Pahat helsinkiläiset - vastine Jouni Tossavaiselle
Savosta paukahti katkuisesti, kun kirjailija-kriitikko Jouni Tossavainen otti Runopuulaaki-kisan (Poetry Slam) Runokukko-blogissa esille Uudenmaan ulkopuolisen elämän kieltämisen lehdessämme.
Kirjoitin Magia-lehteen (2/2020) laajan artikkelin Lavarunoakatemiasta. Jouni Tossavainen tylyttää: “Maaria Ylikangas pääsee esittelemään Lavarunoakatemiaa neljällätoista sivulla, joista selviää, ettei lavarunoutta ole missään muualla kuin Helsingissä.”
Tämä asia ei jutusta selviä. Siitä selviää, että Lavarunoakatemia toimii Helsingissä, ja että juttu on tehty Helsingissä. Olen helsinkiläinen ja hyvin kiinni täällä, vaikka olen myös sekä kalajokinen että raahelainen. Kukaan haastatelluista tai teksti ei ole väittänyt, että vain Helsingissä on lavarunoutta, ja minäkin myönnän auliisti, että sitä tosiaan on muuallakin. Samoin kuin akatemioita. Itä-Suomessakin on yliopisto, Kuopiossa ja Joensuussa.
Jutusta ilmenee, että Lavarunoakatemian rehtori Hanna Rentola sai idean perustaa oma koulutusohjelmansa, koska Taideyliopiston kirjoittajalinja vaikutti hänestä elitistiseltä. Tossavainen kirjoittaa: “Nuoren Voiman toisen päätoimittajan jutusta ”Luokkahuoneena lava” selviää, että Lavarunoakatemiassakin on kyse helsinkiläisten sisäisestä välienselvittelystä.”
Helsingissä sijaitseviin kouluihin “helsinkiläisyys” ei ole sisäänpääsykriteeri, mutta jos kouluun pääsee, edessä on usein muutto ja… helsinkiläisyys. Lavarunoakatemian kaltaisen koulun voi perustaa muuallekin, sen perustamisvaiheessa ei juuri rahaakaan käytetty.
Olisikohan ongelma kuitenkin, että lavarunoudesta kirjoitetaan julkisuudessa vähän ja kapeasti?
Niin kauan kuin olen lavarunoudesta tai esiintyvästä runoudesta kirjoittanut, on muistettu muistuttaa, että pitää kaikenlaista mainita. Asia on toki tärkeä sinänsä, koska kirjoittamalla luodaan todellisuutta. Olisikohan ongelma kuitenkin, että lavarunoudesta kirjoitetaan julkisuudessa vähän ja kapeasti? Yksi toimittaja silloin tällöin ei kesää tee.
Tossavaisen iva kohdistuu myös akateemisuuteen, mutta kulmaa on vaikea ymmärtää. Nuoren Voiman kirjoittajina on tosiaan tutkijoita (joiden tapauksessa ei-helsinkiläisyyskään ei Tossavaiselle riitä, koska he sijaitsevat yliopistokaupungeissa). Myös lähdeluettelo Lavarunoakatemia-jutun perässä häiritsee, Tossavainen pitää sitä epäonnistuneena pyrkimyksenä akateemisuuteen. Sitä se ei ole. Listasin kirjallisuutta jutun perään, jotta lukija voi halutessaan tutustua siihen. Juttu kun ei kerta kaikkiaan pyri akateemisuuteen tai tieteellisyyteen. “Vapaavuoren valtakunnan pioneeri-Pravda voisi käyttää aikansa muuhun kuin akateemisiin helmasynteihin”, toteaa Tossavainen. Minusta lähteiden lukeminen ja avoimuus niiden merkitsemisessä ovat hyveitä, mutta olkaamme eri mieltä.
Tossavainen huomauttaa, että lehden julkaisija Nuoren Voiman Liitto on valtakunnallinen järjestö. Se pitää paikkansa, mutta lehdistönvapauteen kuuluu, että julkaisijamme ei valvo tekijöiden asuinpaikkakuntia tai määrittele toimituksen tilaamia ja tekemiä juttuja. Valta ja vastuu ovat siis täysin meillä päätoimittajilla, minulla ja Vesa Rantamalla.
