Taide joka ei tuhoa - arvostelussa Anna Tomin ja Pauliina Haasjoen runokirjat

Anna Tomi: Huomisen vieras

81 s. Poesia 2019

Pauliina Haasjoki: Promessa

85 s. Otava 2019

Ahdistusten ja uhkien ajassa moni turvautuu tieteeseen ja faktaan. Hyvä niin, mutta ne ovat kalseita muotoja. Runous puhaltaa henkeä siihen, mitä jo tiedämme tai mitä vasta aavistelemme. Jotain jää jäljelle sittenkin, kun pahin on tapahtunut tai ihmiskatse lopullisesti sammunut.

Anna Tomin esikoisrunokokoelma Huomisen vieras hahmottelee tulevaisuuden arkeologiaa viehättävän vähäeleisesti. Teos kyselee, mitä meistä ja ajastamme jää myöhemmin tulevien löydettäväksi. Miltä hetken planeettaa hallinneen lajimme tekoset näyttävät ”huomisen vieraan” ei-inhimillisin silmin?

Etääntymiseen havahtumista seuraa kauhu: onko tulevaisuudessa ketään, joka lempeästi katselisi menneisyyttä kohti?

Kuvastoltaan teos liikkuu avaruudessa, alkuaineissa ja ihmistä kestävämmissä materiaaleissa. Kokoelmassa keskeisiä hahmoja, jopa toimijoita ovat erilaiset kivet, jotka samalla toimivat eräänlaisena vastinparina ihmisajan hauraudelle. Nykyhetkeä leimaa tulevan odotus: ”Elämme kroonisen jännityksen vallassa. Odotamme määrittävää hetkeä, joka ei tunnu koskaan saapuvan. Sysipimeys sakenee vaikka juuri siitä unelmoimme erkaantuvamme. – Sumu juoksee ikkunoita pitkin, mutta kuinka muuttaa sydämen virtoja?” (33)

Teoksen aikatasot huojuvat epävarman nykyisen ja tuntemattoman tulevan välillä. Tulevasta käsin nykyhetken virtaukset ja oikut asettuvat humoristiseenkin perspektiiviin: ”matkaa tehdään nyt maata pitkin, / terapeutit olivat mystillisten parantajien koulukunta / jota on virheellisesti nimitetty lahkoksi” (34). Teoksen valossa omalle ajallemme voi hymähdellä ymmärtävän huvittuneesti kuin epätäydellisellä kielellään hupsuja puhuvalle lapselle. Silti etääntymiseen havahtumista seuraa kauhu: onko tulevaisuudessa ketään, joka lempeästi katselisi menneisyyttä kohti?

Huomisen vieras näyttää ihmiskatseen vallan, ja nopeilla leikkauksilla se läväyttää esiin kulttuurisia kerrostumia kuin maan sedimenttejä: ”maisema vaihtelee riippuen siitä, katsotaanko / sen muodostuvan viheliäisistä sieluista / vai mikrobien liikkeistä / se ei ole mysteeri”. Tuo kaikkea hierarkisoiva katse saa myös osakseen kritiikkiä, kun puhuja pyrkii etääntymään totutuista katsomistavoista: ”Ja olen uurastanut niin kauan oivaltaakseni ettei geometria ole etiikkaa (kivi on kasvanut kokoonsa nähden liian suureksi)” (52).

Yhteydet jäävät usein aavistelun varaan, mutta ihmisen rakentamien merkitysten sattumanvaraisuus paistaa: ”minä valaisen leivän ja järjen sen sisällä”. Maanviljelyn kehittymisen mukanaan tuoma leipä, aloilleen asettuminen ja siitä syntyneet symbolijärjestelmät asettivat lopulta ihmisjärjen kaiken mitaksi, mutta planeetan ahdingossa romahduksen partaalla tuo kaikki näyttää varsin kyseenalaiselta.

Planeettaamme viitataankin toistuvasti ”kivenä”, jonka kosminen pienuus paljastuu, kun se asetetaan kämmenelle. Ihmisen mittajärjestelmissä se vain on päässyt paisumaan. Toisaalta ihminen on lajinsa alkuhämäristä asti häikäilemättömästi pyrkinyt kajoamaan sen rakenteeseen: ”paikalle saapuu kulkija / poimii maasta koristeeksi kiteytyneen / taivaallisen palikan ja sanoo / huomaan että sinulla on voimia / mutta minun on kaiverrettava sinuun jotain” (7).

Tulevaisuuteen tähyilevä taide päätyy usein muodollisiin kokeiluihin ja hajottamiseen, mutta Huomisen vieras luottaa eheään säemuotoon. Keskeislyyrisemmissä runoissaan teos on paljaimmillaan. Niissä piilee jalokivimäisiä kiteymiä, vaikkapa säkeitä mistä tahansa ulkopuolisuudesta: ”en tunne tämän maailman tapoja / halun ja tarpeen eroa / mutta kyynelmitta / on jo asetettu” (57). Runojen ”minä” tuntuu olevan vuoroin jokainen yksilö, vuoroin ihmiskunta yhtenä toimijana, jonka kädet tekevät tahtomattakin ja mieli hämmästyy seurauksista: ”olen aina melko yllättynyt siitä mitä teen” (81).

