Maryariasana, kissan selkä. Essee yhteydestä kissaan
Ville Hämäläinen sai kissan hoitoon eikä enää pystynyt luopumaan siitä. Yhteys eläimeen tapahtuu siellä, missä sana ei hallitse diktaattorina.
Levitän joogamattonni. Kissa tulee perässä. Kun viimein pääsen konttausasentoon, kissa pyörii innostuneesti kimpussani. En tiedä, ajatteleeko se, että olen viimeinkin hylännyt omituisen kahdella jalalla horjumisen ja vaihtanut kunnon kissan tavoin neljällä jalalla etenemiseen. Teen ”kissan ja lehmän selkää”, Manu kävelee vatsani alta. Kissan kehräys johtuu kuulemma hengityksestä. Kenties joogaharjoitukseni kurkunpäässä värisevä ujjayi-hengitys voisi kuulostaa kissasta hieman kehräykseltä?
Manu muutti luokseni heinäkuussa 2016. Alkujaan se tuli hoitoon. Kaksi viikkoa venyi loppukesään. Lopulta tulimme niin hyvin toimeen, ettei Manun alkuperäinen perhe enää hennonut meitä erottaa. En ollut suunnitellut kissan hankkimista. Niin vain tapahtui. Yhtä yllättäen olen kiintynyt elolliseen olentoon, jonka kanssa minulla ei ole yhteistä kieltä.
Sanon ’se’, sillä suomessa on hieno sukupuoli- ja lajineutraali persoonapronomini, jota sietää käyttää.
Mausku. Mauku. Muksupuksu. Maukero. Paapero. Pikku kissaukko. Kissapappu. Manu-poitsukulta. Kattipoika. Kollinköllykkä. Kissapussu. Kissapullero. Muupelipuu. <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<zxgt
Kissan oikeaa nimeä, Manua, käytän harvemmin. Kissan nimellä kutsuminen pitäisikin säästää tilanteisiin, joissa se saa palkinnoksi herkkuja tai paijauksia. Sanon ’se’, sillä suomessa on hieno sukupuoli- ja lajineutraali persoonapronomini, jota sietää käyttää. ’Se’ sopii niin kissan kuin kuninkaallisenkin puhutteluun.
Olen kissaemo. Tiede tukee identiteettiäni. Kotikissa jää ikuiseksi pennuksi. Se pitää ihmistä emonaan, vain karvattomana ja hieman hassuilla korvilla varustettuna lajitoverina.
Jos tulen humalassa kotiin, se menee nukkumaan sohvalle.
HS Kuukausiliitteen (9/2019) laajassa kissajutussa oiotaan myyttejä ja sanotaan tosia asioita kissoista: ”Kissat ovat herkkiä, pelokkaita eläimiä, joille rutiinit ovat tärkeitä.”
Manu ei suostu nukkumaan kuin tietyllä puolella sänkyä. Jos tulen humalassa kotiin, se menee nukkumaan sohvalle. Suihkussa käyty..äni Manun pitää päästä märälle lattialle katsomaan, kun vesipisarat valuvat viemäriin. Palaan kylpyhuoneen ovelle ihmettelemään, ja kutsun sitä pikku luonnonfilosofiksi.
Kuukausiliitteen jutussa on haastateltu julkkiskissojen omistajia. Yhdellä kissoista on omat some-profiilinsa ja se ”juttelee yli 40 000 fanilleen kotiseutunsa murteella”. Olen jakanut Manusta lukuisia kuvia sosiaalisessa mediassa. Puhumaan en ole sitä laittanut. Tässä esseessä haluan antaa kuitenkin äänen Manul le. Edellä jo olleet murtumat tekstissä eivät ole lyöntivirheitä, vaan Manun tuottamaa tekstiä. Johdan kirjoitusprosessia: en poista mitään, mitä Manu on lisännyt, enkä lisää mitään, mitä Manu on poistanut.
Tosin taitaa käydä juuri niin kuin pelkäsin: kissa istuu tietokoneen ja kirjapinon välissä ja puskee minua päällään. Jos kirjoitan gradua, se istuu hievahtamatta näppäimistöllä. Jos yritän saada kissan kanssani kirjoittamaan, n se pentele kiinnostuu kaikesta muusta paitsi kirjoittamisesta.
