Eläväisemmin, henkevämmin, tarkemmin!
”Parasta kritiikin kirjoittamisessa on nykyajan tutkiminen arvosteltavien teosten kautta. Siksi parhaita arvosteltavia ovat vaikeat kirjat”, sanoo kriitikko Sofia Blanco Sequeiros. Hän ja kahdeksan muuta kirjallisuuskriitikkoa vastasivat Nuoren Voiman kyselyyn kriitikoiden unelmista, motivaatiosta ja onnistumisista.
Kriitikko on tunnetusti virheiden löytämiseen erikoistunut nyreksijä, jonka sisällä katkeruuttaan itkee epäonnistunut kirjailija. Kynänpätkällään hän tekee mitä parhaiten osaa: kohottaa heikkoa itsetuntoaan murskaamalla muita. Ovatpa totta tai eivät, kliseet elävät vahvoina. Paljon puhutaan siitä, mitä kriitikot voisivat tehdä paremmin - tai siitä, ettei heitä oikeastaan tarvittaisi ollenkaan - mutta vähemmän siitä, mikä kriitikkoa liikuttaa.
Unelmissa luova kulttuuri ja nopean kirjoittamisen huuma
Joku joskus totesi, että kriitikko jahtaa unelmien teosta, jota ei ole, eikä voi olla, olemassa. Siksi hän löytää vain vikoja olemassaolevista teoksista. Millainen on unelmien kirja?
Kriitikko Suvi Ahola on ollut alalla 30 vuotta. ”Olen kirjoittanut riemastuneena, haltioituneena, vakavan innon vallassa.” Tuollaisia haltioitumisen hetkiä voi kokea löytäessään jotain uutta, kuten Aholalle kävi Leena Landerin Tummien perhosten kodin (1991) äärellä. ”Tunsin sanovani jotain, mitä muut eivät olleet vielä sanoneet, tehneeni jonkinlaisen löydön. Samanlainen tunne tuli Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi -romaanin (1995) kohdalla.”
Myös kirjoittamisen huuma saattaa tehdä unelmien kirjan. ”Joistakin odotetuista kirjoista pitää kirjoittaa kritiikki ilmestymispäiväksi. Aiemmin ei ollut pdf-versioita tai kannettomia vedoksia saatavilla viikkoja ennen ilmestymistä, vaan oli luettava ja kirjoitettava hyvin nopeasti.” Joskus näin käy edelleen, viimeksi Harper Leen tarkkaan varjellun Kaikki taivaan linnut -kirjan kohdalla: ”Se ilmestyi Yhdysvalloissa 14. heinäkuuta. 2015. Latasin kirjan tabletille oitis, luin päivässä ja kirjoitin arvion, joka ilmestyi 16. heinäkuuta.”
Kriitikko, runoilija ja kulttuuritoimittaja Virpi Alanen unelmoi ennen kaikkea kulttuurin vapauden tuottamasta rikkaudesta. ”Minulle unelmien kirja olisi kirja, ei, ei yksi kirja, vaan paljon kirjoja, kokonainen kirjojen vyöry, josta välittyisi tekijöiden voima ja taiteellinen vapaus.” Ei konventioihin mieltyneitä portinvartijoita, ei rajoittavia tai mitätöiviä tekijöitä tai pyrkimyksiä sovittaa tekijöitä ja teoksia lokeroihin, joihin ne eivät mahdu.
Kriitikko, vapaa kirjailija Marissa Mehr pitää suurimmassa arvossa esikoiskirjoista kirjoittamista. ”Silloin kokee oikeasti vievänsä asioita eteenpäin ja tekevänsä hyvää työtä. ”
Sen sijaan unelmien kirjasta kirjoittaminen tuntuisi hänestä tuskallisen hankalalta. ”Unelmien kirja ei vapauta, vaan ennemmin korottaa kritiikin kirjoittamisen rimaa.” Mehrille unelmien kirjat ovat lähinnä klassikoita, joista ei – onneksi – tarvitse kirjoittaa arvosteluja.
