yrittäjä ja esittää muutaman ”rupaleen” (runo + kappale) laulaen ja koskettimilla säestäen. Anjalla on hämmästyttävän tiivis ja rento suhde yleisöön jopa vesimuurin lävitse.

Esityksen jälkeen porhallamme Inarin kanssa ravintolaan ja tilaamme festivaalien ajaksi listalle lisätyt kasvishampurilaiset. Nälkä ja heikotus on ehtinyt lamauttaa meidät jossakin teltan pystyttämisen ja ampiaisen väistelyn välissä. Ohjelma saadaan uudestaan käyntiin muutamassa hetkessä, ja kahden seuraavan esiintyjän ajan sukkuloimme hätäisesti hampurilaisten ja esiintymistilan välillä. 

J.K. Ihalainen on äärimmäisen cool, kuten aina. Hän säätää musiikkia läppäriltään ja esiintyy viileän rauhallisesti. Eturivi pitelee korviaan käsillään, toivottavasti vain äänenvoimakkuuden vuoksi. Viimeisten kappaleiden aikana osa yleisöstä intoutuu tanssimaan lavan edessä. Ilahdun kuullessani Ihalaisen lausuvan ”Eripari-ihmiset” alkuperäistä Sándor Vályn säveltämää musiikkia vasten.

 

J.K.Ihalainen tanssittaa

Heli Laaksosen aikana yleisö intoutuu. Heli edustaa monelle varmasti ensikosketusta populaariin runonlausuntaan, ja jos yleisö ei ole kuullut nuoremmista esiintyjistä, Laaksosen tuntevat varmasti kaikki. Koetan tunkea burgeriani suuhun vauhdilla, mutta ehdin lopulta nähdä Helin esityksestä vain siipaleen.

Nyt yleisö on kuivatellut sateen yltään ja lämmennyt täysin. Aplodit raikuvat entistä kovempaa ja tuolit täyttyvät uusilla tulijoilla. Pimeänkelmeä sisätila tuntuu jollain tapaa sopivan tilaisuuden luonteeseen ulkolavaa paremmin – se tuo ihmiset lähemmäs toisiaan, lähemmäs esiintyjiä ja lähemmäs baaritiskiä. Seuraavana esiintyy Joose Keskitalo, joten etsimme Inarin kanssa vapaat paikat ja odotamme silmät suurina.

Joosen aloittaessa Inari siirtyy lähemmäs, sillä hän haluaa immersoitua laulujen maailmaan. Minä jään taka-alalle tarkkailemaan yleisöä. Helmikorvakoruinen täti katsoo vierustoveriaan huulet yhteen puristuneina, kun Joose laulaa siitä kärpäsestä, joka on juonut sinun kustasi ja syönyt sinun ruumistasi. Katselen, kuinka hitaasti myös täti vaipuu katsomon ylle laskeutuneen hartauden tilaan. Joosen lopettaessa kollektiivinen liikutus purkautuu auvoisiin suosionosoituksiin. Artistikuva on kontekstiriippuvainen: täällä Joose on ennemmin runoilija kuin muusikko. Keskitalon läsnäolo festivaaleilla osoittaa, että lavarunous ei ole tiukkarajainen taiteenlaji: hänen maneerinsa ja lauletut runonsa ovat muodoltaan eri maailmasta muiden esiintyjien kanssa. Se on piristävää.

 

Joose Keskitalo

Susinukke Kosola vaikuttaa ensin hieman rauhattomalta, mutta päästessään runojen ääreen rentoutuu täysin. Ihailen hänestä lavalla kumpuavaa itsevarmuutta. Susinukke onnistuu limittelemään hauskan, liikuttavan ja vakavan välillä luontevasti, ja yleisö nauraa leveästi hänen internetin keskustelupaltoista kootulle Kommenttipalsta-runolleen. Susinuken rentous tarttuu: olen viimein valmis hakemaan eteeni punaviinilasillisen.  J.K. Ihalainen nojailee coolisti baaritiskiin Susinuken esitykseen uppoutuneena.

