Naurua ja vähän alkoholia pimeässä - Hollie McNish käsittelee kaiken runouden välityksellä
Vuoden alussa brittiläisellä runokentällä kuohahti. Runoilija Rebecca Watts kirjoitti Hollie McNishin uudesta runokirjasta kärkkään tekstin The Cult of the Noble Amateur, jossa hän kieltäytyi arvostelemasta teosta, sillä ei pitänyt sitä runoutena lainkaan. Schopenhauer unhoittaisi inhonsa Hegeliä kohtaan, jos lukisi McNishin Plum-runokirjan, kirjoitti Watts – niin luokattoman taantunut teos hänen mielestään oli. McNish näyttäytyi kriitikolle esimerkkinä uuden sukupolven sosiaalisessa mediassa julkaisevista runoilijoista, jotka ovat saaneet viime vuosina enemmän jalansijaa kirjallisella kentällä. Näiden runoilijoiden poetiikka kiteytyy Wattsin mukaan rehellisyyden hyveeseen, joka ajaa kielellisen täsmällisyyden yli.
Wattsin teksti käynnisti laajemman keskustelun esiintyvän ja kirjallisen runouden suhteesta. Monet julkaisevat runoilijat astuivat julkisuuteen kertoakseen, että esiintyvien kollegoidensa ansiosta heillä on nyt enemmän töitä ja mahdollisuuksia, sillä runoudesta on tullut suositumpi ja hyväksytympi ajanviettotapa.
Hollie McNishin mielestä raja julkaisevien ja esiintyvien runoilijoiden välillä on keinotekoinen. Kirjoittavat runoilijat esiintyvät ja esiintyvät kirjoittavat, enenevissä määrin.
”Joku vihaa aina työtäni, totta kai. Artikkelin kuvaama julkaisevien runoilijoiden laajamittainen viha esiintyviä runoilijoita kohtaan on kuitenkin täysin kuvitteellinen – tekstin jälkeen sain enemmän tukea kirjoittavilta runoilijoilta kuin koskaan aiemmin. Alalla vallitsee vahva kunnioitus erilaisia tekijöitä kohtaan”, McNish vakuuttaa.
Runoa runon päälle
Hollie McNish on tämän hetken työllistetyimpiä esiintyviä brittirunoilijoita. McNishiltä on julkaistu kolme runokirjaa, muistelma, näytelmän käsikirjoitus ja runolevy. Kaksi vuotta sitten McNish sai arvostetun Ted Hughes -runouspalkinnon teoksestaan Nobody Told Me (2016). Teosta kuvailtiin rehelliseksi ja tarkkanäköiseksi kokonaisuudeksi, joka tavoittaa uuden sukupolven lukijat.
Runojen kirjoittamisen McNish aloitti lapsena: jos fysiikan tunnilla tehtiin haastavia tehtäviä, McNish kirjoitti kaavoista runoja muistaakseen ne. Teininä hän printtasi paperille rockbändien lyriikoita, opetteli niitä ulkoa ja muokkasi laulujen lyriikat uuteen uskoon. McNishiä kiinnostivat tavallisesta poikkeavat sanoitukset; sellaiset, joissa kertoja sanoi jotakin yllättävää tai abstraktia tavanomaisen rakkausmuhjun sijaan.
Viime aikoina McNish on kirjoittanut runoja eläinten seksielämästä.
”Saan lukemastani aina idean uuteen runoon. Kotini on täynnä kirjoja, joiden sivut on sotkettu uusilla runoilla. Viime viikolla sain käsiini National Geographic -lehden, jossa oli artikkeli eläinten muhinoinnista”, McNish nauraa.
McNishin mukaan hänen poetiikkansa on yksinkertaista ja metaforista vapaata – mikäli sellainen on runoudessa mahdollista. Lapsuus, lapsenmielisyys ja lapsille kirjoittaminen kiehtovat McNishiä: uusimmassa teoksessaan Plum (2017) hän tutkii muun muassa omia lapsena kirjoitettujen runojensa tematiikkaa suhteessa uudempiin runoihinsa. McNish kirjoittaa paljon äitiydestä sekä poliittisista ja kulttuurisista epäkohdista.
”Lapsena runous sai minut aina nauramaan. Nyt käsittelen sen kautta myös asioita, jotka ahdistavat minua”, McNish kertoo.
Lavalle omana itsenä
Yliopistolla McNish opiskeli saksaa, ranskaa ja taloustiedettä, mutta kirjoitti runoja itselleen. Silloinen poikaystävä rohkaisi häntä lukemaan runojaan muille, ja ensimmäisen kerran McNish nousi lavalle 25-vuotiaana Lontoossa nimekkään The Poetry Cafén open mic -illassa.
”Ensimmäistä kertaa esiintyviä kutsutaan runoneitsyiksi. Kun pääsin lavalle, tuntematon nainen huusi yleisöstä ‘ei näytä neitsyeltä!’ Se oli kamalaa, mutta lopulta esiintyminen tuntui hyvältä”, MicNish muistelee huvittuneen oloisena.
Vaikka hän viihtyy työssään, runouden säälimätön demoni ei riivaa taiteilijaa. Hän kirjoittaa, koska pitää siitä, ja esiintyy, koska muut pitävät siitä.
”Jos ihmiset lakkaisivat lukemasta ja kuuntelemasta runojani, olisin varmasti yhtä onnellinen toisessa ammatissa, vain itselleni kirjoittaen. Joskus jopa ikävöin taloustiedettä, numeroiden pyörittelyä”, McNish kertoo.