***
Aino Vähäpesolan Onnenkissa ymmärtää sekä joogan että kissat väärin, sillä se tavoittelee molemmista kontrollia. Kissan pitää sopia huusholliin ja sääntöihin, joogassa pitää hallita oma mieli ja ruumis. Vaikka pitänee disclaimerina todeta, että jooga voi olla harjoittajalleen mitä vain, eikä kissoja kaiketi voi muuten ymmärtää kuin väärin.
Hoitokissa ”ei ollut halukas yhteistyöhön tai sopuisaan yhteiseloon” (51). Minä ja Manu olemme ratkaisseet sinänsä toden ongelman sillä, että työ ja elo ovat yhteisiä. Periaate pätee kissan lisäksi parisuhteisiin. Kissan kanssa neuvotteluvaraa on vähemmän, kun yhteistä kieltä ei ole. Viisaampi väistää – jos kissan kanssa ajattelee olevansa ”valtataistelussa”, on jo luovuttanut vallan kissalle.
Kirjan seuraava kohtaaminen kissan kanssa on sujuvampi. Kissa hyppää selän päälle polkemaan ja kehräämään, kun minäkertoja makaa futonsängyllä. ”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin rentoutua” (52), kirjoittaa romaanikirjailija ja herättää kysymyksen: mitä muuta pitäisi tehdä?
Kirjallisuus ja hämmentävät kirjailijat ovat parhaimmillaan kansien välissä: sylikissana, joka raapaisee auki lukijan haavat ja lopulta nuolee ne. Kirja on kissa joka joskus katselee kaapin päältä, hyllystä, lymyää nurkissa tai vain kutsuu luokseen tassullaan kerta toisensa jälkeen. (133.)
Vähäpesola tunkee liian monta metaforaa yhteen. Hyllystä loppuu tila. Millainen kissa nuolee toisten haavat? Kun kissa tahtoo jotain, se vain tuijottaa. En halua ottaa yhtäkään kirjailijaa syliin.
Savasana, corpse pose tai kuolleen miehen asento on vaikea leikki. Se on näennäisesti helppoa ja rentoa, mutta se vaatii uskomattoman paljon harjoittelua. Ja kun siinä kehittyy, alkaa pelottaa. (17–18.)
Kuolleen miehen asana on Onnenkissassa keskeinen motiivi. Joogassa se on loppurentoutus. Miten loppurentoutusta harjoitellaan, miten siinä kehittyy? Joogassa moni asia on vaikea mutta ei savasana. Minulle loppurentoutus on onnistunut, kun nukahdan kesken sen. Hvb guippuunsa viritetty loppurentoutus ei voi olla lähempänä kuolemaa kuin tiedotonna kuorsaaminen.
***
Eräänlainen kissojen ymmärtämisen perusteos, Jacques Derridan Eläin joka siis olen (suom. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto, 2019), alkaa Derridan havainnosta, miten hän kiusaantuu, kun alasti ollessaan kissa tuijottaa häntä. Mitä ilmeisemmin häpeä johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa alasti, eläin ei.
’Luonnossa’ ei ole alastomuutta. Ainoastaan alastomuudessa eksistoimisessa on taju, tunne tai kokemus (tietoinen tai tiedostamaton). Koska eläin on alaston mutta ei eksistoi alastomuudessa, se ei tunne itseään alastomaksi eikä näe olevansa alasti.” (18.)
Olen ollut samassa tilanteessa: Manu on katsonut minua, kun olen ollut alasti. Tosin samaan aikaan olen herkeämättä miettinyt Derridaa, tämän alastomuutta ja kissaa. Manu katsoo minua makuuhuoneessa, kun puen ja riisun. Vihreä matto on samanvärinen kuin kissan silmät. What would Derrida do?
Derrida muistuttaa, ettei hänen kissansa ole ”kuvaannollinen kissa” (18). Uskon, että yhteys kissaan saadaan kohtaamalla yksi kissa, tietty kissa. ”Ei, ei, minun kissani, joka katselee minua makuuhuoneessa tai kylpyhuoneessa, tämä kissa joka ei ehkä ole ”minun kissani”, ei edusta tässä kuin mikäkin suurlähettiläs sitä suunnatonta symbolista taakkaa, jonka kulttuurimme on aina ..ll’lyttänyt kissaeläinten heimon kannettavaksi – –” (25). Kulttuurista painolastia lisää myös Vähäpesola kissan selkään.
