Muuri meissä. Nuoren Voiman matkaesseet I

Berliinin muurin paikka maastossa on painunut syvälle muistiini. Ei vain historiallisina mustavalkoisina valokuvina, vaan kokemuksena. Pyörällä ja juosten, auringon noustessa ja laskiessa, illan hämärässä ja yön pimeydessä. Sari Kuuselan essee avaa Nuoren Voiman matkaesseiden sarjan.

 

Muuri ei enää jaa kaupunkia, mutta muistikuva on läsnä. Olen ensin idässä, sitten lännessä. Tai päinvastoin, reitistä riippuen. Mihin suuntaan olen menossa? Tie näyttää aina vievän eteenpäin, vaikka olisin juuri tullut sieltä.

Ehkä kyse on juoksijan tavasta katsoa eteenpäin, nähdä tien vievän sinne, minne on matkalla. Ehkä kyse on halusta tuijotella horisonttiin, antaa katseen viipyillä veden pinnalla, auringon säteissä, jossain sellaisessa, joka rauhoittaa. Ehkä haluan nähdä eteenpäin ja vältellä sitä, mikä on takana. Eteenpäin on helppo katsoa, taaksepäin joskus tuskallista. Menneisyyteni kulkee kuitenkin mukanani ja vaikuttaa siihen, mitä havaitsen.

Mitä useamman muistomerkin ohitan, sitä enemmän menneisyys alkaa elää mielessäni.

Berliinin muurin paikka maastossa on painunut syvälle muistiini. Ei vain historiallisina mustavalkoisina valokuvina, vaan kokemuksena. Pyörällä ja juosten, auringon noustessa ja laskiessa, illan hämärässä ja yön pimeydessä. Sateessa ja lämpötilan ollessa lähellä neljääkymmentä. Peltojen poikki, mänty- ja lehtimetsien läpi, muurilla kuolleiden muistomerkkien vierestä. Tiukkoina käännöksinä keskustassa, Stolpersteinien yli, katukiveyksiin kompastellen ja lätäköitä väistäen. Sata mailia muuria siirtyy jalkojen liikkeen ja maan pinnan tunnun kautta mieleeni konkretisoiden yhden mielettömyyden.

 

Muistomerkit ovat kuolinpaikan kohdalla ja aina ne hätkähdyttävät. Ne muodostavat maisemaan unelmien, kauhun ja kuoleman helminauhan.  Hiljennän vauhtia jokaisen kohdalla ja mietin, olisinko itse päässyt toiselle puolelle. Muurin yli on yritetty keskellä kaupunkia, peltojen reunoilla, metsien kohdalla ja vettä pitkin. Mitä useamman muistomerkin ohitan, sitä enemmän menneisyys alkaa elää mielessäni.

 

Askelteni toistuva rytmi muistuttaa muuria kiertäneistä vartijoista ja vieressä olleesta kuoleman käytävästä. Olisinko ollut yksi niistä, joka onnistui vai yksi niistä ainakin sadastaneljästäkymmenestä, jotka menettivät henkensä yrittäessään muurin toiselle puolelle? Vai olisinko tyytynyt elämääni muurin sisällä, vailla pyrkimyksiä muuhun? Maisemaan piirtyneet muistot kertovat edelleen siitä, mitä ei haluaisi kohdata. Ne pakottavat muistamaan toivon muuttumisen epätoivoksi, mutta myös joidenkin haaveiden täyttymisen. Tuolla rannalla, kadulla, sillan toisella puolella. Noiden puiden alla, kevätkukkien aikaan, auringon laskiessa. Juuri siellä, missä nyt juoksen.

Muistammeko kuitenkaan sitä, mitä todella tapahtui, vai sen, mitä nyt on tilalla? Kaupungin keskellä on vaikea välttyä ajatukselta, että osa menneisyyden tuskaa on siirtynyt turismin palvelukseen ja hymyksi valokuvaan. Toisten tuhoutuneet unelmat ovat muuttuneet nähtävyydeksi. Iloinen ilme, koko meidän porukka, klik klik, Checkpoint Charliella tai Bernauer Strassella ihmettelemässä, olivatko asuintalot todella näin lähellä. Vielä pari kuvaa vähän eri kohdasta ja kavereille päivitys siitä, missä ollaan. Iloa ja keveyttä, ihania matka-ajatuksia historiallisella muistomerkillä. Voi nähdä konkreettisesti, missä muuri on kulkenut, mutta mikään estä menemästä juuri sinne, mihin haluaa.

