Jättiläisen harteilla
”Jos olen nähnyt muita kauemmas, se johtuu siitä, että olen seissyt jättiläisten harteilla”, kirjoitti Isaac Newton. Hän tarkoitti, että sivistys rakentuu suurten ajattelijoiden työlle. Sellaisten ihmisten, jotka laajentavat sivistystä tai kantavat sen lippua mahdottomissa olosuhteissa.
Sukupolveani on siunattu tällaisilla jättiläisillä, ja olen saanut etuoikeuden tutustua moniin ihailemiini ihmisiin. He ovat olleet sekä tienraivaajia että suunnannäyttäjiä, ja heidän harteiltaan olen nähnyt kauemmas kuin olisin koskaan itse ymmärtänyt katsoa.
Yksi näistä kulttuurin kolosseista oli minulle muita rakkaampi. Otso Kantokorpi on tapaamistani jättiläisistä suurin. Hän oli ihminen, joka ei sitonut kaulaansa kravattia, ei koristellut itseään titteleillä eikä antanut minkään sokaista itseään. Hän kohtasi ihmiset vertaisinaan ja muodosti käsityksensä asioista aina sisällön perusteella. Kuori tai pakkaus ei vaikuttanut häneen mitenkään, hän oli manipuloinnille immuuni ihminen.
Otso ei pelännyt mitään. Hän oli lahjomaton siihen pisteeseen, että uhmasi yksin suuria mediayhtiöitä, kaupunkia tai valtiota niissäkin tilanteissa, joissa hän jäi itse tyhjän päälle. Hän uskalsi tehdä yksin asioita, joihin kokonaisten kustantamoiden kantti ei riittänyt. Hänen rohkeutensa oli niin poikkeuksellista, että tunsin aina olevani turvassa hänen seurassaan. Otso ajautui kiistoihin säännöllisesti, ja kulttuurialalta tuskin löytyy sellaista ihmistä, joka ei olisi hänen kanssaan törmännyt – mutta en usko, että hänelle jäi yhtään vihamiestä. Jokainen hänen synnyttämänsä kiista oli rakentava, ja hän ei koskaan menettänyt julkisesti malttiaan. Hän oli ihmisten puolustaja, ja hän seisoi aina jykevimmin nuorten taiteilijoiden puolella.
Ammatilliset välini Otson kanssa syvenivät nopeasti ystävyydeksi. Hän soitti minulle usein kysyäkseen neuvoa asioista, joihin tiesi itse paremmin vastauksen. Hän oli täynnä ideoita ja tarmoa. Otso Kantokorpi oli ihminen, jonka seurassa mikään ei tuntunut mahdottomalta. Otso oli jättiläinen myös konkreettisesti, hän oli suurikokoinen mies ja hänen olemuksensa täytti aina kokonaan sen tilan, johon hän astui. Hän oli niin tuttu näky kotikulmillaan Helsingin Punavuoressa, että toimi alueen maamerkkinä. Haastattelut ja työtapaamiset sovittiin Coronan terassille, missä hän tapasi myös tuttaviaan. Otso rakasti ihmisiä ja elämää, hän oli sitä niin täynnä, että se tarttui muihin hänen ympärillään.
Otso eli hetkessä ja otti jokaisesta päivästä kaiken irti. Hän oli tuntemistani ihmisistä ainoa, jonka voi sanoa eläneen ihailtavalla tavalla niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Hän ei säästänyt rahaa tai murehtinut huomista. Vakaata elämää taiteilijaeläkkeellä hän ehti nauttia muutaman kuukauden ennen kuolemaansa. Viime vuosina Otso matkusti paljon Virossa ja toimi epävirallisena kulttuurin suurlähettiläänä valtioidemme välillä. Hän rakasti löytöretkiä taiteeseen, ja hän tunnisti piilevät asiat ihailtavan tarkkanäköisesti.
Otso Kantokorpi jää historiaan yhtenä Suomen merkittävimmistä taidekriitikoista, mutta hän oli myös opettaja, kirjailija, bloggari, toimittaja ja kuraattori. Hänen suurin intohimonsa oli kolumnien kirjoittaminen, mikä kuvaa hänen persoonaansa: hän oli liikkeissään nopea ja ajassa kiinni, mutta kiinnitti aina huomionsa asioiden syihin seurausten sijaan. Otsolla oli kyky selittää teksteissään tätä maailmaa sellaisella tavalla, joka synnyttää lukijassa helpotusta. Hän osasi kiinnittää huomion olennaiseen ja vaimentaa hälinän sen ympäriltä. Hänellä oli kyky liittää asioita yhteen niin, että se kosketti ja toisinaan myös velvoitti muita.
Elävä taide syntyy melkein aina määrittämättömälle alueelle, välitiloihin. Sen tulevaisuus riippuu Otso Kantokorven kaltaisista ihmisistä, jotka puolustavat taiteen pysyvää merkitystä lyhytnäköiseltä ajattelulta. Lahden taideinstituutin tai Helsingin Jätkäsaaren Huuto-gallerian säilyttäminen olivat sellaisia taisteluja, joita Otso kävi väsymättä. Julkistalouden leikkauksissa ja kaupunkien tonttikaavoissa elävää kulttuuria synnyttävät haarat uhrataan säännönmukaisesti tuottavuuden tieltä. Ilman Otso Kantokorven kaltaista intellektuellia ja kriitikkoa on helppo nähdä, että tämä kehitys kiihtyy.
Ihailin Otsoa ja olin hänestä valtavan ylpeä koko sen ajan, jonka tunsin hänet. Olen onnellinen, että myös kerroin sen hänelle useasti. Hän oli sankarini ja elävä esikuvani, kuten lukuisille muillekin taiteen parissa eläville suomalaisille. Mitään ei jäänyt sanomatta. Mikään ei jäänyt kesken. Otsolle jokainen päivä oli viimeinen, jopa niin, että hän tilasi minulta oman muistokirjoituksensa. Tunnen itseni alamittaiseksi tämän tehtävän edessä, mutta en voi tuottaa ystävälleni pettymystä.
Otso Kantokorven saappaat ovat jättiläisen saappaat. Onni onnettomuudessa, että niiden jättämät jäljet ovat pysyviä.
Otso Kantokorven muistokirjoitus on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa Unelmien kriitikot (3/2018).