Kerran Tinderissä törmäsin vihantunteet pintaan nostattaneeseen profiilitekstiin: ”En pidä kissoista. Mutta kissoistahan on helppo päästä eroon.” En voisi seurustella kenenkään kanssa, joka ei edes halua ymmärtää, mitä Manu minulle merkitsee.
Derrida tuntee häveliäisyyden aallot seistessään ”sukuelin paljaana, nahkasillaan kissan edessä” (16). Alastomuutta enemmän minua vaivaa, miten Manu suhtautuisi siihen, jos harrastaisin seksiä. Yrittäisikö se saada kissaemonsa huomion? Pyörisikö se ärsyttävyyteen asti kimpussa? Katselisiko se pelokkaana kynnykseltä vai menisikö kiinnostumattomana toiseen huoneeseen?
***
Jaan Vähäpesolan ajatuksen, että seksiin liittyy vääränlaista visualisointia, usein miehisen katseen ehdoilla. Vähäpesola ei pääse eroon visuaalisuudesta, vetää sen vain päinvastaiseen laitaan: ”Kun ihmiset harrastavat hyvää seksiä, he ovat ylittäneet jonkin häpeän rajan ja hyväksynnän rajan ja näyttävät oikeastaan ihan karseilta” (111). Vastakohta seksuaalisuutta visualisoivalle kulttuurille on visuaalisuudesta luopuminen. Häpeää ei voi ylittää, jos miettii, miltä näyttää.
Onnenkissan seurusteluajan lopun kuvaus on tyylikkään tummasävyistä. Poikaystävää kuvataan esimerkkinä siitä, kun parisuhteessa osapuolet eivät kohtaa – ero on feminismin tulemista toiminnaksi. Jos Kristen Roupeanin ”Cat Person” -novellin deittikumppani on ahdistava vaikka seksi on suostumuksellista, Onnenkissan poikaystävä pärjää vain penetraatioseksissä mutta ei huomioi tyttöystävän nautintoa – molemmissa tapauksissa kuvatut miehet voivat muistuttaa todellisia tapauksia, mutta muistaa pitäisi, että nämä ovat fiktion hahmoja, tietynlaisiksi tarinamaailmaan rakennettuja.
Poikaystävän käytökseen tekisi mieli antaa tomera ohje: jätä se, end of discussion.
Tarkoitukseni ei ole sanoa not all men. Fiktiohahmosta tehtävät, lukijan maailmaa koskevat väitelauseet kuulostavat kuitenkin helposti opponoitavilta. Ongelmaa ei olisi, jos Onnenkissassa feminististä teoriaa käsiteltäisiin muutenkin kuin metatasolla. Poikaystävän käytökseen tekisi mieli antaa tomera ohje: jätä se, end of discussion.
Kirjan rakkauskäsitys on nihilistinen: ”Rakkautta ja onnea on usein nimenomaan siellä, missä on joustettu rehellisyydestä ja oikeudesta olla mitä on. – – Rakkaus sotkee helposti feministiset pyrkimykset.” (144–145.)
Väite voi pitää paikkansa, jos rakkautta ajattelee synonyymina parisuhteelle ja feminismiä rasti ruutuun -tehtävänä: kuinka woke boyfriend kumppanisi on? Sävy on fatalistinen: ”Ihmiset tekevät jatkuvasti kompromisseja rakkauden ajamina. Tyttöystävät ottavat hiljalleen vastuun ruokahuollosta.” (145.)
Pikemminkin näkisin feminismin rakkauden muotona.
Ehkä minulla menee jokin sarkasmin taso ohi, mutta ihmettelen muutosvoiman puutetta. Valinta feminismin ja rakkauden tai parisuhteen välillä ei muuta valtarakenteita. Pikemminkin näkisin feminismin rakkauden muotona. Ajattelisin mieluummicvfdcf niin, että parisuhteessa kuuluu tehdä kompromisseja, opetella ja ottaa toinen huomioon. Feminismi ja sukupuolten valta-asetelmien, toksisen maskuliinisuuden ja sukupu———————————-olen performoinnin tiedostaminen auttaa kohtaamisessa. Väliä ei ole, identifioituuko toinen tai kumpikaan feministiksi, jos tekee tekoja ja kompromisseja, jotka antavat toiselle tilaa.