Nihkee Akka tarjoilee yleisölle sukupuolta, seksuaalisuutta ja identiteettiä käsitteleviä aiheita. Olen hieman huolestunut siitä, miten keski-iältään perinteisissä sukupuolirooleissa ryvettynyt yleisö ottaa vastaan lyyriset tunnustukset – ja joudun taas huomaamaan aliarvioineeni. Yleisö rakastaa Nihkeetä Akkaa. Katselen liikuttuneena (aivan kuin runot itsessään eivät jo puristaisi rintaa tarpeeksi), kun sedät hurraavat Nihkeelle Akalle. Esiintyjä päättää settinsä konfettipamaukseen –

 

Nihkee akka

jonka kimaltelevat palaset leijailevat katosta vielä Juho Kuusen esityksenkin aikana. Juho tuo lavalle ”eläinaiheisen lavarunoseminaarin”, jossa nähdään niin hittiainesta sisältävä Hirvivaara -kappale kuin sinikettujen räppiyhdistyksen edustajan esitys. Suurena eläintenystävänä olen kovin ihastunut jokaiseen runoon, ja mieleen jäävät erityisesti susista ja koirista kertova teos sekä viimeisenä proosaruno kissanpoikasten hukuttamisesta. Juho Kuusi on sopivan rento ja välitön sisätilojen viimeiseksi ohjelmanumeroksi. Otamme esityksen jälkeen muutaman yhteiskuvan bodatun hain kanssa, se tuntuu sopivan tilanteeseen.

 

Inari ja bodattu hai

Viimeisenä juhlaväki siirtyy vielä ulos katsomaan Juha Kulmala + DIODI:n runomusiikkiesitystä. Sade on loppunut ja odotettu aurinko tuo katharsiksen immersiosta väsyneelle mielelle. Juho Kuusen susiruno pyörii vielä mielessäni, kun seurailen ulkona surusilmäistä nelijalkaista. Huomaan olevani esityksistä täysi ja keskittymiskykyni alkaa harhailla. DIODI:n tanssittavat basso- ja kosketinkuviot sekä Juha Kulmalan miellyttävän rauhallinen esiintyminen antavat kuitenkin luvan rentoutua ja päästää irti lyriikkaa tarinallistavista, loogisista ajatusketjuista.

Päivän esitysten aikana pohdin runojen kuvitteellisen tilan ja esityspaikan konkreettisen tilan välistä suhdetta. On mielenkiintoista nähdä, miten runojen luonne muuttuu, kun ne irrotetaan alkuperäisestä kontekstistaan ja miten esiintyjien ja uuden yleisön vuorovaikutus rakentuu esitystilanteessa. Kysymys on kiinnostava niin yksittäisen esityksen kuin koko tapahtuman tasolla. Esiintyjien ja yleisön on ansaittava toistensa luottamus, joka tuntuu kumuloituvan päivän aikana: reaktiiviset suosionosoitukset käyvät hetki hetkeltä vapautuneemmiksi. Uskon, että lavarunous taidemuotona on tänään saanut monta uutta ystävää.

 

Kävelemme mutkittelevaa hiekkatietä hirsisaunalle, jonka viereisen nuotion ääreen vieraat ovat kokoontuneet keskustelemaan runoudesta Aura Nurmen johdolla. Tulen ympärillä pohditaan muun muassa viihtymisen itsetarkoituksellisuutta, lavarunotapahtuman järjestämistä sekä lavarunoesityksen tekijyyttä.

Kontrasti edeltävään keskusteluun syntyy seuraavassa hetkessä: saunaan on eksynyt muutama festivaaliyleisön ulkopuolinen sonni, joiden jo oletettuun repertuaariin kuuluvat myös asiattomat kommentit naisvartaloista. Lopulta saamme kuitenkin savustettua testosteronin löyhkän ulos, ja festivaalivieraiden kesken löylyissä syntyy lämminsävyisiä keskusteluita. Saunan lauteet tuntuvat olevan monelle oikea vertaisalusta paljastaa rakkautensa Joose Keskitaloa kohtaan.

Olen uinut tänä kesänä lähes joka päivä, mutta Pyhäjärven tummat aallot ansaitsevat vuoden upeimman uintikokemuksen tittelin. Inari kehottaa minua kuuntelemaan ääntä veden alla: rytmikkäät aallot ja sateen ropina muodostavat audiokerroksen, jota vasten kelpaisi runoilla.

