Päätoimittajan testamentti

Nuoren Voiman toinen päätoimittaja Maaria Ylikangas siirtyy uusiin tehtäviin. Seuraa testamentti lukijoille, tekijöille ja kollegoille, menneille vuosille ja tulevaisuudelle. Nuori Voima, forever young.

Nuori Voima on nyt 112-vuotias lehti. Aluksi se oli väylä nuorison harrasteille ja isänmaallisuudelle. Toinen maailmansota hävitti sitä edeltäneen maailman täysin. Lehti otti monta asentoa, sillä oli hieman viihteellisen aikakauslehden otettakin välillä, ja undergroundahtava 1960-luku, kunnes 1980-luvulla alkoi uomaantua sellaiseksi kuin se yhä on. 1990-luvun tekijät muokkasivat siitä mondeenin ja filosofisen, tainnoksiin asti älyllisen julkaisun, jota korostaa graafisista ratkaisuista johtuva lukukelvottomuus. Silmät taistelevat, kun vaikean tekstin pieni präntti ottaa epäinhimillisen palstaleveyden. Sellaisena minä tunsin Nuoren Voiman, kun sitä ensimmäistä kertaa kirjastossa selasin.

Kirjoitin lehteen toisinaan ennen kuin hain sen päätoimittajaksi. En muista ikinä tarjonneeni siihen juttua, koska en mitenkään olisi rohjennut. Aina päätoimittaja kysyi. Minusta tuntui, että olen lähes sopivan fiksu lukemaan Nuorta Voimaa mutta en missään tapauksessa riittävän kompetentti kirjoittamaan siihen.

Kokemus kuulumisesta johonkin ajattelevaan ja keskustelevaan yhteisöön on olennainen, ja lehdet, minusta, ovat juuri sellaisia.

Tietysti tämä kertoo typerästä asenteestani omia taitojani kohtaan. Mutta se kertoo myös Nuoresta Voimasta. 1900-luku jätti perinnökseen leimallisesti niin korkealentoisen ja elitistisen julkaisun, etten kokenut osallisuutta siitä. Koin olevani kylässä lehden sivuilla. Kyse ei ollut ainoastaan intellektuaalisesta perinnöstä, vaan myös sukupuoliasetelmasta. Kun kirjoitin Parnassoon, olin aina vähemmistössä (naisoletettuna) – eikä tilanne siellä ole muuttunut. Kun kirjoitin runouslehti Tuli&Savuun, koin enemmän olevani osa yhteisöä silloinkin kun en edes tuntenut montaa ihmistä sen tekijöistä.

Kokemus kuulumisesta johonkin ajattelevaan ja keskustelevaan yhteisöön on olennainen, ja lehdet, minusta, ovat juuri sellaisia. Voiko sellaisen yhteisön syntyä edesauttaa, tai voiko ainakin irrallisuuden ja riittämättömyyden tunnetta vähentää?

Kun yllytettynä ja rohkaistuna hain Nuoren Voiman päätoimittajaksi ja sain paikan, kipuilin ajan ennen työn alkua tämän kysymyksen kanssa. Onko minusta tähän? Miten minä pystyn kokoamaan laadukkaita lehtiä? Miten minä pystyn muokkaamaan superelitistisestä lehdestä sellaisen yhteisön, johon ihmiset haluavat liittää äänensä? Ja: kuka sitä edes toivoo, haluavatko kaikki lopulta sitä, mitä pitävät mahdollisimman korkeana laatuna, koska se on mahdollisimman vaikeaa? (Pahoittelen ääni-metaforaa, kyse on vain osittain poliittisesta voicing-ajatuksesta)

Aloin selvitellä, mistä oloni johtuu. Yksi vastaus siihen on toki minä itse, ja jokin paljonpuhutun huijarisyndrooman kaltainen, mutta olennaisempaa kuin yksittäisen psyyken reaktio rakenteisiin, ovat rakenteet itse. Myös enemmistö Nuoren Voiman tekijöistä oli ollut pitkään miehiä. Naispäätoimittajia julkaisulla ei ole ollut montaa (minut mukaan lukien taidetaan selvitä suunnilleen yhden käden sormilla ja kolmevuotiaan laskutaidolla). Sivistys, jota lehti on edustanut, on juontunut pitkälti mannermaisen filosofian traditiosta, jonka arvostus on ollut kyseenalaistamatonta. Voisiko muita sivistyksiä olla? Keskuudessamme?