Kirjallisuudentutkija, kriitikko Joonas Säntti viihtyi aluksi nimenomaan klassikkojen äärellä. ”Arvostelijana olen mielelläni arvostaja. Ehkä siksi kirjoitin niin pitkään klassikoista, joihin on kerrostunut tulkinnan ja vastaanoton rikkaus. Danten, Kate Chopinin tai de Beauvoirin käännöksen arvioiminen on laajemman tradition kohtaamista.” Sittemmin Säntti on pakottautunut nykykirjallisuuden äärelle, koska ”menneisyydessä ei ole hyvä elää”.
Käytännössä jokainen kriitikko sanoo kirjoittavansa enimmäkseen positiivisia arvosteluja, mutta saavansa palautetta lähinnä negatiivisista.
”Ylivoimaisesti suurin osa arvioistani on myönteisiä. Kai niitäkin luetaan, mutta ei niistä juttua synny”, pukee Säntti sanoiksi kriitikoiden tavallisen kokemuksen. Tylyjen arvioiden määrä yksittäisen kriitikon työssä on usein vähäinen verrattuna positiivisiin, mutta positiiviset eivät kiinnosta ketään. Myös innostunutta palautetta Säntti saa eniten kielteisistä arvosteluista.
Teilaamista odotetaan kriitikoilta. Mutta useimmille se on lähinnä rehellisyyden sivutuote, harvemmin harjoitettu. Silti huonoudellaan puhutteleva kirja kutkuttaa innostavasti. Apurahakriitikko Herman Raivio nauttii työssään siitä, että vaikuttuu teoksesta – joko hyvällä tai huonolla tavalla. Myönteisesti puhutteleva teos saa kriitikon avaamaan lukijalle uusia horisontteja. ”Kielteisesti puhutteleva teos taas ärsyttää piristävästi, se terävöittää aistit.”
Raivio pitää kriitikkoa ennen kaikkea valistajana, jonka tehtävä on kirjoittaa lukijalleen. ”Lukeminen ja kirjoittaminen ovat ajattelemista. Jos huomaan, ettei kirjailija ajattele, kyseessä on helppoheikki tai -helena, josta lukijaa pitää varoittaa. ”
Kriitikko, opettaja ja kulttuurijournalisti Jari Olavi Hiltunen kohtasi unelmiensa kirjan tänä keväänä: Karo Hämäläisen ja Alexander Stubbin Alex -elämäkerran (2017). Hän kertoo lukeneensa pari lukua ja ”olo oli kuin vastarakastuneella”. Alex muutti hänen käsitystään kirjan päähenkilöstä, ja hän koki vahvaa ymmärrystä kirjan äärellä.
Herman Raivio mainitsee anteliaana tapauksena Jonathan Littellin Hyväntahtoiset (2008): ”Sanoi siitä mitä tahansa, se ei riitä.” Raivio kirjoitti teoksesta arvion Nuoreen Voimaan ja Kritiikki-kirjakatsaukseen vielä pidemmän jutun, mutta tuntee tarvetta palata teoksen pariin. ”Ehkä joskus esseekokoelma.”
Kriitikko Juhani Karilalle unelmien kirja on sellainen, josta on aidosti innostunut. ”Siinä on sellaista uutta ja mielenkiintoista, jonka koen näkeväni erityisen tarkasti – ehkä jopa tarkemmin kuin muut kriitikot. Silloin työ tuntuu palkitsevalta, ja homman pystyy perustelemaan itselleen.” Viimeisin tällainen kirja Karilalle oli Anu Kaajan Leda (2017), ja hieno kokemus oli myös José Saramagon Ricardo Reisin viimeisen vuoden (1984, suom. 2012) arvosteleminen. ”Pääsin kertomaan, miksi Saramagon virke tuntuu niin upealta.”
Onnistumisen ehdot
Julkista keskustelua kritiikistä seuraa lähinnä silloin, kun vastaanoton katsotaan epäonnistuneen. Kuitenkaan suurin osa kritiikistä ei väräytä mitään viisaria niin paljoa, että kriitikko saisi terveisiä sen kummemmin yksityisesti kuin julkisestikaan. Herman Raiviolle onnistumisen mittari on yksinkertainen: palauteen saaminen. Siitähän tietää, että teksti on ylittänyt jonkin kynnyksen, se on ollut tavalla tai toisella tärkeä.
Kriitikko on toki lukija, mutta ennen kaikkea kirjoittaja. Kritiikki on oma lajinsa, jolla on omat reunaehtonsa, jokainen kritiikki on itsenäinen teksti. Tekijä voi hyvästä syystä suhtautua tekstiinsä kunnianhimoisesti.