Helsinkikeskeisyys ja akateemisuus ovat meille osoitettujen moitteiden tavallisia aiheita.
Ryhdyin kirjoittamaan tästä asiasta blogiin, koska helsinkikeskeisyys ja akateemisuus ovat meille osoitettujen moitteiden tavallisia aiheita. Sijaitsemme Helsingissä, emmekä ole akateeminen tai vertaisarvioitu lehti. Sellainen on esimerkiksi niin&näin, tai Kirjallisuudentutkijain seuran julkaisema Avain.
Lehden ensisijainen valtakunnallisuuden toteuttamismuoto on saavutettavuus, keinoja ovat esimerkiksi irtonumeromyynti eri puolilla maata, kirjastosaatavuus ja verkkolehti. Pyrimme myös tapahtumajuttuja tekemään muualla kuin pääkaupunkiseudulla mutta resurssit siihen ovat rajalliset - ja tämän kesän osalta toteuttamismahdollisuudet ovat muista syistä olemattomat. Virtuaalitapahtumia seuraamme ja niitä voi tuoda toimituksen tietoon vaikka sähköpostitse.
Jutun kirjoittajan asuinpaikka ei ole valintakriteeri.
Julkaisemme juttuja pitkälti sen pohjalta mitä meille tarjotaan. Jutun kirjoittajan asuinpaikka ei ole valintakriteeri, emme usein edes tiedä missä meille juttua ehdottanut ihminen asuu. Vaikka Tossavainen olettaakin, että etsisimme kirjoittajia aktiivisesti, emme tee niin. Meillä ei yksinkertaisesti ole resursseja siihen. Voimme vain toivottaa juttutarjoukset tervetulleiksi koko maasta ja muistakin maista.
Kirjoittaminen on siitä hieno asia, ettei asuinpaikalla ole välttämättä minkäänlaista merkitystä tekstissä, ja siksi maantieteellistä moninaisuutta on vaikea mitata. Esimerkiksi kritiikki - sanotaan että kriitikko on espoolainen ja kohdeteos on helsinkiläisen kustantamon julkaisema vaasalaisen kirjailijan teos, jonka tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen Nurmekseen. Jos taas suomenruotsalaisesti nimetty Bättre Folk järjestetään Hailuodossa, ja helsinkiläisen kirjallisuuslehden itäkeskuslainen päätoimittaja lähtee Savon-radan kautta saareen, ja otetaan huomioon että aikamoinen määrä helsinkiläisyyttä performoi lavalla ja sen ulkopuolella, mihin paikalliskategoriaan juttu kuuluu?
Hirvittävän epäluotettavilla laskentamanöövereilla pääsin vuosi sitten tähän karkeistukseen: puolet jutuista, joissa paikka merkitsee, on tehty Helsingissä, neljännes ulkomailla (mukaanlukien käännökset) ja neljännes muualla Suomessa.
Minua kiinnostaa se paha taika, joka ottaa vallan kun ihmisestä tulee helsinkiläinen.
Myös Helsinki on paikka, jossa me olemme painovoiman alaisia. Minä en tunne esimerkiksi Mikkelistä, Sonkajärveltä tai Lestijärveltä (paitsi siellä on etäistä sukua) ketään. En osaa tökätä sormeani Toholammin kohtaan kartassa, vaikka minulle annettaisiin 50 km erehtymisvaraa sinne tai tänne. Vaikka haluaisin, en pääse ilman massiivista säätöä ja ylimääräistä rahoitusta Rovaniemelle tsekkaamaan lavarunoskenä, vaikka siellä sellainen on! Pohjoisen ulottuvuuden saimme onneksi loistavan Sápmi-numeron (5/2019) myötä.
Minua kiinnostaa se paha taika, joka ottaa vallan kun ihmisestä tulee helsinkiläinen. Kuulen korvissani häivän siitä epäilevästä äänensävystä, jolla tuo sana saatettiin kotiseudullani lausua. En ole ihan varma, laskeeko äitini minut helsinkiläiseksi vai ihmiseksi.
Kun olen elämässäni kohdannut akateemisista tai taitelijasuvuista tulevia helsinkiläisiä, tunnen olevani turvetta marmorilaatoille variseva nuija. Moni vakiintuneemmin meille kirjoittava on vaihtanut asuinpaikkaa vuosien varrella vaikka Jyväskylästä tai Tampereelta Helsinkiin. Mikä ihmisessä silloin menee pilalle? Onko asuinpaikka piirre?
