Onko menneisyyksistä ja tulevaisuuksista keskusteleminen museon tulevaisuus?

Maailma muuttuu, on kai museoidenkin muututtava? Museon määritelmästä kiistellään alan ylimmissä elimissä. Petteri Enrothin näkökulma punnitsee museon ideaa.

Tuskin keneltäkään aikaansa seuraavalta on jäänyt huomaamatta, että kulttuurisota on aikamme julkista sfääriä ja Zeitgeistia määrittävä kamppailu. Karkeasti se merkitsee kahnausta yhteiskuntien avoimuutta kannattavien arvoliberaalien sekä perinteisiksi miellettyjä arvoja ja valtarakenteita korostavien kansallismielisten kesken. Kontekstista riippuen termillä viitataan enemmän yhtäältä talouspolitiikkaan ja perusoikeuksiin sekä toisaalta identiteetteihin ja representaatioon liittyviin skismoihin.

Kulttuurisodan käsite avaa myös paljon kysymyksiä: Onko kulttuurisota esimerkiksi korvannut luokkakamppailut, kuten jotkut ehdottavat, vai onko se pikemmin hegemonisoinut yhteiskunnallisen keskustelun? Onko reilua ja totuudenmukaista puhua sodasta tilanteessa, jossa vähemmistöt yksinkertaisesti haluavat, että heidän sanansa ja kokemuksensa on yhtä arvokas kuin enemmistöön kuuluvilla? Mahtuvatko sekä aborttioikeustaistelut että sosiaalisen median gif-animaatioista käyty debatti ”kulttuurisodan” alle? Missä keskustelu loppuu ja sota alkaa, ja kuka näitä mielikuvia määrittelee ja hallinnoi?

Museot imperialismin ja kolonialismin perillisinä

Olisi joka tapauksessa vaikea kiistää, että jonkinlainen kulttuurinen kamppailu on viime vuosina yhteiskunnassa sekä voimistunut että laajentunut. Taiteiden puolelta eniten mediatilaa ovat saaneet elokuva- ja pelialoilla käytävät väännöt, joissa toisiinsa kytkeytyvät institutionaalinen valta, työkulttuuri, representaatio ja taiteelliset käytännöt, ja jotka toimituksissa usein paketoidaan erilaisiksi gateiksi.

Museot hallinnoivat kokoelmien, näyttelyiden ja tutkimuksen kautta kaanoneitamme, historiaamme ja kulttuurista itseymmärrystämme.

Samantyyppiset kysymykset ulottuvat myös perinteisimpiin taideinstituutioihin, kuten museoihin.  Museot hallinnoivat kokoelmien, näyttelyiden ja tutkimuksen kautta kaanoneitamme, historiaamme ja kulttuurista itseymmärrystämme. Ne myös kytkeytyvät esimerkiksi peruskoulutukseen, ja niillä on sikäli enemmän auktoriteettia kuin populaarikulttuurin tuotteilla. Omassa museotyössäni huomaan, että kouluryhmien lapset helposti mieltävät tulleensa jonkinlaisen ”virallisen aikuisten kulttuurin” piiriin, ja että pikkuvanhuus merkitsee tässä yhteydessä sitä, että samastutaan museon tuottamaan tietoon. 

Välillä itse asiassa toivoisi, että kulttuurisotien taustalla olevat ajatukset olisivat iskeneet museoalalle voimallisemmin. Esimerkkejä voisi poimia lukuisia, mutta omalla kohdallani toive voimistui syyskuussa käydessäni Lissabonin Museu Nacional de Arte Antigassa. Portugalilaista ja eurooppalaista taidetta esittelevien pysyvien näyttelyiden jälkeen kuljin väliaikaiseen näyttelyyn nimeltä ”Museum of Discoveries”, jossa oli esillä entisten siirtomaiden arvoesineistöä ja taidetta. 

Samassa ”löytämisen” merkityksessä taskuvaras löysi lompakkoni 2008, LAPD Rodney Kingin 1991 tai Belgia Kongon 1908.