Suvi Aholasta hyvä kritiikki on hyvä teksti. ”Se ei ole vain käsiteltävän kirjan heijastus vaan itsessään kiinnostava, kantava ja varma, uusi, oivaltava ja ajatuksia herättävä.”
Kriitikko, runouslehti Tuli&Savun päätoimittaja, Juha-Pekka Kilpiö painottaa, että kritiikilläkin on muoto, ja tuon muodon tiedostaminen ja käyttäminen suomenkielisessä kritiikissä ovat hänen haaveitaan. ”Olen lukenut kiinnostuneena Louis Buryn teosta Exercises in Criticism (2015), jossa hän käsittelee menetelmällistä ja rajoitteellista kirjallisuutta (Oulipoa ja uudempia amerikkalaisia esimerkkejä), muttei pelkästään aiheena vaan käyttämällä omissa teksteissään erilaisia menetelmiä ja rajoitteita.” Kilpiön mukaan Buryn tekstien muodon ja sisällön suhde on tietoinen ja aktiivinen.
Monet kriitikot haaveilevat nimenomaan paremmasta kritiikistä, ja onnistumisista omassa lajissaan. Joonas Säntille tämä on keskeinen asia. ”Haaveilen sellaisen kritiikin kirjoittamisesta, jossa onnistuisin sanallistamaan ymmärrettävästi ja avartavasti jonkin teoksen monimuotoisuutta tai haastavuutta.“ Hän haluaa onnistua välittämään jotain omasta esteettisestä kokemuksestaan upean sanataideteoksen äärellä. ”Olisi rikos olla siitä vihjaamatta. Haaveilen, että voisin kirjoittaa kohtaamisesta eläväisemmin ja henkevämmin ja tarkemmin.”
Sofia Blanco Sequeiros kaipaa kritiikiltä syvää oivaltavuutta: ”Ihastun kritiikkiin, joka välttää pitkään jauhettuja tai ennalta hyväksyttyjä ajatuksia ja kysyy, mistä teos oikeasti kertoo ja miksi.” Hän pitää eniten vaikeista kirjoista. Turhauttavinakin pakottavat pohtimaan ja haastamaan ennakkokäsityksiä: ”Teos voi olla merkittävä, vaikkei ensiksi vaikuttaisi siltä”.
Marissa Mehr korostaa vahvan motivaation säilyttämistä kritiikistä toiseen: ”Unelmani olisi kirjoittaa jokainen kritiikki samalla innolla, viattomuudella ja uteliaisuudella, millä esikoiskirjailija parhaimmillaan kirjoittaa teoksensa ja astuu kirjalliseen maailmaan.”
Virpi Alanen haluaa panostaa tekstiensä laatuun, ja toivoo, että niihin jäisi hyvin punnittujen sanojen ajaton jälki. ”Toivon, että vuosikymmenien kuluttua voin nähdä, että kaikki kirjoittamani tekstit ovat kokonaisuutena hyvä ja hyödyllinen jälki, joka kestää aikaa ja edistää esillä pitämieni taiteenalojen, etenkin runouden, asemaa.” Hänelle hyvä kriitikko on taiteen puolustaja, joka pyrkii myös poistamaan taiteen instituutioiden nuutuneisuutta ja jämähtäneisyyttä.
Alaselle on tärkeää, että kriitikko tarkastelee maailmaa tiedostavasti, ja pyrkii omalla toiminnallaan muuttamaan havaitsemiaan vinoumia. ”Maailman täytyy yhä muuttua, ja haluan itse olla osa sitä muutosta, jonka haluan nähdä.” Olennaista on staattisten valtarakenteiden purkaminen ja naisten aseman parantaminen kirjallisuushistorian perspektiivissä.
Juha-Pekka Kilpiö on tyytyväisimmillään omiin teksteihinsä ”kun kritiikin näkökulma on ollut mahdollista rajata niin tarkkaan – vaikka sitten säemuotoon –, ettei tarvitse teeskennellä tekevänsä utopistista yleis- tai kaiken kattavaa kritiikkiä”. Yleisluontoisen kritiikin Kilpiö jättääkin mieluusti sanomalehdille.