Lisäksi monet taiteilijat ovat lähteneet kotiseudultaan, koska siellä ei yksinkertaisesti ole voinut elää. Kuten Juhani Brander (Piikkiö) Miehen kuolemassa kertoo, karvanoppaseuduilla ja intissä on parempi vaieta runoudesta. Ja toisaalta moni helsinkiintullut muistaa hyvällä sen, mistä on tullut. Elinpaikat kerrostuvat. Sitä taas en tajua, miksi asuinpaikat, ihmisten paikat, elämänkaaret, asettaa kaunaisiin suhteisiin keskenään.
Nuoren Voiman muusuomalaisuusastetta voi nostaa aika helposti. Tarjoamalla juttuja.
Kommentoi
Nuorta Voimaa Helsingin ulkopuolelta avustaneena huomautan, että kuvatekstissä mainittu Wikimedia Commonsin ajoitus (1730) on varmuudella pielessä, kun asuinpaikkakuntani Fridrichsham kuuluu jo Ruotsin sijaan Venäjän Careliaan. Kaupunki on toki isommalla präntillä kuin mitätön Helsingfors, jonka kauppiaat kenties olivat tyytyväisiä kartassa kuvattuun uuteen, Turun rauhassa (1743) syntyneeseen rajaan. Olivathan he näet jo vuonna 1728 voivotelleet Haminan määräävää asemaa merikaupassa sanoen, että "koko maa on tullut Haminan alaiseksi" (Yrjö Kaukiainen: Kymenlaakson historia, s. 291).
Vanhasta Suomesta tervehtien
Tuukka S.
Helsingissä asuneena ja Alppilassa hyvin viihtyneenä tiedän, ettei minulla ole mitään helsinkiläisiä vastaan. Eikä edes Helsinkiin pakkosijoitettuja raumalaisia vastaan. Traumani ovat jossain muualla, ja niitä yritän kuvata romaanissa Kuoharit I–III (2018), jossa seikkaillaan myös Helsingissä ja Espoossa.
Yliopistoa ja akateemisuuttakaan vastaan en halua olla, enkä ole Tampereen ja Jyväskylän opinnoista nautittuani. Tuomas Kyrö taitaa olla niitä harvoja ”kansakoulupohjalta” – eli liki pystymetsästä – ponnistavia nykykirjailijoita, jonka ”sosiologi” Miika Nousiainen päihittää mennen tullen ohjelmassa Pitääkö olla huolissaan.
Mutta sekä Nuoren Voiman tuorein numero että päätoimittajan vastine ovat oivia esimerkkejä urbaanista normista, josta muistuttajaa katse ei hyväile. Tai siltä se tuntuu siitä, joka joutuu lähes joka kokouksessa olemaan se häirikkö, joka kähisee alueellisesta edustavuudesta. Vaikka toista puolta Suomesta ei edusta kukaan toimikunnassa, alueellisuus on esimerkiksi valtion apurahoja jaettaessa otettava huomioon yhtä hyvin kuin teosten laatu ja sukupuolten tasa-arvo.
(Ehkä juuri tässä kohti onkin syytä kysyä, miten hyvin alueellinen edustavuus näkyy esimerkiksi valtion rahoituksella toimivan valtakunnallisen Nuoren Voiman Liiton hallituksessa. Liki käsittämätöntä, kuinka yhdentoista helsinkiläisen kaveriksi on päässyt livahtamaan yksi Tampereella asuva runoilija.)
Urbaani normi tarkoittaa sitä, että ainoastaan kaupunkilainen elämäntapa on hyväksytty ja tavoiteltava, normi. Työt, luovuus, unelmat: ne kaikki ovat kaupungissa, kuten Urban Express -kirjailijat kertoivat Ruotsissa jo viisi vuotta sitten. Onni on oikea hevonen, kunhan se on citykyykkänä!