***

Feminismin piirissä on puhuttu viime vuosina paljon kulttuurin esikuvallisuudesta. Siitä huolimatta, että suhtautumiseni roolimallien etsintään vaihtelee nihkeästä santapaperinkarheaan, on ajatuksessa perää. Henkilöhahmot fiktioissa ovat vain rajallisesti mielekkäitä esikuvallisuuden kohteita. Eiväthän ne ole edes ihmisiä, mielikuvitus tekee niistä ihmisenkaltaisia, mutta niiden ei ole aina edes tarkoitus toimia ensisijaisesti ihmistä esittävinä. Mutta liikkuma-ala ihmiselämässä, siitä pitäisi olla kiinnostunut.

Naiset eivät ole mikään vähemmistö (kulttuurialan koulutetuissakaan), miksi heidän pitäisi olla kirjallisuuslehtien marginaalia? Usein naisten panos löytyy julkaisun kannalta vähemmän keskeisistä jutuista (kriitiikit, runot ja novellit; vähemmän keskeisellä tarkoitan sitä, että niitä harvoin ajatellaan lehtien kärkijuttuina. Joku taidefilosofi 1800-luvulla sanoi, että naisista voi tulla koristemaalareita, mutta ei soolokitaristeja. Tai jotain sinne päin.

Toki täytyy silloin tällöin julkaista jotain nais-sitä-ja-tätä -materiaalia. Feministisesti ajattelevalle naiskirjoittajalle löytyy toisinaan kolonen (mutta sekin kolonen on kiinnostavampi miehen täyttämänä, kuten koloset usein). Tapa varmistaa sen, että feministinen kirjoittaminen säilyy omana genrenään, johon muut voivat suhtautua ikävänä välttämättömyytenä. Nalkutuksena, joka on pakko kuunnella ennen kuin voi taas jatkaa sitä mikä oikeasti kiinnostaa.

Abstrakti sivistys on houkuttelevan lihatonta, kuin lapsuuden leikit,  viatonta.

Tämä on enimmäkseen muistelmaa, mutta vain muutaman vuoden takaa. Vaikka pidän varmana, että diskursiivinen käänne on tapahtunut, vaikka nyt näyttää siltä, että 1900-luvun neutri (maskuliini) on yhä harvemmin neutraali nykysilmissä, mikään ei varsinaisesti estä palaamasta vanhaan. Abstrakti sivistys on houkuttelevan lihatonta, kuin lapsuuden leikit, viatonta. Siinä on jotain, mikä edellyttää samaa koulutuspohjaa: tiedämme samat kirjat, samat leffat, samojen filosofien samat sanat, köhäisemme yhdestä suusta unheimlich kun meinaamme tukehtua piippuun, joka joskus on vain piippu.

***

Lehden sukupuolipainotuksen muuttaminen ei ole ollut vaikeaa. Siksi ihmettelenkin, miten esimerkiksi Helsingin Sanomat, joka on asettanut tavoitteekseen lisätä naisten näkyvyyttä ja osuutta asiantuntijoina sivuillaan, ei edes naisvaltaisen hallituksen ollessa vallassa onnistu tässä tavoitteessa. Tiedän, että HS on tosi iso lehti, jonka tekeminen on hiukkasen eri asia, mutta tällainen tavoite on ihan mahdollinen saavuttaa. Yrittäkää edes. Ja yrittäkää muutkin, esimerkiksi siellä Parnassossa. Nuoressa Voimassa sukupuolijakauman huomioinen monesta eri perspektiivistä on nostanut naisten osuutta paitsi tekijöistä myös asiantuntijoista, haastatelluista, lähteistä ja arvostelluista teoksista noin 50% osuuteen ja ylikin. Aiemmin osuus oli 20-30%.

Laskeminen on yksi hyvä tapa pysyä perillä siitä mitä oikeastaan tekee. Se on päätoimittajalle hyvä tapa valvoa omaa vallankäyttöään.

Ennen tätä työtä vihasin kiintiöajattelua, mutta kai minulla oli varaa vihata sitä. Vaikka en ole aina tuntenut kuuluvani paikkoihin, olen silti saanut valita mitä teen.

Laskeminen on yksi hyvä tapa pysyä perillä siitä mitä oikeastaan tekee. Se on päätoimittajalle hyvä tapa valvoa omaa vallankäyttöään.

Samalla painotus on merkinnyt suoraan sitä, että myös binäärisen mieltämisen ja kokemuksen ulottumattomissa liikkuva ajattelu on uskaltautunut ottamaan tilaa Nuoressa Voimassa. Eräs tänä vuonna julkaistu essee artikuloi ”tämä tila saattaa olla cis”. Samoin Sápmi-numero (5/2019) tehtiin historialliseen, kolonialistiseen projektiin sitoutuneeseen tilaan. Ei ole vain naiivia ja etuoikeutettua ajatella, että tila on se, minkä siinä puhuvat, läsnäolevat, ajattelevat ihmiset tekevät, vaan se on konkreettinen ajatus. Minulle Möykky (3-4/2020) ja mainittu Sápmi ovat vaikuttavimpia Nuoren Voiman numeroita. Ne ovat myös loppuunmyydyimpiä.

