Festari-selfie keskellä fotogeenistä iloa - Nuori Voima Flow'ssa osa 2
Maastohousuja ja kukkamekkoja, cowboy-hapsuja ja muhkeita valkoisia lenkkareita, cure-vaikutteisia hiuspehkoja. Kansainvälistä indie-poppia ja kansaanmenevää suomiräppiä, rokkia, r&b'tä, punkkia, sanataidetta ja performansseja. ”Kaikki on tavallaan muotia”, kuten Iida Sofia Hirvonen kirjoitti Ylioppilaslehden Flow-muotiennustuksessaan, mutta kun saavun alueelle, koko ”muoti” tuntuu jääneen jonnekin viime vuosituhannelle. Elävä ajan henki on niin vahvasti käsillä, ettei käsitteitä tarvita. Flow muodostaa kurkistusaukon tarkoin varjeltuun kuvien todellisuuteen, jota nykyihmiset rakentavat taikapiiriksi ympärilleen. Maisema glitchaa, kun kaksi samanlaista design-mekkoa ohittaa toisensa paahteisella hiekkakentällä.
Pitsiä, röyhelöitä ja hiuspinnejä, eräilyhattuja, pikkutakkeja, college-paitoja. Olen Flow'ssa ensimmäistä kertaa, ja vaikka minulla oli odotukseni, yllätyn silti festivaaliyleisön yhtenäisyydestä. Se, että kaikki vaikuttavat olevan suunnilleen samanikäisiä ja jakavan löyhästi yhteisen maailmankuvan tietyin esteettisin ja elämäntavallisin eroin, luo monelle varmaankin tunteen yhteisöllisyydestä ja joukkoon kuulumisesta. Minusta kuitenkin tuntuu vähän samalta kuin yläasteen pihalla. Missään en muista kokeneeni oloani yhtä ulkopuoliseksi kuin omanikäisten ja samannäköisten tihentymissä.
Vähäiset kokemukseni isommilta musiikkifestivaaleilta sijoittuvat enimmäkseen kotimaakunnan jokakesäiseen kansanjuhlaan, jonka nimessä ”rock” vielä kummittelee. Siksi käsitykseni festaroinnista kiertyvät lähinnä alkoholin nauttimisen (määrä, ei laatu!) ja arjesta etäännyttävän ”sekoilun” ympärille. Nuorempana yritin mennä ”rokkiin” viattomasti nauttimaan musiikista, mutta jouduin pettymään joka kerta: keikat kuulostivat yleensä aika paskoilta, ja yleisö oli niin päissään, että huomio meni kyynärpäiden ja läikkyvien juomien väistelemiseen. Viime vuosina olenkin hakeutunut lähinnä klubikeikoille ja pikkufestareille, jonne on tultu ensisijaisesti kuuntelemaan musiikkia.
Mutta trendikkäiden, hyvin käyttäytyvien flowaajien keskellä huomaankin kaipaavani räkäistä festaritunnelmaa. Flow'n tiskeiltä saa olutta vain 0,33l tölkeissä, jotka maksavat kahdeksan euroa. Yksi ei riitä humaltumiseen, mutta hinta saa pohtimaan toisen ostamista aina sen verran pitkään, että edellisen vaikutus on jo ehtinyt haihtua. Kukaan ei vaikutakaan erityisen humalaiselta. Ihmiset eivät töni, riehu eivätkä hullaannu musiikista tai toisistaan. Keikoilla seisoskellaan enimmäkseen hieman takakenossa kädet puuskassa vähintään puolen metrin turvavälein, päät nyökkäilevät, näkyy muutamia hymyjä. Onko ihmisillä hauskaa? Ainakin he ottavat riemukkaita asentoja kuvissa alueen lukuisien selfie-seinien edessä. Ehkä minunkin pitäisi hymyillä yhteiskuvassa, jotta pääsisin mukaan Flowlle ominaiseen, fotogeeniseen festivaali-iloon.