Usein haaveiden kritiikki edellyttää unelmien puitteita. Niistä haaveilee paljon sanomalehtityötä tehnyt Suvi Ahola. ”Pitkät, esseemäiset tekstit ovat itselleni läheisiä. Olen hidas ja kankea ajattelija, enkä osaa sutkautella sattuvasti lyhyessä tilassa.” Hän on saanutkin toteuttaa haaveitaan: ”Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi 1990-luvulla tekstejäni, joissa luin uudelleen joskus aiemmin lukemiani suomalaisen kirjallisuuden klassikkoja kuten Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä ja Tove Janssonin Taikatalven.” Näitä Aholan tekstejä on ilmestynyt kirjassakin, tekstikokoelma Tietokone ja silitysrauta (2003) sisältää mainittuja juttuja.
Joonas Säntti muistuttaa arvottamisen olennaisuudesta: ”Ajattelen, että se 50-150 euroa maksetaan myös siitä, että uskaltaa omalla nimellään väittää jotain teoksen taiteellisesta onnistuneisuudesta.”
Kriitikko on kiinnostumisen ammattilainen
Kriitikot ovat jatkuvasti tekemisissä ammattietiikan kanssa. Kun työ perustuu keskusteluun, puheenvuoroihin, liukuviin esteettisiin arvostelmiin ja kentän muutosten tajuamiseen, joutuu omaa rooliaan miettimään.
Ammattiprovokaattorin naamiota vierastetaan, mutta niin myös leipiintymistä. Tähän kyselyyn osallistuneet kriitikot painottavat innostusta ja rehellisyyttä tärkeimpinä kriitikon ominaisuuksina. Juuri tuo innostuminen ja halu olla tärkeän taiteenalan puolella (mikä ei tarkoita samaa kuin kiittää kaikkia tuon taiteenalan teoksia!) motivoi kriitikkoa arviosta toiseen.
Suvi Aholan mielestä kriitikki on parhaimmillaan kun kriitikko on kiinnostunut ja innostunut. ”Joskus joutuu (ainakin sanomalehdessä) kirjoittamaan myös teoksista, joihin kiinnostusta ei juuri ole. Se näkyy tietysti kritiikissä ja saa lukijan ehkä ajattelemaan, että kriitikko ei ole ollut paras mahdollinen lukija kyseiselle teokselle”, muistuttaa Ahola. Kritiikki ei aina synny ihanneolosuhteissa, mutta silloinkin kun kriitikkoa ei nappaa, on syytä pitää lajin tarkoitus mielessä. Ahola jatkaa: “Kritiikissä ei ole kyse siitä, että jokainen kirja saisi mahdollisimman ymmärtäväisen julkisen käsittelyn. Kriitikko on yksi lukija, mahdollisimman ammattimainen, jonka työnä on esittää kirjasta oma tulkintansa, ja perustella se niin, että kritiikin lukija voi muodostaa kirjasta oman käsityksensä.”
Virpi Alaselle kriitikon tympääntyneisyys on punainen vaate. ”Joskus valitettavasti joutuu lukemaan negatiivisia arvosteluja, joista välittyy kriitikon väsymys tai välinpitämättömyys. Jos ei kiinnosta, ei pitäisi kirjoittaa.” Hänestä mitään taiteenalaa tai -tyyliä ei pidä tuomita lähtökohtaisesti epäkiinnostavaksi. ”Ammattitaitoinen kriitikko pystyy herättämään oman kiinnostuksensa ja menemään sellaisille taiteen alueille, joissa hän ei yleensä liiku tai jotka ovat hänelle uusia”.
Olennainen on myös tyyli, joka välittää kriitikon asennetta.