Toinen kipupiste on Nuoren Voiman nimessä. Lehti perustettiin koulunuorisolle, mutta se oli tullut tilanteeseen, jossa koulunuorisokirjoittaja tarkoitti ennemmin n:n vuoden yliopisto-opiskelijaa (ja 15 vuotta sitten se saattoi tarkoittaa 20 vuotta alma materissa pyörinyttä melkein-maisteria). Kun lähestytään 1990-luvulla syntyneitä ikäluokkia ja mennään heidän keskuuteensa, he ovat koko ajan enemmän kasvaneet irrallaan printtimediasta. Vuonna 2000 syntyneet ovat nyt 20-vuotiaita.

Jos haluaa että edes muutama sukupolvestaan kasvaa kiinni Nuoren Voiman tapaiseen hankalaan rakastettuun, täytyy antaa heille siihen mahdollisuus. Siksi kirjoitin jokaiseen toimintasuunnitelmaan, että lehden teossa otetaan erillisenä kohderyhmänä huomioon alle 30-vuotiaat.

lukija on aina joko tekijä tai lähellä tekijyyttä.

Vähälevikkisessä kulttuurilehdessä lukijuutta passiivisena vastaanottajaroolina ei välttämättä juuri ole (en pidä lukemista ylipäätään passiivisena, kuten mitään ”yleisöä” ei ole) vaan lukija on aina joko tekijä tai lähellä tekijyyttä. Nuoren Voiman printin lukijat ovat erityisellä tavalla kiinnostuneita ihmisiä. Niin myös netin lukijat, mutta nettisivulla on enemmän ohimenevää, satunnaista lukijuutta.

Miksi painettu lehti, puun haaskaaja, ei voisi sitten loppua? (Ei nettikään hiilihyvitetyillä enkelinsiivillä pyöri.) Kansien välissä oleva julkaisu on aivan täysin eri asia. Netti on ”juttuja”. Silloinkin kun on julkaistu juttukokonaisuus tai verkkolehden numero, se ilmenee aina erillisinä juttuina. Selailusta puhutaan netinkin yhteydessä, mutta selailun filosofia on aivan toinen.

Lehti ilmenee kannessa, se ilmenee kaikkina niinä jekkuina ja virityksinä, joita lehden kokonaisuuden suunnitelleet ihmiset ovat kylväneet sen sisään. Jatkumot, säröt, kuvat, kuvattomuudet, otsikot, sivupäät, ingressit, lehden osien tietty järjestys. Kaikki on pitkälle ajateltua, mutta koska kyseessä on lehti – väliaikaisuuden määritelmä kaukaa menneisyydestä: lehdet lehtiä – se ei ole mikään ikuisuusobjekti. Se koostuu siitä, mikä kansien väliin on saatu suunnitellen, mielekkäässä aikataulussa. Sen taustalla on aina peruuntunutta, aivan muuksi muuntunutta, sen sivuilla on aina epätäydellisyyttä. Niitä typoja, jotka onnistuivat välttämään kolmen silmäparin tarkistukset, vääriin kohtiin eksyineitä nimiä, epätosia väittämiä, jotka pitää oikaista, kieliasuja, jotka olisivat parantuneet jos olisi ollut vielä yhden kierroksen verran aikaa.

***

Kun kirjoitan tätä, olemme keskellä taittoprosessia. Se sattui aikaan, jolloin minä en oikeastaan ole enää töissä täällä ja jotkut toiset muuttivat. Tungemme taiton ja tarkistelun hetkiä tiukkaan aikatauluun. Paino odottaa materiaalia perjantaiksi. Ja se ehtii sinne.

Murhaballadi jää viimeiseksi päätoimittamakseni Nuoreksi Voimaksi. En itse asiassa odottanut näin nopeaa lopetusta, vuoden viimeisessä numerossa näkyy vielä kädenjälkiäni ja ensi vuoden toimintasuunnitelmassa myös.