Kotimaassa ja ulkomailla keikkailu muodostaa suuren osan McNishin runoilijan työstä. Kun Hollie McNish nousee lavalle, hän nousee sinne itsenään.
”Jos minulla on ollut huono päivä tai kuukautiseni ovat juuri alkaneet, tsemppaan itseni edustuskuntoon. Olen kuitenkin aina oma itseni, saan voimaa ihmisten naurusta. Tärkeintä on, että yleisöllä on kivaa. He ovat maksaneet minun näkemisestäni”.
McNish muistelee mieleenpainuvimpia keikkakokemuksiaan.
”Tyttäreni on usein mukana keikoillani – hän istuu yleisössä ja katsoo Harry Potteria nalle sylissään. Kerran automme hajosi matkalla, ja myöhästyimme keikalta hieman. Tyttäreni oli niin väsynyt, että hän alkoi parkua eturivissä. Samaan aikaan lausuin runoa äitiydestä. Keskeytin runon ja kysyin tyttäreltäni, haluaisiko hän nousta lavalle kanssani. Loppukeikan esiinnyin lavalla istuen, ja tytär nukkui polvellani nallensa kanssa. Keikan jälkeen joku tuli kysymään, lavastinko koko jutun. No en helvetissä lavastanut!” MicNish nauraa.
”Toisella kertaa esiinnyin kirjastossa kahdellesadalle äidille, ja vain minulle oli hommattu viinipullo lavalle. Kaksisataa äitiä, eikä tilkkaakaan viiniä yleisölle! Silloin laitoin pullon kiertoon.”
McNish järjestää itse omat keikkansa. Kahdesta hän ei kokemuksen koulimana luovu: keikkapaikalla pitää olla pimeää ja mahdollisuus nauttia alkoholia.
”Runouteni toimii parhaiten pimeässä”.
Kilpailuhenkinen slam-kulttuuri kaventaa runoutta
McNish kritisoi avoimesti amerikkalaista poetry slam -kulttuuria.
”Ei tunnu oikealta, kun ujo runoilija nousee lavalle vuodattamaan henkilökohtaisuuksia ja tuomari sallii hänelle pisteytyksenä viisi kymmenestä. Poetry slam -runokulttuuri kaventaa runouden ilmaisuvapautta, kun runoilijat kirjoittavat tiettyyn tyyliin maksimoidakseen voittomahdollisuutensa”.
McNish pitää englantilaisesta runoskenestä juuri siksi, että poetry slameja suositumpia ovat runonlausuntaillat, joissa esiintyy monenlaisia runoilijoita. Ketään ei arvoteta lavalla.
Avoin ja lämmin kulttuuri ovat McNishin mielestä leimallisia esiintyvän runouden kentälle – hän puhuu omasta kokemuksestaan.
”Parasta esiintyvässä runoudessa on sen ympärille muodostuva yhteisö. En ole esimerkiksi kokenut lainkaan monille muille aloille tyypillistä naisten välistä misogyynistä kateutta. Vanhemmat naiset ovat aina tukeneet minua ja muita nuoria runoilijoita avoimesti”, McNish kertoo.
Pohtiessaan yhteisön ja sen kokoontumisen merkitystä McNish herkistyy.
”Runoilloissa on jotakin äärimmäisen lohdullista – kun istun yleisössä, minusta tuntuu kuin olisin taas lapsi ja kuuntelisin iltasatua.”
Runoilijan on tärkeää kuunnella muita
Runojen kirjoittamisen ja keikkailun lisäksi McNish julkaisee aktiivisesti videoita YouTubessa. Videot mahdollistavat runojen kuulemisen myös sellaisille ihmisille, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta tulla livekeikalle. Toisaalta julkisuus koettelee runoilijan itsetuntoa.
”Jos olisin aloittanut esiintymisen lataamalla videoita YouTubeen, olisin lopettanut saman tien. Ihmiset ovat niin ilkeitä netissä! Siksi neuvon aina aloittelevia runoilijoita jakamaan runonsa ensin kasvotusten elävän yleisön kanssa.”
Noviiseille McNish antaa toisenkin vinkin.
”Näen toisinaan nuoria runoilijoita, jotka kirjoittavat vain itsestään ja poistuvat keikkapaikalta heti oman esiintymisvuoronsa jälkeen. Sellainen on ylimielistä. On tärkeää kuunnella muita, katsoa muualle kuin itseensä. Muuten runous ei toimi”, McNish sanoo.
Väitteille runoustaiteen popularisoitumisesta lavarunouden myötä McNish viittaa kintaalla.
”On tietenkin hyvä, että muidenkin kuin kuolleiden valkoisten miesten runoihin kiinnitetään huomiota. Samalla ajattelen kuitenkin, että nuo kuolleet valkoiset miehet kirjoittivat hienoja runoja. Ja rivoja. Ja härskejä. Joten ihmettelen kovasti paheksuntaa, jota saan osakseni kirjoittaessani seksistä tai käyttäessäni kirosanoja. Sellaista runous on aina ollut! Chaucerkin kirjoitti runon siitä, kuinka työnsi luudanvarren seksikumppaninsa perseeseen.”
Hollie McNish esiintyy Korjaamolla 29.11. Helsinki Spoken Word -illassa. Mukana myös Saaramaria ja Harri Hertell.