 

* * *

 

Elämässäni on ollut monia hetkiä, jolloin rajat ovat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Koulun pihan, luentosalin ja pukukoppien ääneen lausumattomat säännöt, joita tuntui olevan pakko noudattaa. Kokoustilojen ja kahvihuoneen reviirit ja työyhteisön tavat ja rutiinit, joista ei uskalla poiketa. Niistä kasvaa kiellettyjä puheenaiheita ja epäluuloa ja etäisyyttä ihmisten välille. Muurin lailla ne rajaavat suhteita ja mahdollisuuksia.

Kun on elänyt rajojen sisällä, alkaa kaivata elämää, jossa on yhteyksiä ja intohimoa. Lisää toivoa ja unelmia, vähemmän pelkoa. Silloin tarvitsee portteja ja reittejä, jotka saavat toiveet muuttumaan teoiksi. Voi vaikka lähteä juoksemaan.

Pysähdymme punaisiin valoihin kuin laskeutuva lintuparvi ja valon vaihtuessa pyrähdämme matkaan.

Sata mailia Berliiniä. Sata mailia metsiä ja niittyjä, mukulakiveä ja asvalttia, hiekkateitä ja kaupungin katuja. Pysähdymme punaisiin valoihin kuin laskeutuva lintuparvi ja valon vaihtuessa pyrähdämme matkaan. Alkumatkasta pakollinen pysähtyminen harmittaa, lopussa tauot ovat tervetulleita. Varjon etsimistä aurinkoiselta tieltä, yksinäisiä hetkiä yön pimeydessä, jolloin aika tuntuu samanaikaisesti sekä ikuiselta että etenevän hyppäyksittäin. Onnekkaita tapaamisia muiden juoksijoiden kanssa ja matkan jatkamista samaan tahtiin, kun aurinko nousee.  Nyt muurin muisto yhdistää meidät, aiemmin se erotti ihmiset toisistaan.

 

Matka tuntuu loputtomalta. Korkean verkkoaidan takana on hylätyn oloinen punatiilinen tehdasalue, ja olo tuntuu yhtä resuiselta. Kompastelen harmailla noppakivillä eteenpäin ja ihmettelen yhä uudelleen, miten tien pinta voikaan olla niin kuhmuroilla. Sateella kivien pinnat ovat liukkaat ja matka sujuu vielä hitaammin. Ajatus kaikista niistä, joiden matka päättyi, saa jaksamaan. Vielä sata kilometriä.

 

* * *

Tunnustan, vanhat eurooppalaiset muurikaupungit ovat viehättäviä. Varjoisia kujia, mulperipuu ja hevoskastajat muurin vieressä, aukiot ja kaikki ne pienet kahvilat ja terassit, jotka tekevät kaupungista niin eloisan. Kun kiertää muuria ja aurinko lämmittää, tuntee olevansa osa kaunista menneisyyttä, kuin postikorttimaisemassa.

Mutta Berliinin muuri tuntuu toisenlaiselta. Synkältä, rumalta, väärässä paikassa olevalta. Se ei enää olemassa, ja kuitenkin on.

Jokaisessa risteyksessä on oltava tarkkana. Tienviitat ovat korkealla, juuri sillä kohdalla, mihin muurin reuna kohosi. 3,6 metriä. Juostessa katse pitää nostaa ylös nähdäkseen kyltit ja samanaikaisesti pitää maassa huomatakseen siihen piirretyt nuolet. Läsnä on joka hetki kaksi erilaista todellisuutta, vaikka rajaa ei enää näy. Seuraan muurin reittiä.

