Debytoi runoilijana -kilpailun voitokas viisikko

Järjestyksessään 27. Debytoi runoilijana -kilpailu sai osallistujaennätyksensä. Kilpailutöiden varianssi oli niin suurta, että yksittäisen palkitun sijasta raati valitsi viisi juhlan arvoista voittajaa.

Vuoden 2021 Debytoi runoilijana -kisaan osallistui liki ennätykselliset 208 runoniekkaa. Kilpailutöiden keskinäinen moninaisuus oli runsasta. Mukaan mahtui niin luettavaa kuin kuunneltavaa runoutta aina vähäeleisen visuaalisesta poetiikasta loppusointuiseen Kalevala-estetiikkaan. Kaikki kilpailutyöt arvioitiin anonyymisti. Kaksivaiheisen raatityön ensimmäisessä vaiheessa päätoimittajat Vesa Rantama ja Taija Roiha tekivät esivalinnan, jossa valikoitiin 20 kilpailutyötä jatkokierrokselle. Toisessa vaiheessa käsillä olevan Nuoren Voiman numeron vierailevat päätoimittajat Arda Yildirim ja Riina Tanskanen valitsivat seulotuista töistä voittajat.

Kilpailutöiden monimuotoisuus näkyi raatityön vaikeudessa. Arda Yildirimin mukaan kaikki kilpaan osallistuneista “edustavat omanlaistansa tyyliä ja ääntä, minkä vuoksi emme halunneet arvottaa niitä toisiinsa verraten”. Yksittäisen voittajan sijasta valittiin viisi palkitsemisen arvoista työstä, joista kaikista julkaisemme otteet tämän jutun yhteydessä.

Joitain yleisiä huomioita kilpaan osallistuneista töistä on kuitenkin syytä esittää. Aiheiden puolesta voidaan ennustaa, että tupakkaa poltetaan runoissa vielä kauan sen jälkeen, kun uusi, terveellinen sukupolvi on tosielämässä kuopannut tavan lopullisesti. Myös muut päihteet innoittavat runoilijoita: kilpailutöiden perusteella nousussa ovat erityisesti psykedeelit. Vuodenajoista marraskuu on puhuttelevin, ja maantieteellisistä elementeistä meri ei koskaan menetä kiehtovuuttaan. Kenties osin pandemian vaikutusta on se, että kansainvälisiin maisemiin sijoittuvia runoja enemmän korostuivat pikemminkin kotimaan maisemat kuten Lappi, Riihimäki ja Helsingin Hämeentie.

Boheemin ”Kallio-runouden” osuus kuitenkin laski viime vuodesta selvästi, samalla kun luontolyriikka oli nousussa. Pandemian heijastumia kenties nämäkin.

 

Valintaraadin kommentit palkituista töistä
Arda Yildirim & Riina Tanskanen

Rae Aiemaa: Aluksi vahva tunne siitä, että ei voi sietää puheen rytmiä. Siitäkin huolimatta kuuntelija pääsi mukaan runon imuun puolelleen, ja se on taidokasta! Runo tuntuu paranevan loppua kohden, mikä pitää kuulijan hyppysissään. "Tyttöpuhe" ja olipa kerran -kertomukset on yhdistetty suloisen arkisiin ja toisaalta karuihin tilanteisiin. Runojen esittäjällä, joka on oletettavasti myös tekstin kirjoittaja, on lupaava ura spoken wordissa, jos vain niin tahtoo.

Teemu Kivi: Runot tarjoavat koskettavia arkihetkiä, joissa tuntee itsensä osaksi jotain isompaa. Runoissa esitellään ajatuksia, suuriakin, joita halkovat reaalitodellisuuden banaalit keskeytykset ja lainalaisuudet. Ne antavat tunteen siitä, että humaanius ja arjen yläpuolinen kokemusmaailma ovat meissä kaikissa koko ajan läsnä. Niitä ei voi erottaa, ja runojen perusteella ei haluaisikaan. Runoista tulee olo, että kaikella on väliä. Elämällä on väliä.