Ja nyt myös Mereta Mazzarella kirjoittaa urbaanista normista tuoreimmassa suomennoksessa Emmekö voisi elää sovussa? (2020). Mazzarellan mukaan urbaani normi ”tarkoittaa käsitystä, että nuoret ihmiset voivat todella kehittyä ja kehittää lahjojaan vain kaupungeissa, tarkemmin sanoen suurkaupungeissa, joihin maalla tai pikkukaupungeissa kasvaneiden tulee ilman muuta hakeutua, jos heillä on hiukankaan yritteliäisyyttä”.
Arvostelija Outi Hytösen mielestä ”Mazzarella ei ota kantaa siihen onko näin, vaan pohtii miten urbaani normi vaikuttaa maalle ja pikkukaupunkeihin jäävien nuorten näkemykseen omasta kotiseudustaan.” (SK 24.4.2020, 56) Tätä pohdintaa päätoimittaja Maaria Ylikankankaan vastine ei jatka, vaan hän pitää kulttuurin saneleman juttuna, että opiskelu- ja työpaikat ovat kaupungeissa ja niiden perässä muutetaan, tietysti.
Jokaisen kynnelle kykenevän oletetaan pyrkivän pois maaseudulta niin pian kuin suinkin. Maalle tai muualle kuin yliopistokaupunkiin jäämistä ei pidetä omana valintana vaan epäonnistumisena. Mutta ketkä pitävät? He, joilla on valta ja mediat käsissään saada äänensä kuuluviin. Siis (pää)kaupungissa asuvat, joilla on lupa sanoa, kuten Ylikankaalla: emme etsi aktiivisesti uusia kirjoittajia. Lähettäkää vaan juttuja, me kyllä tiedetään, mitä on syytä julkaista.
Mikä on toimitus, ja varsinkin kirjallisuuteen erikoistuneen lehden toimitus, joka ei etsi hyviä kirjoittajia, vaan odottaa kuin linnun poikanen evästä emon suusta? Se on instituutio, ja veikkaan, että mikä tahansa lehti on hyvin pian entinen, jos kirjoitustaitoisten etsintä lopetetaan.
Mietitäänkö vielä, millaisena Suomen maaseutu esitetään tv-sarjoissa? Maajussille morsian! Tuurin kyläkauppias! Duudsonit! Ei ehkä ihan koko kuva kirjoitustaidottomista ihmisistä. ”Uutisissa taas esiin nousevat lähinnä vain ongelmat, vähän niin kuin Afrikka-uutisoinnissa. Eipä ihme, että ainakin ennen vanhaan moni meistä maalta kaupunkiin muuttaneista koetti myös kiivaasti sopeutua urbaaniin normiin, ettei maalaisuus vain paljastuisi.” (HS 24.5.2015)
Toiminta-avustuksemme menee pitkälti lehden postittamiseen ja painamiseen (posti maksaa suunnilleen saman verran kuin paino) ja tekijöiden palkkiohin, joita on nostettu parin viime vuoden aikana. Olemme siis tehneet linjauksen panostaa palkkioiden korotuksiin. Myös matkakassaa on hieman lisätty, ja esimerkiksi viime kesänä lisäsimme tapahtumajuttujen määrää, ja sama oli tavoitteena tänäkin kesänä, mutta virtuaali-Annikki, here we come. Olemme myös maltillisesti lisänneet matkarahoitusta siihen, että saamme tekijöitä liikkumaan Suomessa, ja sitä kautta tulee myös yleensä kontakteja. Olemme pyrkineet lisäämään alueellista tasa-arvoa esimerkiksi vierailevien päätoimittajien myötä, runousnumero 2017 oli turkulaista tekoa, viimeiseksi jäänyt runousnumero 2018 oli jyväskyläläis-helsinkiläistä yhteistyötä, ja vuoden 2019 vierailunumeron teemana oli Saame, mikä näkyi toki myös suoraan alueellisessa painotuksessa. Tämänvuotiset vierailevat päätoimittajat ovat helsinkiläisiä, ja painotuksina on nyt esitystaide, ruumiillisuus ja sukupuolen erilaiset välitilat. Meillä on myös klubi, jonne on kutsuttu säännöllisesti ei-helsinkiläisiä esiintyjiä ja matkarahoitus on järjestetty tavalla tai toisella. Onko toiminta sitten riittävän valtakunnallista vai ei, tiedä häntä, mutta näitä asioita teemme ja olemme lisänneet. Mutta on myönnettävä, että fyysinen sijaintimme vaikuttaa paljon työskentelyymme: tekijän on esimerkiksi vaikea matkustaa juttelemaan pitkästä esseestä tai artikkelista paikan päälle, jos emme voi maksaa hänen matkojaan tai mahdollista yöpymistä.