Säntti toteaa, ettei halua kirjoittaa kuin luennoisi: ”En halua kirjoittaa tekstiä, josta hyökyy naamalle tosiasioistaan varman paasaajan inha löyhkä. On vain yksi tyyli, jota on vielä ärsyttävämpi. Se on ammattiprovokaattorin tulehtunut nenäkkyys: ‘kaikki te luulitte, että... mutta antakaapa kun kerron tosiasiat!’ “
Turhautumista ja tympääntymistä aiheuttava teos voi silti olla kriitikolle antoisa, muistuttaa Sofia Blanco Sequeiros. ”Turhautuminen on hyvä väline omien näkemysten selkeään muotoiluun”. Turhautunut teksti voi olla hauska lukea, mutta se on silti ongelmallinen. ”Siinä on usein keskiössä kriitikko, ei teos.” Hänen mielestään tunteista syntyy näkemys, mutta todellinen työ on vasta edessäpäin – tunteenpuuskan voima ei kanna loppuun asti. ”Liian yleisluontoiset tekstit tai provosoiva, perustelematon meuhkaaminen eivät kiinnosta, koska ne harvoin asettavat teosta tarpeeksi tarkasti kulttuuriseen kontekstiin tai keskusteluun. ”
Jari Olavi Hiltusta ärsyttää ylimielisyys. ”Ei kriitikko ole enää mikään makutuomari, kuten 1950-luvun Hesarissa. Eikä kriitikko voi asettua kirjailijan yläpuolelle kiviensä kanssa. Ylimielisen kriitikon ääni on pahanhajuinen aivopieru, jonka julkaisemista lehti voisi harkita”. Hiltusen mielestä kriitikko kirjoittaa persoonallaan, eikä arvostelijan mielipide ole jumalansanaa.
Millainen kritiikki innostaa kriitikkoa?
Herman Raivio lukee mieluiten kritiikkiä, joka paljastaa keisarin uudet vaatteet. Sellaista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Markku Eskelinen, jonka itsetietoisuus, hallittu aggressio ja tyylitaju tekivät vaikutuksen nuoreen Raivioon. Putte Wilhelmsson taas on näkemyksellinen kriitikko. ”Tämä tarkoittaa kokemukseen, tietoon, taitoon ja makuun pohjaavaa perustaa, johon lukija voi luottaa.” Raivio arvostaa myös perehtyneisyyttä ja kykyä epäillä ”silloinkin, kun muut ovat jo polvistuneet teoksen edessä.”
”Olemme oman aikamme lapsia, ja ainakin minua koskettavat eniten omana elinaikanani työskennelleet kriitikot,” toteaa Suvi Ahola. Hänen listalleen pääsee ”tarkkoja ja kiinnostavia kollegoja, loistavia ja omaäänisiä sanankäyttäjiä: Pekka Tarkka, Eila Pennanen, Antti Majander, Mervi Kantokorpi, Kaisa Neimala, Juhani Karila, Pia Ingström, Philip Teir.”
”Arvostan kaikkia, jotka ovat taistelleet laadukkaan ajattelun ja elävän taiteen puolesta”, sanoo Virpi Alanen. Hänen idoleihinsa kuuluvat Hélène Cixous, Kirsi Kunnas ja Hilja Mörsäri. ”Cixous on tunteikas ja viisas yhtä aikaa, hän on intohimoinen ja tyyni. Häntä lukiessani löydän älyllistä samastumistilaa, jota minun on vaikea löytää muiden kanssa. Häneltä löysin myös lohtua, kun tuntui että kaikki feminismin saavutukset vesittyvät ja maailma on taas täynnä taantumuksellisia rakenteita. Hän muistutti, että edistystä ei tapahdu ilman takaiskuja.” Kunnaksessa Alanen näkee väsymättömän runouden ja kielen uudistamisen puolestapuhujan. ”Hän on myös vahva kriittinen ääni, eikä se tarkoita sitä, että täytyy aina olla suuna päänä julkisessa keskustelussa. Hilja Mörsäri oli hieno hiljainen ajattelija, joka ilmaisi mielipiteensä tarkasti ja perustellen. Haluaisin olla yhtä skarppi kuin Mörsäri oli viimeisinä vuosinaan,” Alanen sanoo ja mainitsee Mörsärin antaneen täsmällistä kritiikkiä aforistiikkaan pesiytynyttä näennäistä ja konventionaalista yhteiskuntakriittisyyttä kohtaan.
Juha-Pekka Kilpiö ei nimeä kriitikkoidolia. ”En varsinaisesti seuraa ketään sillä perusteella, että kriitikko X olisi arvostelmissaan johdonmukainen ja tarpeeksi usein samaa mieltä kuin minä.” Hän innostuu enemmän, kun teoksen ja kriitikon yhdistelmä toimii – eikä se aina synny tyhjiössä: ”Toimituksen vaivannäkö ja kekseliäisyys voi sekin olla ratkaisevaa hyvän kritiikin synnyssä.” Kilpiö ei rajaa teoksen ja kriitikon hyvää yhdistelmää vain tapauksiin, joissa kriitikko on oivallinen ymmärtäjä, vaan myös niihin tapauksiin, kun kitka synnyttää kiinnostavia havaintoja.