Veera Kiurujoki: Vahva tunne siitä, että runon taustalla on kipeä trauma. Lukija pääsee mukaan runon puhujan tarinaan. Hänet kuljetetaan läpi elämän huoneiden, sen kaakeleiden ja puunhakkuiden. Runo saa tuntemaan empatiaa. Teksti selittää asioiden laitoja, muttei tyhjennä pajatsoa – on huokoinen. Se jättää ajatuksille tilaa, ja tilaa miettiä tekstin puhujan havaintoja. Tuntuu, kuin juttelisi nuotiopaikalla puhujan kanssaan. Lintukuvien ja kapitalismikritiikin iänikuinen suhde on esitetty alleviivaamatta, vaan osana luontoa.

Sakari Koskela: Fyysinen lukukokemus. Teksti soljui eteenpäin valtavan voimakkaana, vahva mielleyhtymä lavarunouteen. Runo on assosiatiivinen, siinä on paljon värejä ja romantiikkaa. Se on kuin lyhytelokuva, pieni omaelämäkerta. Teksti, joka kertoo vähän mutta kaiken olennaisen niin, että oppisi tuntemaan toisen ihmisen. Tapa kuvata rakkautta on kuin epätoivoisen, mutta idealistisen romantikon suusta. Runo vastaa kysymykseen siitä, kuinka paljon mahtuu ihmisen sisälle, vaikka on hiljaa.

Jenni Valaranta: Lapsen vilpitöntä ihmettelyä. Runoissa yhdistyy herkullisesti mielikuvat kaukaisista maista ja yltiösuomalaisista maisemista. Satumaisia kuvia, kuten koivuihin kasvavia klarinetteja. Ne tuntuivat raikkailta ja kauniilta. Joiltain, jotka lukija haluaa tunnistaa. Runoja lukiessa oli levollinen olo, mutta ei lukukokemus siihen typistynyt: runoissa on läsnä yhtäaikaisesti satumaisuus ja raadollisuus. Lukija samaistuu puhujan arkitodellisuuteen. Siihen, että on kaipuu kadota johonkin kauniiseen, jota ei ehkä ole. Uudenlaista ja puhuttelevaa luonnosta ammentavaa kielikuvailua.

 

 

RAE AIEMAA
Raen runoja on julkaistu Nuoren Voiman sivuilla viime vuonna

 

                                                                   I

Olipa kerran tyttö, joka oli juuttunut satuun. Hän oli kirottu toistamaan satujen kaavoja kerta

toisensa jälkeen. Hänen jokainen aamunsa aloitti uuden tarinan. Oli ikuinen olipa kerran ja sen

pituinen se. Yhden valinnan hän oli kuitenkin saanut tehdä, muutosvaadinnan hetkellä, hän ei ollut

hiljaa, ei Ariel. Pyynnön tekemisen hetkellä hän ei uinunut, ei Ruusunen. Hänen satu-looppinsa

pyörisi mytologioiden maisemissa, hän saisi olla jumalatar prinsessojen joukossa.

 

Olipa kerran tyttö, joka oli jumalattarista kaikki. Hän oli saanut lahjaksi satujen kaavojen antaman

selkeyden, rakennelman, jolle muodostaa omanlaisensa elämä. Hänen jokainen aamunsa aloitti

uuden tarinan, ja hän ei koskaan tympääntynyt

 

                                                                                              sen pituinen se.

 

                Hän syntyi uudelleen, vaahdosta, kastraatiosta, jumalten välisestä yhteydestä,

                isänsä otsasta, miehensä kyljestä, kosmisesta alkusumusta.

 

Eräänä aamuna hänellä oli tytär, ja tytär anastettiin, kutten tyttärten usein saduissa käy.