 

On muitakin muureja. Toisin kuin tiilimuurin, henkisen muurin rakentaminen tapahtuu hetkessä. Kuvittele mielessäsi piha, ja muuri sen ympärille. Ei, älä ajattele F.H. Burnettin Salaista puutarhaa, jossa Mary ystävineen löytää muurin ympäröimän lumoavan puutarhan. Ajattele pikemminkin Berliinin muuria: betoni, piikkilanka, kuolemankäytävä, valonheittimet ja vartijat. Näe vieressä olevat talot, joiden ikkunat on peitetty vanerilevyillä ja ihmisiä, joiden levottomuus näkyy kasvoilla. Palauta mieleesi raja-alueen molemmin puolin oleva autioitunut maa, josta on tuhottu kaikki elävä. Kuvittele muurin ympäröimä alue ahtaaksi, ja sisälle yksi henkilö, omassa kuplassaan, vailla suoraa kosketusta muihin.

 

Näin hetki sitten, miten tällainen muuri rakennetaan itsen ja muiden välille. Kuvittele mielessäsi, miten se tapahtuu. Olet kutsunut kymmeniä ihmisiä koolle puhumaan siitä, miten yhteinen projekti etenee. Kun tilaisuus alkaa, jäät hengailemaan huoneen reunamille ikään kuin järjestelisit jotain tarpeellista. Tiedät kyllä, olet monesti ollut vastuussa siitä, että homma hoituu. Ja kun kaikkien huomio on ensimmäisessä puhujassa, siirryt hiljaa oven toiselle puolelle.

Joka tapauksessa muut ovat siellä, sinä täällä.

Kuuluu vaimea ääni, kun ovi painuu kiinni. Kolahdus, kun siirrät tuolia istuaksesi kauempana ovesta. Ohjaat tapahtumia omalta valtaistuimeltasi. Muut ovat sisällä, sinä ulkopuolella. Olet tyytyväinen, saat olla rauhassa. Tulee kuitenkin se hetki, jolloin tunnet itsesi loukatuksi, sinuthan on jätetty yksin. Vai miten se menikään? Joka tapauksessa muut ovat siellä, sinä täällä. Et kokenut tarpeelliseksi jättää ovea edes hieman auki. Nyt tauon odottaminen tuntuu päättymättömältä matkalta sinne, minne et halua. Teit vapaudesta vankilan, vapaaehtoisesti.

 

* * * 

 

Kun avaa oven, on hetken rajalla, ei vielä ulkona mutta ei enää sisälläkään. On välitilassa, matkalla johonkin uuteen. Niin kuin nyt, kun aurinko on laskenut jo monta tuntia sitten ja päivän lämpö on muuttunut yön viileydeksi. Viimeisetkin koiranulkoiluttajat ovat kotona, vain yksinäinen juhlista palaava pyöräilijä on liikkeellä. Ja me muurin reitillä kulkevat.

 

Tähän aikaan yöstä on vaikea pysyä hereillä. Pimeys on täydellinen, eikä ilman otsalamppua saa juosta. Viereiset maissipellot suhisevat tuulessa, ja aika ajoin luulen olevani keskellä amerikkalaista elokuvaa. Kun lampun valokiila osuu massana huojuviin kasveihin, on kauhuelokuvan tunnelma täydellinen. Olen jossain unen ja valveen välimailla. Ja silti juoksen.

 

Fyysinen ovi on helppo avata ja sulkea, sen on tehnyt tuhansia kertoja elämänsä aikana. Käsi kahvalle, avain lukkoon ja lukko ja ovi auki, kynnyksen yli toiselle puolelle. Sen tekee ajattelematta, kuin itsestään.

 

Mutta kaikki portit eivät avaudu helposti. On uskomuksia ja pelkoja, jotka saavat epäröimään. Vanhoja rasitteita ja tunteita, jotka saavat yrittämään väärään suuntaan tai pysymään paikallaan. Paluun ja lähdön hetkiä, toiveita ja pettymyksiä. Joskus huomaa haluavansa jättäytyä syrjään sellaisesta, joka oli hetki sitten tärkeää, toisinaan taas pakoilee sellaista, jota haluaisi. Kun mieli tekee kokemuksista ja ajatuksista muureja, joutuu jäämään siihen, missä on.

Välillä joudun palauttamaan mieleen, että olen täällä vapaaehtoisesti.

Silloin saattaa käpertyä itseensä. Alkaa kasvattaa turvallisen tuntuista kuorta ympärilleen, menettää vähitellen kyvyn tuntea. Kävikö niin myös sille, joka rakensi vapaaehtoisesti muurin itsensä ja muiden välille? Entä mitä tapahtui niille, joilla ei ollut enää vaihtoehtoa, vaan joiden oli pakko jäädä muurin sisälle? 