 

Palaamme päärakennukselle mutustamaan eväitä bodatun hain seuraan Puppa J:n esiintyessä. Harri vinkkaa, että esityslavan kulmasta löytyy pieni tanssihuone. Rynnimme innostuksissamme ruotsinlaivan diskoa muistuttavaan pikkuiseen Pub Loposeen, jossa panemme jalalla koreasti Antti Tuiskun ja JVG:n tahtiin. Pian kuitenkin jo saunassa meitä ilahduttanut sonnilauma alkaa vallata rajattua tilaa alastomilla ylävartaloillaan, ja kun yksi vinkkaa lähemmäksi ja kysyy, onko minulla hameeni alla alushousuja ollenkaan, kiidämme Loposesta sopivasti ulkolavalla alkavan karaokeillan ääreen.

Seisoskellessamme lavan reunalla sonnit löytävät meidät taas. ”Eikö näistä pääse eroon”, Ville huokailee hampaidensa välistä.

”Mul ol paljo ennakkoluuloi tällast… runoiluu kohti. Vaikka mää oon meistä se sofistikoitunu. Runoja ei oo tul luettuu… Ensiks mää olin et mitä tää ny on. Mutta sitten mää vaan jäin kuuntelemaan ja täytyy sanoo, että se oli hianoo. Kyl mää ymmärrän, miks te tätä teette. Kiitos”.

Sonnin raumanmurteinen tunnustus tulee yllätyksenä kaikille. Hänen kaverinsa haluaisi mennä kyselemään Kasperilta yksityiskohtia runonkirjoittamisesta, sillä ei kehtaa tehdä sitä muiden kuullen. ”Vaikuttaa homostelulta”, kolmas epäilee.

Turvallisen tilan, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen suhde on monimutkainen. Lavarunouden tuominen suurien kaupunkien ulkopuolelle on itseisarvoista sinällään, ja on vain luonnollista, että tilaisuuteen saapuu myös ihmisiä, joille meillä päin poliittiseksi korrektiudeksi kutsuttu toisten kunnioittamisen kulttuuri saattaa olla vieras. Kun riski kohtaamisen epämukavuudelle on suuri, lavarunoyhteisön merkitys on tärkeä. Vaikka en henkilökohtaisesti tunne yhteisön jäseniä hyvin, koen, että selustani oli turvattu. Kaikesta huolimatta arvostan sonnien rajat ylittävää halua tuoda esiin oma suhteensa runouteen; myöntää ehkä oppineensa jotakin uutta. Tunnustuksen myötä jouduin itsekin arvioimaan uudestaan kanssakäymisen merkitystä.

 

Sieravuoren karaoke-lavan äänentoistojärjestelmä on ylimaailmallinen. Nautin erityisesti paikallisen Eemelin lauluesityksistä, jonka mielestäni tulisi kisata tangokuninkaan tittelistä lähitulevaisuudessa. Karaoken suurkuluttajana olen myös erityisen ilahtunut juontajasta, joka isännöi puisesta kopista käsin jokaista esitystä positiivisesti kommentoiden.

Käymme jossakin vaiheessa Pub Loposessa tarkastamassa tilanteen. Sonnilauma on onnistunut karkottamaan kaikki muut tanssijat; he ovat kääriytyneet reheviin puidenoksiin ja makaavat päällekkäin Loposen lattialla hellissä tunnelmissa. Tällaista Eedenissä olisi varmasti ollut, jos Eevaa ei olisi luotu. Pian järjestyksenvalojat astuvat kantapäät edellä diskoon.

Neljältä aamulla karaokejuontaja kajauttaa ilmoille Maamme-laulun kuin Juice konsanaan. Yö kääntyy aamuksi, kun eräs ilmeisen päihtynyt vieras kysyy mielipidettäni marxismista, ja loppuu jotakuinkin siihen, kun jo kaikille tutuksi käyneet sonnit ovat ilmeisesti nousseet kuolleista ja ilmaantuvat kysymään, lähtevätkö tytöt huomenna suppailemaan. Kun kömmimme Inarin kanssa telttaan, on jo valoisaa.

 

Aamu-uinti Pyhäjärvessä

Aamu-uinnin ja kahvikupin jälkeen bussi lähtee takaisin kohti Helsinkiä. Painan kiitollisen pääni penkkiin ja hymyilen mielissäni Sieravuoren lavarunofestivaalien onnistuneelle ensiesiintymiselle sekä sille, ettei lavarunouden tarvitse enää todistella olemassaolonsa oikeutusta. Puhe kääntyy jo seuraavaan vuoteen.