Eräänä aamuna hänellä oli maailman kuihduttava suru.

Hän oli talven valtiatar, sen ainoa luoja.

Eräänä aamuna hän oli tytär ja söi kuusi pomegranaatin siementä.

Hän oli äiti ja itki pakkasen, lumen, kuoleman.

Tyttären ylösnousemus muutti surun rännäksi.

Räntä, se lievempi suru,

se joka jäi junnaamaan, kun ennen tutuista tutuin, rakkaista rakkain,

on syvyyksissä viettämänsä ajan jälkeen,

muuttunut.

 

Olipa kerran tyttö, joka ei koskaan tullut naiseksi. Hän oli kosmisesta munasta savuna muodostunut.

Hän jäi kuvajaiseksi, muovikelmutetuksi vesiolennoksi. Tai,

tuo oli se ensimmäinen tarina. Tämä tyttö on mennyt kierroksia kauemmin.

 

Tarinamme tyttö jumalattarista neuvokkain, jokainen myytti vuorokauteen puristettuna.

 

Poikaolennot, joita jumaliksi tai sankareiksi kutsuttiin, eivät pärjänneet hänelle. Heidän kohmeiset

salamajohdatinlonkerokätensä eivät osuneet helman vallattomana viuhuvaan reunaan,

he eivät voineet pysäyttää tyttöä.

 

Sen pituinen se.

 

Olipa kerran

 

 

SAKARI KOSKELA

Summeritehdas (ote)

 

on hämärä piha, valkoiset kengät ja postilaatikot,

ajatus on loimu ajassa

ja nyt on aika ja minä etsin sinua

 

elän tulevassa tanssin tulvassa

neoneiden sisällä

värinän heijastuksessa

lyönnissä joka tulee rinnan läpi

biittinä joka on metropolin pulssi

ehkä pyöreän lasin sisällä violetti

 

kurkussani on himmeä kuilu

mustavalkoinen galleria, jossa pari silmää pöydällä

valuu kylmiä kyyneleitä

tipahtavia pisaroita pellille

maalasin kielen kuilun seinään kun

en voi päästä kielen avulla ulos kielestä

enkä kuilun avulla ulos kuilusta

minun on etsittävä toinen tila jossa

puhkaista pilvi

 

valo pingottuu läpi kaikista

raoista ja koloista, anima

kyykyssä lattialla

olen nainen olen mies

ja ihminen auringon paha tapa

 

ovi haukottelee

käännän kahvan kädessä

pyjamassa sateeseen katulamppujen nuorille

päivänvalon liukumäkeen, suutelen kuplaa

illusiivinen iiris kuplan sisällä huonekaluja

vuosilta 2009 ja 2013

kun nuo vuodet sattuu samaan tilaan

syntyy 2021

sukellamme sinisen valon meressä

hotellit

ja pensaat niiden pihalla

otan sinua kädestä

eli rukoilen

 

 

VEERA KIURUJOKI

 

Siellä missä meri laskee, männyt keräävät juurensa yhteen ja hiipivät lähelle. Eilen tuli talvi ja
tänään on vielä lunta. Lähiön asvaltista irtoaa palasia kuin jäätiköstä. Ne eivät kohota pintaa
missään, sillä tämä on jo ruumiinlämpöistä aikaa.

                      Jänikset kokoontuvat.

Tavallinen sinisilmäinen naakka on sellainen, joka kulkee pystyssä ja jonka sulkien väri on harmaa. Mustavarikset huutelevat korkealla männyissä, pesivät samoissa puissa ja raakkuvat naurettavasti marketin parkkipaikalla.

                   Meri vaihtaa väriään kuten kaikkien naakkojen silmät.

Peurat liikkuvat pelloilla kuin suuret jänikset. Minä haravoin uutterasti, mutta ihmeitä ei tapahdu täällä. Lokki tempoili risteyksen yllä kuin liikennevaloon kiinnitetty leija. Tänään pilvien väristä tuli mieleen maailmanloppu ja tornitalon ikkunat heijastivat sen takaisin.