 

Välillä joudun palauttamaan mieleen, että olen täällä vapaaehtoisesti. Pitää vain jatkaa, olla sitkeä, niin pääsee perille. Niin monet eivät päässeet, ja kunnioitamme heitä samalla. Viime vuonna jätimme nuorimman menehtyneen, 10-vuotiaan Jörg Hartmannin muistomerkille lelun, tänä vuonna kortin ja tervehdyksen muistaen Dieter Wohlfahrtia, joka menetti henkensä auttaessa muita rajan yli. Yli 30 vuotta myöhemmin meidän ei tarvitse kuin seurata muurin jälkeä, niin pääsemme perille.

 

Kun avaat portin, saat väylän toisaalle. Mahdollisuuden kohdata erilaisuutta, pärjätä ja tutustua, oppia kokonaan uutta. Pystyt luopumaan, opit vastaanottamaan, antamaan ja saamaan. Löydät itsesi, etkä kadota muita. Avoin portti antaa mahdollisuuden, muttei pakota.

 

Muuri voi murtua hetkessä tai viedä vuosia. Silti puretussakin muurissa on jotain ikuista. Berliinin muuri elää East Side Galleryn taidenäyttelynä, muurin reittiä kiertävänä kävely- ja pyörätienä, muistomerkkeinä ja paikkamerkintöinä Berliinin keskustassa. Sata mailia muistamisen kulttuuria.

Ja kun puhe vaikenee, leiriä ollaan jo pystyttämässä.

Gegen das Vergessen, unohtamista vastaan. Emme saa unohtaa, jättää taakse. Jos kääntää katseensa pois, sama voi tapahtua uudelleen.

 

Silloin emme kuule ääniä, jotka kertovat muurin rakentamisesta. Emme ohi kulkiessa huomaa, että rajoja ollaan sulkemassa ja vain harvalla on enää mahdollisuus liikkua. Lähes huomaamatta metsään tai keskelle kaupunkia on kohonnut jotain, joka ei kuulu maisemaan. Ja kun puhe vaikenee, leiriä ollaan jo pystyttämässä.

 

* * *

Nyt tuntuu siltä, etten ikinä unohda tätä maaliin tulon hetkeä. Jilliä, jonka kanssa juoksimme aamun alkaessa valjeta. Keskusteluja Manonin kanssa Berliinin ytimessä, kun etsimme sateisilta kaduilta oikeaan ohjaavia nuolia. Pientä juoksijoiden ryhmää, joka kokosi yhdessä voimansa viimeisille kilometreille, täynnä väsymystä ja iloa. Mielihyvään sekoittuu häivähdys surua, sillä samalla kun saavutan unelmani, se lakkaa olemasta. Maaliviivalla muistaminen ja unohtaminen kietoutuivat toisiinsa.

Kuvittele maailma, joka on unohtanut. Menettänyt ihmettelyn kyvyn ja puhumisen taidon, eikä kukaan uskalla enää kysyä. Silloin näet myös muurit, joilla ihmiset erotetaan toisistaan. Jos kaikki vastaukset ovat jo valmiina, ei tarvitse kysyä, sanoa, puuttua siihen, mitä on meneillään.

 

Kuvittele seisovasi muurin vieressä, portin edessä. Jos suljet portin, jäät itsesi vangiksi. Et näe ulos, vain oman maailmasi. Jäät pyörimään itsesi ympärille mandalan lailla, toistaen itseäsi yhä uudelleen saman ympyrän sisällä. Kun lähdet liikkeelle, polut ovat täynnä mahdollisuuksia. Voi kulkea mihin suuntaan vain, eksyä harhateille, kääntyä sivupoluille, tahattomasti ja tarkoituksella. Minkä tien valitset? En voi olla ajattelematta, mihin päätyvät ne, jotka sulkevat itsensä muurin sisälle, muiden ulkopuolelle, vapaaehtoisesti. 

 

Nuoren Voiman matkaesseitä ilmestyy verkossa joka kuukausi. Toistaiseksi esseitä on valittu sarjaan kuusi, haemme lisää kirjoittajia syksyllä. Lisätietoa täältä.