Lähden etsimään yhteyden kokemuksia Flown pienimuotoisemmilta näyttämöiltä. Laura Eklund Nhagan lavarunoesitys Pink Space -tilassa muistuttaa, että vittumaisillekin tunteille on annettava aikaa ja tilaa. Vihaiset ja suorasukaiset runot kertovat nuoren, rodullistetun naisen kokemasta toiseudesta: siitä, miten läheisimpiinkin ihmissuhteisiin repeää kuiluja, kun tulee nähdyksi vain stereotypian kautta, tai miten uuvuttavaa on jatkuvasti joutua todistelemaan esimerkiksi omaa kykenevyyttään tai suomalaisuuttaan. Näitä otteesta lipeäviä tuntemuksia Eklund Nhaga sanallistaa tarkkanäköisesti. Hän onnistuu esittämään latautuneet säkeensä niin herkästi, että ne eivät läimähdä kasvoille, vaan kutsuvat kuulijan kivun äärelle:
Seksismistä, rasismista, raiskausuhkauksista,
niistä on isot tytöt tehty
Vähäeleinen, sanomaltaan painokas esiintyminen on vangitsevaa. Olen nähnyt Eklund Nhagan esiintymässä viimeksi pari vuotta sitten, ja nyt sävyt ja lavaolemus ovat entistä hallitumpia. Kohtauksittain etenevät runot ovat moniulotteisia ja jättävät tilaa kuulijan tulkinnoille, kuten proosamaisia katkelmia rytmittävä kertosäkeenomainen lause, joka kasvattaa manausvoimaansa kerta kerralta:
White boys are dropping like flies
Eklund Nhagan esitys toimii kuin alkusoittona perjantai-illan pääesiintyjä Solangelle, joka myös sanoittaa pahaa oloa hienovaraisin metaforin:
It's like cranes in the sky
Sometimes i don't wanna feel those metal clouds
(Solange: Cranes in the Sky)
Illan pimentyessä Flow on kaunis. Valaistuksen värispektri on tarkkaan harkittu, violetteina hehkuvat puut kohoavat kauas arjen yläpuolelle. Niiden taika ei taltioidu kuviin, vaikka kokeilen montaa eri valaistusasetusta. Taustalla välkkyvät Redin valomainokset sulavat oksista roikkuvien led-lyhtyjen loistoon, ja tekevät oloni epämukavaksi. Ilmassa väreilevä ristiriita ruumiillistuu alueen nimistössä. Lapin Kulta Red Arena hohtaa yössä punaisena, Nordea Globe Balloon planeetansinisenä. Lauantai-iltana törmään ystäviin, jotka ovat menossa drinkeille Iittala Vintage Bariin.
Niko Hallikaisen Low Income Glow.
Samaan aikaan Pink Spacessa Niko Hallikainen julistaa: ”I am here to ruin this festival”.
Niko Hallikaisen Low Income Glow on kenties ainoa näkemäni runoesitys, johon puhelimen ruudulta lukeminen sopii täydellisesti. Hallikaisen teksti on ryöppyävää ja analyyttistä sisäistä puhetta, jota hän lukee mikrofonin ylle kumartuneena uhkaavan staattisen ambientin velloessa taustalla. Runojen kuvaamat tunteet ja kokemukset ovat pohjimmiltaan universaaleja, mutta niiden ottamat hahmot ja neuroosit ovat juuri tästä ajasta, jonka yksinäisyys on uudella tavalla totaalista:
I reach out to you, my spine breaks
Hallikaisen ”Basket Case 1997” -paita heijastelee tuttua milleniaaliahdistusta, mutta teksteistä kuultava kauneus merkityksellistää jaettua pahoinvoinnin kokemusta uudella tavalla, luo yhteisön sen ympärille:
We will wear our secrets like party hats
Festivaalien ainoa kaatokänninen fedora-hattukaksikko on jostain syystä päätynyt katsomaan Hallikaisen esitystä, ja möyhyää sen yli parhaansa mukaan. Eturivissä istuva Johannes Ekholm kehottaa heitä painumaan vittuun. Esityksen jonkinlaista prekaaria pöllämystymistä kuvaava nimi Low Income Glow saa uutta merkitystä vaaleanpunaisena hohtavassa tilassa esitettynä. En voi olla miettimättä, olisiko osan lattian glitterbudjetista voinut käyttää esiintyjien parempiin palkkioihin.
Minun on helpompi asettua tällaiseen yhteisille inhon kohteille ja ahdistuksille rakentuvaan yhteisöllisyyden tunteeseen kuin ulkona vallitsevaan näennäisen osallistavaan ilonpitoon. Kun astun Hallikaisen esityksen jälkeen takaisin festivaalihumuun, kaikki näyttää orastavan dystooppiselta. Väistelen ihmisiä kuin lopunaikojen heinäsirkkoja. Vetäydyn pressi-loungeen, jossa on illan tullen sytytetty jonkinlainen lasiputkeen vangittu nuotio.
Humala ja hurmos alkavat monella olla huipussaan lauantain kääntyessä yöhön. Viestittelen tutuille taukoamatta, mutta törmääminen ei ota onnistuakseen. Kaikki suorittavat omia kokemuksiaan ja juovat kanssani eri tahtiin. Yksinäisyys festareilla on erilaista kuin arjessa. Festareiden kaltaisen poikkeustilojen aiheuttamat tunnehuiput on tarkoitus moninkertaistaa huutamalla yhteen ääneen ja tallomalla ystävän jaloille villissä yhteistanssissa.
Lauantain kuitenkin huipentaa yksinäisten sydänten tanssittajan, ruotsalaispoppari Robynin, keikka punaisessa teltassa. Keikka alkaa tyhjänä odottavista valkoisista lavasteista, tuulikone heiluttaa kattorakenteesta roikkuvaa lakanaa. Valkoinen on selvästi vuoden tehoväri: myös Solangen tanssiryhmä liikkui hitaasti ylös ja alas valkoisella portaikkolavasteella, ja kokovalkoisissa asuissa soittivat mm. Karina ja Henrik! yhtyeineen.