Onnenkissan eettinen asento horjahtelee. Esseeminän tai minäkertojan maailmankuvasta ja arvoista ei saa selkoa, kun monella tapaa kannatettava feminismi kohtaa kyynisen nihilismin. ”[I]hmiset ovat useimmiten toisilleen saavutuksia. Kunnioitettavia, häpeällisiä, suuria tai pieniä saavutuksia, saavutuksia yhtä kaikki.” (127.) Tällaista ajattelua vastaan pitää asettua paitsi feminismin myös kaikkien, joiden mielestä ihmistä ei tule kohdella välineenä, vaan itsessään arvokkaana.
***
Romaani, edes esseeromaani, ei voi ottaa kaikkea huomioon. Onnenkissa jää väittämään, itsensä kanssa ristiriitaisesti. Kieli on ongelmien koti: yhteys jää syntymättä sen takia, vaikka sen pitäisi tehdä yhteys mahdolliseksi.
Siispä hylätään kieli sellaisena kuin sen tunnemme:
mmmohoaa mmaattojen säihke kohoaa
vääntyy ja sulaa, alku palaammmmmm
yhdistyy, kohoaa pitkäkaulaisia olemmmmtoja kohoaa
laskee mmailla ja pohjissa mmmmittaavat askeliamm
(42)
Stina Saaren Tanssiva karhu -palkinnollakin noteerattu Änimling (Teos, 2018) ei ole vain runoteos seksuaalisesta väkivallasta, vaan runoteos, joka kieltä taivuttelemalla ottaa niskalenkin seksuaalisesta väkivallasta. Se ottaa ahdistelijoiden ja ahdistelijoiden puolustajien puheet ja ryttää ne lyttyyn:
Serious business, Serious business.
Otetaan nyt vaikka mies ja nainen.
Otetaan nyt vaikka höbl bl blöblb. (30)
Änimling puhuu intiimiä kieltä – intiimin juuret ovat latinan sanassa intimare, joka tarkoittaa tutuksi tekemistä, vaikka tutumpi yhtyes on sanalla intimus, syvin tai sisäisin. Intiimi tarkoittaa yhteyttä – itseen, tämän opin joogatunnilla. Saaren Änimling pyrkii yhteyteen, mihin kielellä ja runoudella on aina pyritty. Änimling – änim LING – siis sekä minä että eläin että kieli. Eläin, joka siis olen, eläin, joka siis käytän kieltä.
Tai kuten Vähäpesola osuvasti sanoo: ”Ihmiset huseerasivat eläiminä, jotka leikkivät ihmisiä” (118). Mitä muuta kuin leikkiä on kirjoitustyöni, jonka Manu keskeyttää? Se ei näytä kissasta sen hyödykkäämmältä kuin minusta kissan leluhiiren metsästys.
Kieli on merkitysten leikkiä, eivätkä siinä leiki vain merkitykset, vaan kielen käyttäjät. ”ling ling ling ling ling ling // – – // Kielellistelising!”, kuten runoteos ääntelee (66.)
Vaikka aihe on vaikea, Saaren Änimlingissä etsitään yhteyttä kömpelöiden eläinten välillä:
Pidetäänkö pippalot?
Oletko sä ikinä rakastanut kirjaa?
Mä olen ajatellut sua paljon.
(59)
***
Anne Naukkarisen ja Maarit Mustosen runoteos ikkööhäik – I’m ok (Forlaget Gestus, 2018) rakentuu neljästä osasta: muistiinpanoista tanskan ilmaisujen äänneasusta, eleistä joissa sanoihin yhdistetään käsiliikkeet ja selityksistä joista osa on todellisempia ja osa luovempia. Lopussa ovat Karin Haldin loppusanat. Kirjan taustana on Naukkarisen ja Mustosen performanssi ja luento. Saman performanssin näin kirjan julkkareissa Helsingissä.
Kieli, ääni ja identiteetti kohtaavat ihmiskehossa. Kirja laittaa merkitykset liikkeelle, elein ja selityksin. Kuten Änimlingissä, suhde kieleen on leikkisä ja vapautunut:
pönpoi
medium size belly,
very formal (83)
Teos tavoittelee omalla esimerkillään tilaa sukupuolen, rakenteiden ja argumentoinnin ulkopuolella. Se pyrkii yhteyteen, jonka ihmiset voivat saada silloinkin, kun kieli ei ole jaettua, eleiden avulla, vaikka eleet ovat mielivaltaisia.
hapnee
haptic,
breathe,
happening
(78)
Haptisuus eli tuntoaistin varaisuus, hengitys ja tapahtuminen lankeavat yhteen. Joogatessa tavoitan saman. Toistan liikesarjan: vien oikeaa polvea oikealle ojentajalle, sitten vasemmalle ojentajalle ja lopuksi kohti leukaa. En tiedä, mitä minulle tapahtuu. Huomaan kehitystä, vaikka en tavoittele sitä, kaikkein vähiten yksittäisen asanan kohdalla.