Siinä missä Tomin teoksen jännite rakentuu kiviplaneetan ja sitä hyppysissään pitävien elävien välille, Pauliina Haasjoen Promessa enemmänkin etsii rinnakkaisuuksia, jotka pitävät kaikkea koossa. Ihmiset ja muu elävä, kuten myös se mitä kutsutaan elottomaksi, liikkuvat kaikki samassa äärettömyydessä. ”Olen alkanut nähdä asioiden hengittävän” (48), puhuja toteaa katsellessaan vuoristoa. Promessa on kirjoittajansa kahdeksas runokokoelma, varmaotteinen ja syvä.

Vahvasti ihmisyyteen yhdistyvä itku näyttäytyy kaiken elävän universaalina kokemuksena.

Teoksessa esiin nousee Haasjoen aiemmistakin teoksista tuttu, ainutlaatuinen taito kuvata aistihavaintoja, kokemuksia ja esineitä luonnontieteellisellä tarkkuudella, niin että niiden merkitys rinnastuu luonnonolioiden olemisen tapaan. Haasjoki kirjoittaa: ”Taas on jossakin hätä, hälytysajoneuvojen tiheys, / ei kymmentä minuuttiakaan ilman yhden sellaisen piirtämää aaltoilevaa kaarta. / Äänen kulussa on kuin punaisia nystyröitä, symmetrisiä / mutta aristavia.” (16)

Promessassa esiin piirtyy myös ihminen eläimenä ja eläin ihmisen kaltaisena, vakaana toimijana. Koiran haukusta kirjoitetaan kuin ihmispuheesta: ”haukkua aina ja tarkoittaa eri asiaa, / osoittaa haukulla kaikkea maailman tarkoitusta.” (44) Pienet eleet, kuten koirasta puhuminen hän-pronominilla, kyseenalaistavat totuttuja tapoja ajatella eläimen ja ihmisen erilaista toimijuutta.

Elävän ja elottoman, aineellisen ja aineettoman, inhimillisen ja muun välillä ei teoksessa ole eroa, ei rajaa. Myös vahvasti ihmisyyteen yhdistyvä itku näyttäytyy kaiken elävän universaalina kokemuksena. Kulttuurisesti itku on ladattu odotuksella, että sillä on jokin tarkoitus. Itkijältä kysytään, mitä on tapahtunut, mikä hätänä, mutta Haasjoki kirjoittaa: ”Maailmahan on täynnä surua; milloin tahansa voi puhjeta lohduttomaan itkuun ja pysyä siinä miten pitkään tahansa, eikä se olisi kohtuutonta; ei ole kysymys siitä kuka itkee, ei ole ihmistä, joka olisi osaton surusta.” (31)

Haasjoen tekstissä ihmeellisintä onkin juuri hänen kykynsä kirjoittaa näkyväksi aineen ja energian lukemattomia tasoja, niin että kaiken keskeltä esiin piirtyy olemisen hehkuva ydin, joka on lopulta arvoitus. ”Elämä asettuu aineeseen kyllä mutta ei miten tahansa, kukaan ei tiedä sen sääntöjä mutta joitakin tapauksia voidaan lukea pois: kastemato ei saa uutta elämänliekkiä molempiin puolikkaisiinsa. Kuten saa ameeba. Kun elävä olento hajoaa tapahtuu vastakkainen ihme, elämän hallussaan pitämä aine palaa takaisin aineeksi, jolla on kaikki aineen ominaisuudet, kaikki sen vapaudet”. (58)

Näistä huomioista syntyy teoksen eettinen paino. Teos sekä tunnustaa kärsimyksen, joka elämisestä väistämättä seuraa, että antaa erityisohjeita meille, tietoisille eläville, jotka voimme tehdä valintoja: ”Ainetta, ainetta, muttei sitä saa ottaa kahmalollista / ei saa ojentaa kättään ja ottaa mitä tahansa houkuttelevaa, uteliaisuutta herättävää ainetta. --- Ei saa ottaa kättäni eikä kieltänikään. /  Sinun hiuksistasi ei saa ottaa, pienikokoisen eläimen turkista ei saa.” (59)

Promessan nimi viittaa hautausmenetelmään, promessointiin, jossa ruumis ensin jäädytetään ja sitten hajotetaan värähtelyllä, jolloin se muuttuu osaksi maaperää poikkeuksellisen nopeasti. Teos etsiikin taiteelle sellaista muotoa, joka ei olisi tuhoavaa vaan maatuvaa, kiertokulkuun sulavaa ainetta.

Kokoelman lopussa ihmisen ote herpaantuu, nimeäminen päättyy: on vain värejä ja kappaleita, välitön esteettinen kokemus, joka on sama jokaiselle aistivalle lajille.

Sekään, mitä ihminen pelkää, ei ole pelottavaa hänen ulkopuolellaan: ei täystuho tai maapallon tulevaisuus ilman meidän lajiamme. Onko siitä lohduksi? Ainakin sen tajuamisesta syntyy ihmiskatseen merkityspainoa pakenevaa runokieltä. Posthumanististen näkökulmien voidaan säikähtää sysäävän meille niin rakkaan ihmisen syrjään, mutta niin ei näissä teoksissa käy: ennemmin katseen siirtyminen pois antaa kaikelle olevalle sen merkityksen ja arvon, minkä olemme tottuneet vain ihmisessä näkemään. ”Jos ei valoja erikseen sytytetä, / kaikki valaisee.” (Promessa, 66)