Robyn vaihtoi keikan puolivälissä vaalean pitsimekon mustaan asuun. KUVA: Riikka Vaahtera
Kun Robyn astelee lavalle, hänen jkujeilevan lempeä katseensa tuntuu antavan jättiscreeniltä hyväksyntänsä erikseen jokaiselle läsnäolijalle. Robynin biiseissä kipuillaan, mutta ei salamyhkäillä selän takana, vaan yritetään toimia avoimesti, kuten Call your girlfriend -kappaleessa:
Call your girlfriend, it's time you had the talk
Give your reasons, say it's not her fault
But you just met somebody new
(Robyn: ”Call Your Girlfriend”)
Robynin kappaleet ovat tarttuvia, mutta luulen, että suursuosion salaisuus piilee juuri tässä tavassa levittää kipeät asiat pöydälle ja puhua niistä sen kummemmin monimutkaistamatta. ”Never gonna be broken-hearted ever again”, Robyn laulaa, ja yhtyessään lauluun yleisön on helppo uskoa joka sana, sillä pop tulee todeksi juuri tällaisissa hetkissä: täydellinen pop-kappale on omiaan karkottamaan vihlovimmankin sydänsurun kolmen minuutin ajaksi. Popparin isoin hitti Dancing on my own kuullaan vasta keikan loppupuolella, kun riemu ja itseluottamus on korkeimmillaan:
I'm not the girl you're taking home
I keep dancing on my own
(Robyn: ”Dancing On My Own”)
Robynin tanssiessa lavan poikki uhkaava ulkomaailma ylittämättömine kuiluineen haihtuu kauas. En olekaan yhtään yksin. Minä ja nämä tuhannet ympärilläni jaamme kaikki kokemuksen siitä, että olemme luusereita, joiden sijaan kotiin viedään joku toinen.
Mitski lauloi pöydällä istuen. KUVA: Konstantin Kondrukhov
Sunnuntaina jaksan keskittyä täysillä enää yhteen keikkaan. Lyyristä indie-poppia tekevä yhdysvaltalais-japanilainen Mitski esiintyy päivän kuumuutta keränneessä Black Tentissä. Lavan etuosassa on pöytä, jonka ympärillä ja päällä Mitski esiintyy. Hän liikkuu hitaasti ja ottaa graafisia asentoja, kuin laulava valokuva tai maalaus. Pöytä on ensin vain pöytä, mutta myöhemmin jalusta ja tanssilattia, vihanpurkauksen kohde ja tukikohta, johon Mitski lopuksi vetäytyy turvaan, osoitellen yleisöä uhkaavasti mikrofonitelineellä.
Anton Vanha-Majamaa kirjoitti Helsingin Sanomien raportissaan Mitskin Flow-esiintymisestä: ”Mitski poseerasi vuoroin rintojaan, takapuoltaan ja haaroväliään korostaen. --- Mitski laski yläkroppansa pöydän päälle ja nosti takapuolensa pystyyn kuin piiskausta odottamaan. --- Tällaisten havaintojen kirjoittaminen mieskatsojana on tietenkin kiusallista, mutta Mitski tuntui nimenomaan leikittelevän sillä, miten naiskehoa visuaalisessa kulttuurissa kohdellaan.”
Tällainen itsetietoinen seksismi on nähdäkseni vielä astetta rasittavampaa kuin tahaton. Omassa kokemuksessani Mitskin äly, karisma, ääni ja liikekieli muodostavat vastustamattoman kauniin elämyksen, joka ei tyhjene kehollisen ilmaisun paikoin herättämiin seksuaalisiin mielleyhtymiin. Se on pikemminkin ikkuna elämään, jossa seksuaalisuuskin tietenkin on olemassa muiden voimien joukossa.
Vaikka taustalla soittaa nelihenkinen bändi, Mitski tuntuu olevan lavalla yksin, niin kuin joskus käy ihmissuhteissakin. ”A Pearl” -kappaleessa omaan ahdistukseensa käpertynyt päähenkilö ei kykene olemaan läsnä toiselle:
Sorry, I don't want your touch
It's not that I don't want you
Sorry, I can't take your touchIt's just that I fell in love with a war
And nobody told me it ended
And it left a pearl in my hand
And I roll it around
Every night, just to watch it glow
Every night, baby, that's where I go
(Mitski: ”A Pearl”)
Mitskin keikan jälkeen olen niin onnellinen ja ravittu, ehkä humalainenkin, että otan hymyilevän selfien. Luulen, että selfiet ovat helpottaneet yksinoloani viime vuosina. Otan niitä useimmiten jonkin voimakkaan tunnetilan vallassa. Kuvaan tallennetun yksinäisen hetken voi jakaa jonkun kanssa myöhemmin, jos siltä tuntuu. Kuvani taustalle taltioituu ankarailmeinen mieshahmo, joka vilkaisee minua juuri kuvanottohetkellä. Kenties hän näkee minut juuri silloin osana sitä epäkunnioittavaa festarikansaa, joka on tullut Flow'hun räpsimään humalaisia selfieitä tunnelmallisessa valaistuksessa.