Jos maailma olisi valmis
Luettuani lapsena Roald Dahlin Matildan vietin ikuisuudelta tuntuvia aikoja tuijottaen vesilasia ja uskoen vakaasti, että pystyn liikuttamaan sitä katseen voimalla. Lasi pysyi paikallaan, mutta suhteeni todellisuuteen ei ole sittemmin palautunut.
”Todellisuus ei vastaa mun käsitystä todellisuudesta”, kirjoitin päiväkirjaani paljon myöhemmin. Reaalipolitiikka tuntui tarkoittavan hyvinvointivaltion alasajoa, rasismin hyväksymistä kansan oikeustajun mukaisena, kahden sukupuolen tarkkarajaisuutta, työntekoa kohti burnoutia ja sen yli, pysäyttämätöntä ilmastonmuutosta. Näin se vaan on. Vai onko?
Maggie Nelson kirjoittaa teoksessaan The Art of Cruelty taiteen tuomasta avaruuden kokemuksesta, joka on eri asia kuin vieraannuttaminen tai etäisyys. Avara teos ei päätä ennalta mitä minun tulisi ajatella tai huomata, ei sulje ovia siltä mitä voi olla. Suljetut järjestelmät lukitsevat vaihtoehdottomuuteen, kun taas avaruus laajenee ulottuvuuksiin, joita emme ehkä vielä täysin ymmärrä. Taide voi paljastaa ja osoittaa, mutta ehkä se voi olla myös askeleen edellä, pitää ikkunaa auki?
Opettava tai osoitteleva taide sortuu asettumaan kokijaa ylemmäs, mutta ”kukaan ei voi herätä puolestamme”, sanoo Nelson. Mietin rankisteluelokuvia Aku Louhimiehestä Gaspar Noéen ja Lars Von Trieriin. Tekijät osoittavat paskakasaa, sanovat, että tällainen maailma nyt on, huomaamatta, että läjä on heidän itsensä tusertama. Kaipaan tilaa ja huminaa. Ehkä he tahtovat herättää minut, mutta kiitos vaan, tahdon uneksia. ”The master's tools will never dismantle the master's house”, tiesi Audre Lorde. Ehkä epäreilu maailma ei hajoakaan epäreiluilla kuvilla? Realismi, ja sen mukana todellisuus, on ajateltava uudelleen.
”Todellinen todellisuus” pitää marxilaisen filosofi Ernst Blochin mukaan sisällään kaiken sen, mikä nykyisyydestä käsin näyttää mahdolliselta. Utopiat on juurrutettava tiukasti nykyhetkeen. Konkreettinen utopia kehittää todellisuutta, joka on saanut alkunsa ”nykyisen yhteiskunnan kohdussa”. Utopia on kutsu.
Blochin mukaan pelko pelkistää ihmisen selviytyjäksi. Toivo on toiminnallinen voima, jota taipumuksemme jumiutua menneeseen ja nykyhetkeen häiritsee. Parempi tulevaisuus on aina mahdollinen. Rankistelutaide ammentaa kaunasta ja pelosta ja lamauttaa ainakin minut maailman ikuisesti muuttumattoman pahuuden edessä. Se osoittaa sormi kovana riisuttua otosta todellisuudesta. Kokemus ei luo tilaa, mutta selviytymiskeinona otan etäisyyttä.
Bloch käyttää haaveilua esimerkkinä aktiivisesta, spekulatiivisesta suhteesta maailmaan. On asioita, joita ei voi sanoa muuten kuin runouden kielellä, on maailmoja joihin ei pääse kuin kuvissa. Utopia ei kiellä todellisuutta, kuten sen epäilijät väittävät, eikä avaraa taidetta tarvitse riisua kivusta tai epäkohdista. Kyse on näköalasta horisonttiin.
Radikaalia pehmeyttä ja avaria horisontteja: Maggie Nelsonin Argonautit kirjoittaa maailmaa, jossa identiteetti on lukitsematon ja äitiys filosofiaa. Elina Minnin esityksessä Hydra ihminen on risteytynyt sienen kanssa ja oleminen on lepäämistä ja hoivaa. Emilia Kokon työt ovat ammollaan hauraisiin rakenteisiin, jotka ovat jo täällä. Elina Pirisen Brume de Merissä esiintyjien kehot levittäytyvät rajojen(sa) ulkopuolelle ja vapauttavat omani.
Taide voi nyrjäyttää todellisuuden paikalleen, avata ikkunan ja kurkistaa sieltä, tuottaa liikettä, joka jatkuu kokijassa, humisee maailmassa ja sen takana.
-------------------------------------------
Vastaathan verkkolehden lukijakyselyyn - arvomme vastanneiden kesken kolme Nuoren Voiman vuositilausta: https://bit.ly/2Bw1ziU
