Veitsellä leikattavaa symboliikkaa ja ihmisen ydinmehua

Pelle Romantika: Luontorunoja

Sanasato 2018. 75 s.

sekä kirjallinen äänilevy

Pelle Romantika & Kuolema-duo: Luontorunoja

Sanasato 2019.

Kun ihminen kirjoittaa luonnosta, hän kirjoittaa itsestään. Kulttuuri palautuu etymologialtaan sananmukaisesti luonnon muokkaamiseen, ja mikäpä olisi korkeampi kulttuurin muoto kuin runous.

Pelle Romantikan Luontorunoja -teoskokonaisuus käsittää kaikkinensa Toni Lahtisen kirjoittaman ja Anne Ketolan kuvittaman runokirjan sekä Kuolema-duon eli Mari Hermajan ja Elliina Peltoniemen kanssa yhteistyössä tehdyn kirjallisen äänilevyn. Sana, piirros ja ääni kerrallaan teos kultivoi, haravoi ja järjestää luonnosta peilin puhujan alitajunnalle. Runot muodostavat yhdessä kertomuksen, oudon iltasadun.

Aistien juhlaa ja sirkusta

Asetan vinyylin soittimeen ja siirrän neulan sen reunalle. Pian kaiuttimista alkaa kuulua tuttua ääntä – hetkinen – tämähän on – J.K. Ihalainen! Levyllä lausujina vierailevat myös Eetu Lauttanen ja Venla Moisala. Lahtinen itse lausuu harkitusti sanojaan punniten, etevämmin kuin edellisellä runolevyllään.

Albumin äänimaailma on minimalistisen harkittu, kauniisti sävelletty ja sovitettu. Ääni ja kirjoitus solahtavat yhteen tyylipuhtaasti. Levyllä kuullaan myös laulua. Musiikillisesti mieleen jää erityisesti esimerkiksi Käki-niminen kansanmusiikin muotoon sävelletty runo, joka jatkaa Kuolema-duon kuulasta lauluperintöä.

Ketolan piirrokset fyysisessä runokirjassa ovat kerrassaan ihastuttavia. On sanomattakin selvää, että kuvat ja ääni tuovat tekstiin uudenlaisen tason – mutta Luontorunojen tapauksessa yhteys on kiinnostava, sillä piirrokset ja teksti tuntuvat olevan paikoitellen ristiriidassa keskenään. Kuvat antavat vihjeitä, jotka eivät aina johdakaan vastaukseen.

Edellisen teoksen Lempirunoja tapaan Luontorunojen symboliikka on veitsellä leikattavan paksua, ja sanoilla leikittely onkin Pelle Romantikan poetiikan ydintä. Ilmaukset ovat harkitun moniselitteisiä. Teos vie aikaa ja vaatii useita lukukertoja tullakseen edes osittain ymmärretyksi, ja prosessissa on palkitsevuuden tuntu.

Teosta voi kuitenkin suomia abstraktiudesta: sen kieli ei ole kiinni hetkessä, vaan mytologiassa. Siksi sen välittämät tunteet vaipuvat osin tavoittamattomiin, symboliikan uomiin. Lukijana kiinnityn analyysiin ja tulkintaan, levittämällä runot eteeni etäännyn niistä. En ole varma, tarjoaako teos muuta vaihtoehtoa.

Retki pettymyksen, menetyksen ja omatunnon kautta rakkauden kipeimpään kärkeen

Luontorunoja seuraa faabelinomaisesti Saku Sammakon yöllistä matkaa, joka päättyy Strombolin sirkuksen kautta aamun sarastukseen. Sammakko edustaa muodonmuutosta monella tapaa. Eläimenä se elää kaksi elämää: ensin vedessä, sitten maalla. Myös tuli- ja ilmametaforat ovat läsnä runoissa, koko elävän elämän sykli sellaisenaan.

Ovidius kirjoitti Muodonmuutoksia -teoksessaan maalaisista pelleistä, jotka jumalatarta halventaessaan muuttuivat mudassa rypeviksi sammakoiksi. Luontorunojen viimeisellä sivulla sammakko nousee käänteisesti kahdelle jalalle ja myöntää, että rakkaus, jota pakoon on yrittänyt loikkia, ei ole kadonnut mihinkään. Koko maailma voi muuttaa muotoaan, mutta rakkaus pysyy. Teos tuntuukin olevan omanlaisensa Odysseia, jossa rakkauden tunnustaminen edustaa kotiin palaamista. Sammakkoa runtelevat linnut muistuttavat seireenejä ja tuovat mieleen epäonnistuneita suhteita, rikkinäisiä takaumia.

Muodonmuutosta edustaa myös Pinokkion tarina, joka kulkee runoteoksen toisena, läpeensä psykoanalyyttisena alatekstinä. Yhtymäkohdan Saku Sammakon tarinaan luo tietenkin Samu Sirkan hahmo, johon viitataan epäsuorasti omatunto-vertauksen kautta. Alekkaiset kertomukset väläyttävät kipeitä kuvia fantasioista, joihin eläydyin silloin, kun en osannut vielä lukea itse.

Teoksessa etsitään ihmisluontoa, ja ihmisluonnon ydin löytyy luonnollisesti lapsuudesta. Runoista kaikuu kaipuu lapsuuden helppoihin erotteluihin mustasta ja valkoisesta – jokainen joutuu pettymään maailmaan, jota ei ymmärrä. Levyn ensimmäisellä puolella runojen puhuja rääkyy äitiä ja toisella etsii isänsä hyväksyntää. Hän tekee matkan alitajuntaansa, jossa unet näyttävät tunteet, traumat, muistot ja ajatukset symboliikkaan puetussa muodossa. Ne vilahtavat ohi kuvallisella ja metaforisella tasolla, nopeasti.

Esimerkiksi runossa Mammanpojan painajainen puhuja käsittelee äitinsä menetystä; äiti on lähellä mutta yhtä aikaa täysin tavoittamattomissa. Runon kuvituksena toimii Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äitiin viittaava piirros, jossa äiti vajoaa tummaan veteen, ja Kalevalaan viitataan myös tekstin tasolla.

Muistan laakeina laineina ja revenneinä raajoina

jokaisen syvän, josta äitini minut löysi, ja jokainen

jäseneni näkee samaa unta, missä maammo katoaa

mustaan matalaan. Etsin tyynen pinnan alta,

etsin ja pintaan palatessani näen pysähtyneen rannan.

Haukon, minne sinä hukut äiti, sinä vajut,

onko tämä uni nyt minun kotini?

(s. 23)

Äiti näyttäytyy puhujalle puhtaan omnipotenttina hahmona, jonka menetys sylkee esiin alkukantaisimmat tunteet: Kehtolapsi kiljuu äidinpoika äää äää tuutuu äiti minä olen pieni lapsi tuutuu pieni pieni lapsi rakastaa äitiä äää äää.

Samaan aikaan Luontorunoja-teoksen tekotavasta nousee ajatus yhteisöllisyydestä ja uudesta perheestä. Ääniä, puhujia ja tekijöitä on monta, ja he ovat kaikki mahdollistaneet teoksen syntymän. Teoksen nimestä huolimatta runot ovat osa yhtä, suurempaa runoa, enemmän yhdessä kuin yksin.

Lopulta Luontorunoja ei kerro luonnosta ensinkään, ja tietää sen hyvin itsekin. Mitäpä se voisikaan sanoa tuosta rakennelmasta, jonka merkitys on lopulta itsensä vastainen?