Hapuilevat muumit - toimittaja Anna Tuluston lempikirja on Muumipappa ja meri
Muumiperhe on eristäytynyt majakkasaarelle. Pappa potee, mamma pakenee arkea taiteeseen ja Muumipeikolla on murrosikä. Anna Tulusto kirjoittaa lempikirjastaan.
Tove Jansson: Muumipappa ja meri. (Pappan och havet, 1965) Suom. Laila Järvinen. WSOY.
”Me olemme NIIN psykologisia - ikävä kyllä”, nauroi viisas ja ihana näyttelijä Birgitta Ulfsson, kun keskustelimme joku vuosi sitten television kirjallisuusohjelmassa romaanista Muumipappa ja meri. ”Jos kirjan lukee ilman analysoivaa taka-ajatusta, huomaa että se on kirjoitettu hymyllä. Ja rakkaudella.”
Olin todennut, että Tove Janssonin vuonna 1965 ilmestynyt romaani on ladattu psykologisilla merkityksillä. Se on. Mutta Ulfsson muistutti, että muumikirjat ovat myös muuta. Ne ovat seikkailua ja usein myös meren ja merellä olemisen ylistystä .
”Uusi elämä on aloitettava juuri näin: myrskylyhty palaa maston huipussa, rantaviiva katoaa takana pimeyteen, koko maailma nukkuu”, sanoo Muumipappa. Jokainen, joka on purjehtinut yöllä tai edes tuijottanut öistä merta, tuntee värähdyksen lukiessaan.
Terapiasukupolven edustajana en kuitenkaan pysty tarkastelemaan kirjaa ilman ”analysoivaa taka-ajatusta”. Se tapa on myös tuottanut lohtua.
Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän elämän pieniä tai isompia kriisejä olen kohdannut, sitä lohdullisempana koen muumiperheen hapuilun.
Muumipappa ja meri -romaanin on sanottu kertovan Viktor Janssonista, Tove Janssonin isästä, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan ilmestymistä. Kirjaa on pidetty kertomuksena isän ikävästä, mutta myös ikävästä isään. Näin tarina alkaa: ”Muutamana iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä, oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa.”
Joskus näen häivähdyksen tarpeettomuuden tunteesta eläkkeellä olevan isäni katseessa, kun toiminnan mies huomaa, miten lapsenlapsistakin on kasvanut aikuisia ja kesämökki on näyttänyt jo vuosikausia valmiilta. Tunnen saman myös itse: mitä jos kaikki sujuukin ilman minua? ”Ihmisen psyyke hajoaa, jos hän tuntee olevansa tarpeeton”, sanoi toinen kirjallisuuskeskusteluun osallistuneista, muusikko Samuli Putro.
Romaanissa ei ole ”klääpivää sentimentaalisuutta”, Samuli Putron ilmausta lainatakseni.
”Olenko onnistunut säilyttämään seurueen positiivisuuden, vaikka olen ajanut sen ulos onnellisesta laaksosta ja antanut sille uusia vaikeuksia, yksinäisyyttä ja melankoliaa sekä sisäisiä vastakkainasetteluja täydellisessä perheessä?” kysyi Tove Jansson ystävältään romaanin valmistuttua. (Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta. Tammi 2013).
Isä potee, äiti pakenee arkea taiteeseen ja Muumipeikolla on murrosikä. Kaikki tämä tapahtuu ”pakomatkalla” majakkasaarella. ”Äiti nukahti uudessa paikassa purkamatta tavaroita, tekemättä muille vuoteita ja jakamatta makeisia. (---) Se oli pelottavaa, mutta samalla kiihottavaa, se merkitsi, että tämä oli muutos, eikä vain seikkailu”, ajattelee nuori Muumipeikko.
Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän elämän pieniä tai isompia kriisejä olen kohdannut, sitä lohdullisempana koen muumiperheen hapuilun. Jansson kirjoittaa hyväksyen aikuisista ja lapsista elämän murroskohdassa. On ymmärrettävää pelätä olevansa turha, on oikein rimpuilla pois huolehtijan velvollisuudesta. Silti romaanissa ei ole ”klääpivää sentimentaalisuutta”, Samuli Putron ilmausta lainatakseni.
Muumipappa ja meri on myös kirja yksinäisyydestä. Muumipappa on tunteidensa kanssa yksin, samoin ovat Muumimamma ja Muumipeikko. Kirjan yksinäisyys ei ole musertavaa. Muumimammasta Jansson kirjoittaa: ”Hän saattoi yhtä hyvin olla matkalla jonnekin salaperäiseen hauskuuteen. Tai hän vain leikki itsekseen tai kuljeskeli vain ympäri ja tunsi elävänsä.”
Teksti on julkaistu alun perin Meri-numerossa (1/2020).