Murhaballadin nimi-idea tuli, muistaakseni, Lydia Lehtolalta, joka oli viime vuonna toimitusharjoittelijana. Tämä on myös ollut yksi lempilehtiäni, koska pidin teemasta ja siitä, millaisen muodon se alkoi ottaa. Lehden kannessa on valokuvaaja Lada Suomenrinteen upea kuva, joka kommentoi numeroa. En yleensä ole kommentoinut lehtien kokonaisuutta missään, koska minusta lehden täytyy osata selittää se itse. Se ei ole taideteos, mutta se on silti tulkintoja avaava ja niitä ohjaava kokonaisuus. Jokainen valitsemamme kansi merkitsee jotain teemaa vasten. Kansi avaa aina näkökulman, sen lisäksi että se herättää huomion.

Vuoden 2018 alusta olemme valinneet kanteen johdonmukaisesti jonkun nykyvalokuvaajan kuvan, usein valmiiksi olemassaolevista kuvista. Magia-lehden kansi, joka perustuu Sofia Okkosen kuvaan (2016) muodostui oudon sattuvaksi:  punaiset kädet, joiden päällä näyttää olevan kumihanskat, ilmestyivät koronakevääseen, aikaan jona käsiä pestiin niin että ne olivat haavoilla. Kuvan valikoituminen oli sattuma. Ensimmäinen valintamme oli ollut jo toisen lehden kannessa. Mutta ne kädet tuntuivat kertovan (visuaalisen vetovoimansa lisäksi) jotain maagisen ajattelun suhteesta maailmaan, niistä välineistä joilla maaginen ajattelu toimii, mielikuvituksesta ja korporeaalisuudesta, jota se sisältää.

Haastattelin dramaturgi Klaus Maunukselaa yhdessä Carlos Lievosen kanssa tekemäämme juttuun, jota nimitimme jatkuvasti kuolemajutuksi. Maunuksela sanoi haastattelussaan, että hän vierastaa sanaa keho sen uusliberalistisen kaiun vuoksi. Hän sanoo ruumis. Murhaballadin kannessa on ruumis. Se sisältää elollisen ja elottoman merkityskentät, eikä kuva ratkaise niitä. Tietysti Suomenrinteen kuva myös kehystyy murhaballadin nimen saaneessa kokonaisuudessa eri tavoin.

Intuitio numeroa tehdessä rinnastui Laura Birnin ja Anna Paavilaisen elokuvaan Kaksi ruumista rannalla (2019). Elokuva satirisoi rikosfiktiossa rannalta löytyvää kaunista kalmoa ja samalla genrefiktioiden eri lajityyppejä. Samalla ajattelimme muusikko Nick Cavea, joka on ollut lehden historian varrella aina toisinaan esiin pompahtava hahmo. Cavella on erityinen asema kulttuurissa. Murhaballadi sisältää laajan, surua käsittelevän esseen, jonka teki kirjailija Riikka Pelo. Siinä on hänen kuviaan Caven & Bad Seedsin Helsingin keikalta vuodelta 1988.

Julkaisemiemme tekstien skaala on aika laaja. Osan niistä ei tarvitse totella journalistisia, usein viestin välittämisen tehokkuuden ja mukaansatempaavuuden lakeja, vaan ne voivat asettaa toisia ehtoja.

Nuoren Voiman erityinen vahvuus lehtenä on sen taiteellinen vapaus. Minusta sama kulma ei erotu verkossa niin hyvin, koska verkkosivu ei onnistu luomaan suhteita tekstien välille. Julkaisemiemme tekstien skaala on aika laaja. Osan niistä ei tarvitse totella journalistisia, usein viestin välittämisen tehokkuuden ja mukaansatempaavuuden lakeja, vaan ne voivat asettaa toisia ehtoja. Oman vartiovuoroni aikana olisin toivonut näkeväni etenkin esseessä näitä kurittomia tekstejä enemmän. Toisaalta toivon myös enemmän fiksua kulttuurijournalismia. NV:n tekijöillä on ihan mieletön kosketus kulttuurin ja taiteen eri osa-alueisiin ja paikallisuuksiin.

Toivon, että lehdellä on vielä resursseja hyödyntää paremmin esimerkiksi reportaasimuotoja. Ikävä kyllä se vaatii rahaa! Terveisiä taiteen edistämiskeskukseen: Suomessa jää tärkeää journalismia tekemättä, koska kahdellasadalla eurolla ei voi teettää reportaasia tai edes jossain määrin tutkivaa juttua, joka edellyttää monimutkaista lähdetyöskentelyä.

***

Minä menen tästä toisiin hommiin. Kun luet tätä, olen aloittanut Suomen Arvostelijain Liiton Kritiikki näkyy -hankkeen koordinaattorina. Siinä on kyse kritiikin tehtävän kirkastamisesta ja toiminta-alueen laajentamisesta. Kaipaan jo nyt työtä Nuoressa Voimassa, mutta olen jotenkin päättömän innoissani siitä, että saan seuraavat kolmisen vuotta työskennellä kritiikin parissa.