”Parhaita kritiikkejä ovat ne, joiden jälkeen kaikki on selkeämpää ja silti monimutkaisempaa,” sanoo Sofia Blanco Sequeiros. ”Jargonilla ja teknisillä erittelyillä on paikkansa, mutta etsin erityisesti kritiikkejä, jotka pyrkivät ymmärtämään teosta valitsemastaan näkökulmasta ja tarkastelemaan sitä suhteessa nykyhetkeen. ” Hän nauttii erityisesti tiukan mutta rennon analyysin lukemisesta, ja hänen ihannekriitikkonsa ovat tuon tyylin mestareita: ”Idoleitani ovat kulttuurikriitikot Doreen St. Félix, Eleonoora Riihinen sekä Jia Tolentino ja elokuvakriitikko Wesley Morris. Yksi unelmieni kirjoista olisi mikä tahansa essee- tai tekstikokoelma keneltä tahansa heistä.”
Antti Majanderin ja Suvi Aholan ”duunariasenne ja itsevarmuus” tekevät heistä Juhani Karilan kriitikkoidoleita.
Jari Olavi Hiltunen lukee aina tiettyjen kriitikoiden tekstit: ”Markku Soikkeli tekee työtään anteeksipyytelemättömällä rehellisyydellä. Se ärsyttää kirjailijoita, jotka toivoisivat aina päänsilitystä. Nuoremmista nostan esille Artemis Kelosaaren.” Mainitun rehellisyyden lisäksi Hiltunen löytää Kelosaaren kritiikeistä yhtäläisyyksiä 1800-luvun maailmankirjallisuuteen. ”Hänen kritiikeissään paistavat läpi pohdiskeleva älynkäyttö, laaja lukeneisuus, monipuoliset näkökulmat ja eloisa kirjoitusote.”
”Luen usein tekstejä, jotka saavat ihokarvat nousemaan puhtaasta ihailusta ja tietysti myös kateudesta, joka on ehkä suotta aliarvostettu voimavara,” sanoo Joonas Säntti. Hän nostaa esille useita runokritiikkejä. ”Proosakritiikkiin verrattuna niissä ollaan jotenkin tarkempia sen pohtimisessa, onko jokin oikeasti uutta ja millaisin perustein.”
Säntti valikoi lukemisensa kritikkien pohjalta, ja uuden kirjan luettuaan alkaa etsiä siihen näkökulmia kritiikeistä ja blogeista. ”Olen ikuisesti kiitollinen kriitikolle, joka esittelee minulle jonkin loistavan kirjailijan ensimmäistä kertaa. Olivia Laingin arvio Maggie Nelsonin Argonauteista The Guardianissa oli sellainen, että kirja oli yksinkertaisesti pakko saada käsiinsä samantien”.
”Hienointa olisi toimia jollekin samassa roolissa eli esittelijänä, luettavaksi ja arvostettavaksi tarjoajana.”
Nuoren Voiman numero Unelmien kriitikot (3/2018) on ilmestynyt. Hae omasi irtomyyntipisteestä, tai tilaa se meiltä osoitteesta sofia.kostinen [at] nuorenvoimanliitto.fi ...tai tilaa lehti, niin saat seuraavan kotiin ilman vaivannäköä. Lomakkeeseen tästä.
Kriitikoiden tärpit – lue nämä, jos haluat nauttia hyvästä kritiikistä:
”Tähtienvälistä ainetta”. Rae Armantroutin runosuomennoskokoelma Juha-Pekka Kilpiön arvosteltavana, Kiiltomato.net
”Saastaisen kollin kootut”. Arthur Rimbaudin kootut runot Maria Valkaman arvosteltavana, niin&näin
Anna-Leena Toivasen arvostelut teoksista: Ayobami Adebayo: Älä mene pois ja NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet, Käännöskirjallisuuden verkkolehti Maailmankirjat
Pirkko Holmbergin arvio Ulla Donnerin sarjakuvaromaanista Spleenish, Nuori Voima