Oli vaikea uskoa elävänsä vuotta 2019. Etenkin sanan discovery käyttö vaatii todella sitkeää pokkaa. Näyttelyesitteessäkään käsitettä ei kyseenalaistettu tai avattu, vaan näyttelyn sisältöä vain kuvailtiin neutraalin juhlalliseen sävyyn. On selvää, että samassa ”löytämisen” merkityksessä taskuvaras löysi lompakkoni 2008, LAPD Rodney Kingin 1991 tai Belgia Kongon 1908.

Tavallaan tällaisen näyttelyn ei pitäisi tulla yllätyksenä, vaikka kuinka mieltäisi elävänsä nykyaikaa. Museojärjestelmän historia on hyvin konkreettisesti sidoksissa siirtomaavaltaan ja talouteen, ideologioihin ja propagandaan, nationalismiin ja sukupuolirooleihin, ja museoiden ydintehtävät on alun perin saneltu näissä puitteissa.

Alalla on kuitenkin jo pitkään kasvanut ymmärrys, että globaalissa, yhä moninäkökulmaisemmassa ja useampia historioita muistavassa maailmassa museoiden tehtävä ei ole enää yksiselitteinen. Keiden historiaa esitellään, keiden näkökulmasta ja millä ehdoilla? Entä tulisiko uusia kriisejä ja ristiriitoja kohtaavan maailmamme museoiden tarjota näkökulmia myös nykyhetkeen ja tulevaisuuteen? 

Useassa länsimaisessa museossa onkin viime vuosina käynnistetty erilaisia yrityksiä dekolonisoida näyttelytiloja ja kyseenalaistaa miehisen katseen itsestäänselvyyttä taidehistoriassa.

Arvokysymyksinä ja näyttelykohtaisina valintoina näihin on vielä suhteellisen helppo vastata. Useassa länsimaisessa museossa onkin viime vuosina käynnistetty erilaisia yrityksiä dekolonisoida näyttelytiloja ja kyseenalaistaa miehisen katseen itsestäänselvyyttä taidehistoriassa. Kysymys siitä, miten tällaisissa hankkeissa onnistutaan ja mitkä ovat onnistumisen kriteerit, on tietysti oma keskustelunsa. Joka tapauksessa asia monimutkaistuu, kun kysymykset viedään yksittäisistä näyttelyistä ja toimenpiteistä periaate- ja määritelmätasolle. Tällöin astutaan nimenomaan alueelle, jossa kulttuurisota lukkiutuneen erimielisyyden merkityksessä tulee mahdolliseksi.

Museon uudelleenmäärittelyä kansainvälisellä tasolla

Museon tähänastisten tehtävien puolustajat ja uudistuksien vaatijat ovat jo vuosikymmeniä väitelleet museon ydinolemuksesta, mutta 2010-luvulla keskustelu on kärjistynyt riittävästi vaikuttaakseen alaa hallinnoivien kansainvälisten elinten toimintaan ja päätöksentekoon. Näkemyserojen syvyys on sitä luokkaa, että lähitulevaisuudessa jopa elinten toimintakyky saattaa ainakin hetkeksi vaarantua. 

Debatin ylimpänä viitepisteenä on alan kansainvälisen kattojärjestö International Council of Museums’in (Icom) hallinnoima virallinen museon määritelmä. Tämänhetkisen, 1970-luvulla muotoillun (ja sittemmin joitakin täsmennyksiä saaneen) määrityksen mukaan museo on ”pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Vuonna 2016 järjestö nimitti määritelmän päivittämiseksi toimikunnan, jota johti tanskalainen kuraattori Jette Sandahl. Sandahl edustaa uudistajien radikaalimpaa siipeä, jonka mukaan vanha määritelmä ei vastaa uuden vuosituhannen ”kulttuurisen demokratian” vaatimuksiin. Icom julkaisi heinäkuussa toimikunnan uuden ehdotuksen, jonka mukaan museo olisi ”demokratisoiva, inklusiivinen ja moniääninen tila kriittiselle keskustelulle menneisyyksistä ja tulevaisuuksista”, ja sellaisen päämääräksi asettuisi ”ihmisarvon, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, globaalin tasa-arvon ja planetaarisen hyvinvoinnin” edistäminen. 1

Miten perustella alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen teosten sijoittaminen etnografia-käsitteen pikemmin kuin taide-käsitteen alle.