***

Raskas materiaali laskeutuu aina pohjalle. Kuten kaikki vanhat, väistävät ja kaikennähneet, haluan sanoa muutamasta asiasta.

Kun kirjoitat kritiikissä ”teoksessa sanotaan”, ole hyvä ja muuta se heti muotoon ”teos sanoo”. Säästät merkkejä ja säästät lukijan päätä poistamalla epämääräisen tilan teoksen ja sanomisen väliltä. Mikä siellä teoksessa sanoo, jos siinä kerran ”sanotaan”?

Opettavaiset huomautukset esseissä. Amerikkalaisessa nykyesseessä, etenkin silloin kun se muistuttaa pitkitettyä kolumnia, on tapana kiteyttää jokin opetus. Essee on kaunokirjallinen teksti. Sen ei tarvitse esittää moraalista opetusta liimattuna oman elämän tapausten päälle, eikä sen varsinkaan tarvitse esittää kertojan elämänkokemusta tarinana, joka johti oivallukseen. Se voi käsitellä moraalia ja etiikkaa ja tehdä väitteitä sen pohjalta. Jos haluat opettaa muita, ole ovela. Tai äärimmäisen käytännöllinen (ks. Ylläoleva kappale. Passiivi on sekä tekninen että moraalinen kysymys, koska se jättää toimijuuden kertomatta ja näin ollen kätkee valtaa. Siksi esimerkiksi byrokraattista kieltä sävyttää passiivi, ja siksi toimijuus ja valta lipeävät aina ulottumattomiin.)

Ole vastuussa siitä mitä sanot. Jos otat arvostellaksesi toisten tekemisiä tai ajatuksia kärkevästi, jos haastat toisen, älä feidaa kun toinen vastaa. Sitä sanotaan keskusteluksi. Jos kärjistät, joku voi kärjistää takaisin. Se on yleensä merkki siitä, että joku välittää siitä mitä sanot. Asiallisesta julkisesta keskustelusta puhutaan tällä hetkellä aika vähän, koska trollit ja vihaviestijät (ja itsessään marginaalinen Twitter, jota mediat nostavat) määrittelevät keskustelusta käytyä keskustelua. Silti voi tehdä toisin. Erimielinenkin julkinen keskustelu voi perustua siihen luottamukseen, joka koskee keskustelua itseään. Sen kun saisi takaisin.

Leikki. Teksti löytää usein muotonsa kokeilemisen kautta. Miten voisi kertoa? Kenet laittaa kertojaksi? Missä järjestyksessä asiat voi kertoa? Millaisin muodoin? Täytyykö tavoitella laajaa yhtenäistä artikkelia vai voisiko sen tehdä palasina, jotka liitetään yhteen jollain julkaisuun liittyvällä tekniikalla? Jos se ei toimi, toimiiko se jos sen heläyttää paloiksi tai kääntää nurin päin? Iloa, ihmiset, leikkiä - tänne ei tultu suorittamaan.

Kiitosta ja ylistystä:

Kiitokset teille, jotka olette tehneet lehteä yhdessä kanssani! Minulla olisi kai satoja ihmisiä kiitettävänäni viiden vuoden varrelta. Tekijät - ilman teitä ei olisi mitään. Korkeakouluharjoittelijat Elina, Maija, Joonas, Lydia <3 ootte ihania, fiksuja ja monialaisia tyyppejä; Nuoren Voiman Liiton toimiston väki - Laura, Anna, Sofia ja muut vuosien varrella  - kiitos teille hyvästä työyhteisöstä ja toimiston ihanasta ilmapiiristä. Nuoren Voiman Liiton hallitukselle: teidän vapaaehtoistyönne on korvaamattoman tärkeää! Kiitokset graafikoina toimineille Pia Petterssonille (2015–2016) sekä Anna & Kaisa Mattssonille (2017–nyt). Teidän näkemyksenne ja panoksenne ovat äärettömän tärkeitä ja arvokkaita kaikelle sille, mitä painettu lehti voi olla. Carlokselle ja Emmalle – kiitos viime rutistuksesta, kiitos toimituksena toimimisesta <3

Ja viimeisenä rakkaalle, taitavalle, parhaalle mahdolliselle työparille Vesalle. Lähtemistä tärkeäksi tulleesta lehdestä helpottaa se, että tiedän sen jäävän hyviin käsiin. Onnea uuden parin etsintään <3 Olen vain rahtusen mustasukkainen.