Alueellinen seuraaminen on myös sikäli vaikeaa, että eritoten noin 20-35-vuotiaat ihmiset muuttavat suhteellisen usein (iso osa kirjoittajistamme on suhteellisen nuoria). Sama tekijä saattaa parin kolmen vuoden sisällä asua usealla paikkakunnalla ja parhaat jopa kolmella yhtä aikaa.
Uskon, että ongelmaa osaltaan ratkaisisi liikkuvuusapuraha, joka ei ole henkilökohtainen. Siis sellainen, jota yhteisöt tai vaikka kulttuurilehdet voisivat hakea liikkuvuusstrategiaa vastaan. Muutaman euron bussilipuista oli toki jossain välissä iso apu!
Toki riittää korjattavaa. Olet oikeassa siinä, että alueellinen tasa-arvo on olennainen – tosin Nuoren Voiman Liiton hallituksen kokoonpanoon liittyviin asioihin en voi vastata, ne tiedustelut kannattaa suunnata hallituksen puheenjohtajalle tai toiminnanjohtajalle.
Kirjoitat: ” Siis (pää)kaupungissa asuvat, joilla on lupa sanoa, kuten Ylikankaalla: emme etsi aktiivisesti uusia kirjoittajia. Lähettäkää vaan juttuja, me kyllä tiedetään, mitä on syytä julkaista.
Mikä on toimitus, ja varsinkin kirjallisuuteen erikoistuneen lehden toimitus, joka ei etsi hyviä kirjoittajia, vaan odottaa kuin linnun poikanen evästä emon suusta? Se on instituutio, ja veikkaan, että mikä tahansa lehti on hyvin pian entinen, jos kirjoitustaitoisten etsintä lopetetaan”.
Kyllä, Nuori Voima on instituutio, ja se oli sitä silloinkin kun minä aloitin työni viitisen vuotta sitten, ja se oli sitä silloinkin kun edeltäjäni aloitti yli 10 vuotta sitten. Se on totuus ja siksi on tärkeää, että olemme vastuussa tekemistämme linjauksista ja ratkaisuista ja muutamme niitä tarvittaessa. Olemme etsineet ja kuuluttaneet kirjoittajia parin viime vuoden aikana. Tällä hetkellä on vaihe, jossa homma pyörii omalla painollaan, eli olemme huolehtineet siitä, että ihmiset tietävät, mihin lehteen olla yhteyksissä. Toki etsimme tietylle juttuidealle tekijää, toki pyydämme uusia kirjoittajia mukaan, mutta olemme myös pyrkineet viestimään että juttutarjouksia kannattaa lähettää. Se työ kantaa hedelmää tällä hetkellä. Vaikka Nuori Voima onkin instituutio, kahden puolipäiväisen työntekijän aika täällä menee pitkälti verkon ja printin julkaisemiseen ja juttuja ilmestyy aika paljon. Tekijäkunta on laajentunut valtavasti viime vuosina, eikä myöskään ole tarkoituksenmukaista että etsitään motivoituneiden aiemmin kirjoittaneiden tilalle aina uusia.
En itse usko, varsinkaan nykyään, siihen että nuoret ihmiset voivat kehittää lahjojaan vain kaupungeissa. Ja toki nuo lahjat, potentiaalit ja havainnot ovat kovin erilaisia eri paikoissa. Mutta en myöskään usko, että se paikkakunta, jolla asuu parhaillaan, on aina kaikkein olemuksillisin asia ihmisessä.
Vielä postaukseni sävystä: mätsäsin sen omaan avaukseesi. Rakkautta ja aurinkoa kaikille kotimaan kasvuvyöhykkeille <3 Maaria
Tuukka S.! Kiitokset kohdallisesta huomiosta, tämän siitä saa kun ei tarkista lähdettä. Täytynee etsiä varmempi ajoitus kartalle tai ottaa tosi diskreetisti vuosiluku pois.
Lisää uusi kommentti