Käytännön tasolla tällainen määritelmä tuottaisi luonnollisesti haasteita monille alan toimijoille Louvresta maakuntamuseoihin, etnografisista museoista puhumattakaan. Se nostaisi pintaan piileviä ongelmia ja pakottaisi puuttumaan niihin. Nämä ongelmat eivät koske vain akuutteja seikkoja, kuten näyttelyiden aiheita, viestintää ja kuratointia, vaan myös hankinnan ja omistamisen historioita sekä museoiden rahallisia ja esineellisiä ”alkupääomia”, joille ne ovat rakentuneet. Yksi erityinen kysymys on myös, miten perustella alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen teosten sijoittaminen etnografia-käsitteen pikemmin kuin taide-käsitteen alle. Edelleen voi huomioida, ettei museon sisällön tarvitse olla kyseenalainen sulkeakseen eri tuloluokkien ja kulttuuritaustojen ihmisiä ulos oletetun ennakkotiedon, kielivalintojen ja hintojen kautta.2

Yhteensä 28 Icom:n paikallista alajärjestöä sekä viiden eri museon kansainväliset hallitukset asettuivat vastustamaan Sandahlin toimikunnan ehdotusta. Lopulta Kiotossa 7.9. järjestetyssä Icom:n yleiskokouksessa äänestystä uuden ehdotuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä päätettiinkin 70 prosentin äänienemmistöllä lykätä. Uutta päivämäärää äänestykselle ole vielä asetettu. 

 Yleiskokousta edelsi keskustelu, joka noudatteli melko uskollisesti kulttuurisodista tuttuja kaavoja ja sanavalintoja. Ehdotuksen vastustajista Ranskan Icom-järjestön puheenjohtaja Juliette Raoul-Duval otti välittömästi kantaa sen ”ideologisuuteen”. Tribune de l’art -lehden perustaja Didier Rykner sanoo ensin luulleensa ehdotusta vitsiksi ja luonnehtii sitä, kuinkas muutenkaan, orwellilaiseksi newspeakiksi ja sävyltään ”poliittiseksi” – ikään kuin vanha määritelmä olisi neutraali. 

Unohtaisiko museo olevansa museo?

Näiden klikkikelpoisten heittojen äärellä ei kuitenkaan tule unohtaa erityisempiä haasteita uutta museon määritelmää haettaessa. Ei myöskään kannata ajatella abstraktisti, että kaikki vastaan asettuneet vastustaisivat toimikunnan ehdottamia arvoja sinänsä – radikaaliakin demokraattisuutta, moniäänisyttä ja ympäristönäkökohtia – perustavana osana museoiden toimintaa.

Ehdotuksessa ei huomioida sitä erityistä suhdetta aineelliseen ja aineettomaan perintöön, joka erottaa museon muista instituutioista.

Ennen kaikkea voi huomauttaa, että uusi ehdotus sivuuttaa museon identiteetin museona. Rykner toteaa, että ehdotuksessa ei huomioida sitä erityistä suhdetta aineelliseen ja aineettomaan perintöön, joka erottaa museon muista instituutioista. Samaan tapaan Hugues de Varine, yksi 1970-luvulla perustetun ”uuden museologian” pioneereja ja entinen Icom:in johtaja, huomauttaa, että uusi määritelmä ei tällaisenaan erottaisi museota kulttuurikeskuksesta, kirjastosta tai laboratoriosta. Saksan Icom:n johtaja Klaus Staubermann nostaa erityisesti esiin termien ”koulutus” ja ”instituutio” puuttumisen muotoilusta, mikä asettaisi sen ristiriitaan Saksan oman lainsäädännön kanssa. Saksa myöskään tuskin olisi ainoa maa, jossa samantyyppinen tilanne olisi edessä. Edelleen François Mairesse, Sorbonne Nouvelle -yliopiston professori ja kansainvälisen museologian kattojärjestön puheenjohtaja, toteaa, ettei uusi ehdotus ole määritelmä vaan arvolauselma, joka on yhtäältä epämääräinen ja toisaalta sivuuttaa museoiden valtavan moninaisuuden.  