Mäntyjen pimeys, niitä on kaikkialla, mutta vain täällä ne kasvavat pimeyttä. Revontulia kulki nelostietä etelään.

             Saattelin hänet matkaan kuin laivan.

                                                            * * *

Yöllä rastaat ja muut alkoivat laulaa. Yöllä herään ajattelemaan rahaa.

Sanotaan, että täytyy kypsyä rauhassa markkinavoimien vaatimuksilta, mutta mitä jos on aina
janonnut vain markkinavoimien hyväksyntää ja taloudellista onnistumista elämässä.

Minäkin tuotan työnantajalleni lisäarvoa ja minulle tulee siitä hyvä mieli.

Suoritetaan somepostausten arvonta. Ketä inspiroi laskiaistiistai? Ja karkauspäivästä vois
tehdä jonkun hauskan kuvan.

On naurettavaa olla innostunut mistään. Päivisin kirjoitan mainoksia. Olen ollut kaikkien
puolella ja kaikkia vastaan, se ei auttanut.

Olin noin kahdenkymmenen asteen kallistumassa, mikä on ihmiselle ja risteilylaivalle aika
paljon. En voi tässä kertoa etenkään rakkaudesta sillä kyllähän sen tietää miten sille
naurettaisiin. Se on näkymätöntä kuten raha.

 

 

TEEMU KIVI

 

Ihmiskunnan paras keksintö

ei ole hiekkapaperi,

vaan höylä.

 

 

Sanoitettuja

viimeisiä säveliä,

jotka kohoavat baijerilaisen katedraalin kattoa

tai itse Jumalaa,

kohti,

tuhannet äänet yhdessä.

Hedelmäveitsen napautuksia

leikkuulautaa vastaan.

 

 

 

Katse osui peiliin

vaistonvaraisesti.

Ojan kauttakin

tielle taas.

 

 

 

”Riennän eteenpäin

koska minua siihen

vaativat

kunnia,

velvollisuus ja tahto.”

Asetun taas ajelehtimaan,

vaikka menneisyyden säkeet

loistavat silmäni kipeiksi.

 

 

JENNI VALARANTA

 

Mutaiset kätesi

olet tahriintunut

nukut pitkien heinien katveessa

 

Salaa karanneena toimistasi,

avaat silmäsi, hämärässä hehkuvat auringonkukat

pellolla

 

Näet mallinukkejen hoipertelevan kukkien lomassa

he ovat ripustaneet ihonsa aidanseipäisiin roikkumaan,

kadonneet kasvottomina pellolle tanssimaan

 

Huomaat nahkasi purkautuvan,

valkoinen villalanka

valuu maahan silmistäsi

 

 

 

 

Suloista auringonkukkaa he kehräsivät yhdessä

sen reunamilla

tuhansia palavia terälehtiä

yhdessä he keskellä

nauttivat lähestyvästä tulesta

 

Siitä, miten se polttaa kantapäitä

sitten housunlahkeita,

nauttivat siitä kun tuli

tarttuu hiuksiin

 

Auringonkukan ympärillä

mustia tiikereitä

suut loistavat kuin suonsilmät

ja tassujen kynnet teroitettuna

heittelevät luusta hiottua noppaa

 

Pidätte toisianne kädestä

tiikerit painavin silmäluomin arpovat

kumman käsi palaa ensin

 

27. debytanttikisan tuomareina toimivat Arda Yildirim ja Riina Tanskanen. Debytoi runoilijana -voittajia juhlittiin Luonnoton ihminen -numeron (3-4/2021) julkkariklubilla Runokuu-festivaalin yhteydessä. Debytanteista paikalla esiintyivät Rae Aiemaa ja Sakari Koskela. Teksti on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 3-4/2021.