Kirja ei itsessään riitä, tarvitaan lukijan kaiken aikaa muuttuva ja elävä keho.
Haldin mukaan ikkööhäik on ja ei ole dokumentti. Kirja ei itsessään riitä, tarvitaan lukijan kaiken aikaa muuttuva ja elävä keho. Yhteyttä lukijaan Hald nimittää intiimiydeksi. Intiimi on vastavoima tekijöiden ja sanojen vallalle.
Intimacy is both a word and a concept. If you move yourself within it, it becomes its own language.
Intimacy is not something we do only for the sake of the other or ourselves, it is instead the image or experience, something in between, which we can create together. (92.)
***
Havahduin kerran siihen, että sanoin Manulle jotain ironista. Jouduin dilemman eteen: vähättelenkö kissaa puhumalla sille ironisesti vai vähättelenkö kissaa, jos kieltäydyn puhumasta sille ironisesti siksi, ettei se ymmärrä ironiaa (eihän se ymmärrä puhettakaan)?
Eläimen äänestä huolissaan on myös Derrida:
[J]os pidättäydynkin panemasta sanoja kissan suuhun, tulkitsemasta tai projisoimasta tällä tavalla, onko minun kuitenkaan annettava periksi toiselle väkivallan muodolle tai toiselle aasimaisuudelle? Siis tukahdutettava myötätunto ja riistettävä eläimeltä ilmaisukyky, halu ilmaista minulle jotakin, jopa ilmaista minulle jollakin tapaa sen kokemus minun kielestäni, minun sanoistani ja minun alastomuudestani? (36.)
Derrida löytää vastauksen eläimen murheellisesta kohtalosta tulla nimetyksi saamatta itse nimetä. Myyttinen alku paikantuu luomiskertomukseen asti. Mutta vain uusia kysymyksiä nousee: ”Voiko eläimestä puhua? Voiko eläintä lähestyä, ja nähdä eläimen silmin itseään katsottavan alastomana?” (40.)
Yhteys Manuun on luottamista siihen, että merkityksiä välittyy kielen ulkopuolella ja että jaamme ne jossain, missä sana ei hallitse diktaattorina.
Kun sanon ”Manu”, useimmiten kissa kääntyy katsomaan, joskus liikahtaa vain toinen korva, toisinaan kissa ei vastaa, etenkin jos se on painunut johonkin uuteen piilopaikkaan päiväunille.
Yhteys Manuun on luottamista siihen, että merkityksiä välittyy kielen ulkopuolella ja että jaamme ne jossain, missä sana ei hallitse diktaattorina (ikkööhäik: ”dictator, poems, corners // dikte” (64). Nukkumisessa olkapään päällä, tassuilla polkemisessa, ruokkimisessa ja rapsutuksissa. Voin opetella kissan elekieltä, havaita huolestuttavat merkit ja pyrkiä käytökselläni tekemään kodista kissalle hyvän elinympäristön. Mikään näistä ei poista toiseutta samalla tavalla kuin kehräyksen ja silityksen yhteys.
Syksyn toiseksi viimeisen joogatunnin aluksi tehtiin meditaatioharjoitus, jonka tarkoituksena oli haastaa sitä, miten kieli tulee merkitysten tielle selittämään ja arvottamaan maailmaa. Joogassa monen asanan tarkoitus on saada ihminen lähentymään kehon luonnollista anatomiaa, josta olemme elämäntyylimme takia vieraantuneet. Jooga voi tuottaa kehoon tilan tunnetta, myös harjoituksen ulkopuolella. Kun katson, miten luontevasti Manu taivuttaa selkänsä kaarelle, tiedän jääväni kauas oman ”kissan selkäni” kanssa.
Essee on ilmestynyt Nuoren Voiman Kumppanit -numerossa (6/2019). Lue näköislehti, tai ota ja tilaa.