Osa vastaväitteistä saattaa toki olla vain keppihevosia status quon säilyttämiselle, mutta tarkoitusperistä huolimatta ne paljastavat ehdotetusta muotoilusta seikkoja, jotka vaativat jatkopohdintaa – jota onkin jo ainakin Twitterissä jonkin verran käytykin. 

 Vaikka äänestystä päädyttiin lopulta lykkäämään, Icom:n puheenjohtaja Suay Aksoy tunnusti Kiotossa, että uudelle museon määritelmälle on ilman muuta tarve. Hän totesi, että ”tämä ei ole loppu vaan prosessin alku”, ja että lopulta hyväksyttävä uusi määritelmä tullaan todennäköisesti muotoilemaan parantamalla nyt tarjottua ehdotusta.   

Uuden, historiatietoisemman museomääritelmän alaisuudessa esimerkiksi Lissabonissa näkemäni kaltainen, pöhöttyneen omahyväinen ja kylmä kuratointi ei olisi mahdollista, vaan toiminnan reunaehdoksi voisi asettua juuri ”menneisyyksistä ja tulevaisuuksista keskusteleminen”. Kuulostaa museokontekstissa melko perustellulta – ja todella paljon vähemmän ideologiselta kuin esillä ollut kokonaisuus. 

Vaikka nyt käytävässä keskustelussa on väistämättä kyse käytännöllisistä ratkaisuista ja museoiden toiminnasta olemassa olevissa yhteiskunnissa, ei tässäkään ole syytä unohtaa filosofisia näkökulmia. Kuten Norjan Nordnorsk Kunstmuseumin johtaja Jérémie Michael McGowan toteaa: ”Ehkä yksi terveimpiä vastauksia, joita monet museot voivat tarjota nykyhetken vaatimuksiin, on ottaa vakavasti ajatus vaihtoehtoisesta tilanteesta, jossa niitä ei ole olemassa, tai jossa jokin aivan toinen instituutio on korvannut ne.” 3

Lähteet: 

Kate Brown, “Are Art Institutions Becoming Too ‘Ideological’? A Debate Breaks Out at the International Council of Museums Over Politics in the Galleries”, Artnet News 20.8.2019 (https://news.artnet.com/art-world/icom-museum-definition-debate-1630312)

Geraldine Kendall Adams, “Rift emerges over Icom’s proposed museum definition”, Museums Journal 22.8.2019 (https://www.museumsassociation.org/museums-journal/news/22082019-rift-over-icom-definition)

Vivienne Chow, “Should Art Museums Be More or Less Ideological? After Pushback, a Gathering of Museum Leaders Refuses to Address the Question”, Artnet News 9.9.2019 (https://news.artnet.com/art-world/museums-icom-ideological-definition-1645387) 

Vincent Noce, “Vote on Icom's new museum definition postponed”, The Art Newspaper 9.9.2019 (https://www.theartnewspaper.com/news/icom-kyoto) 

Elisa Shoenberger, “What does it mean to decolonize a museum?”, MuseumNext 7.2.1029 (https://www.museumnext.com/article/what-does-it-mean-to-decolonize-a-museum/) 

• 1. Koko ehdotus alkukielellä: ”Museums are democratising, inclusive and polyphonic spaces for critical dialogue about the pasts and the futures. Acknowledging and addressing the conflicts and challenges of the present, they hold artefacts and specimens in trust for society, safeguard diverse memories for future generations and guarantee equal rights and equal access to heritage for all people. 

  Museums are not for profit. They are participatory and transparent, and work in active partnership with and for diverse communities to collect, preserve, research, interpret, exhibit, and enhance understandings of the world, aiming to contribute to human dignity and social justice, global equality and planetary wellbeing.”

• 2. Emily Dawson, “’Not Designed for Us’: How Science Museums and Science Centers Socially Exclude Low-Income, Minority Ethnic Groups”, Science Education 98(6), November 2014.
• 3. Video McGowanin vuoden 2017 puheesta: https://www.museumnext.com/article/indigenising-and-decolonising-the-museum/