Savumerkkien lukemisesta
Olli-Pekka Tennilän neljännessä runokokoelmassa opetellaan lukemaan ja kirjoittamaan. Oikeat ja väärät tavat pakenevat kuin savu sormien välistä.
Olli-Pekka Tennilä:
Lemmonommel.
94 s. Poesia 2021.
Olli-Pekka Tennilän neljäs runokokoelma Lemmonommel saa aikaan mielihyvän tuntemuksia jo ennen kuin on ehtinyt lukea ensimmäistäkään riviä sen sisällöstä. Se on kaunis esine, jonka kirkkaanpunaisten kansien kangaspäällystettä on miellyttävä hivellä samalla kun alkaa paneutua sisältöön. Kirjan sivuilla ja kannessa esiintyvät abstraktit kuviot ovat savumerkkejä, jotka on pelkistetty savusta otetuista valokuvista.
Savumerkit tuovat mieleen poikavuosien Villin lännen seikkailukertomukset. Savu oli niissä intiaanien viestiväline samoin kuin meillä kalevalaiseen kansanperinteeseen liittyvät vainovalkeat, joiden merkkikieltä piti osata lukea.
Tennilä vertaa ”pyörtäen, sivuvalossa, tummaa vedenpintaa vasten” kihartuvan savujuovan puun kaltaisia syitä ajan virtaukseen tai – käyttäen syyn kaksoismerkitystä – tekojemme taustalla vaikuttavien monimutkaisten syiden mahdottomuuteen jäädä esille. Savun voi myös nähdä kirjoituksena, ”jonka lupauksen ymmärtää vain hätkähtääkseen valveeseen, jossa vielä hetken leijuu katku, kuin tyhjän avaruuden tuoksu, että kaikki, kaikki on kirjoitusta, mutta minä en vielä, minä en vieläkään osaa lukea”.
Tennilän mukaan nykyrunous on alituista uudelleen lukemaan oppimista.
Kokoelman kalligrafiaan viittaavia savumerkkejä voi näin pitää allegoriana runon lukemisen ja varsinkin – laajemmin ymmärrettynä – lukutaidon problematiikalle, jota Tennilä tarkastelee eri näkökulmista. ”Ajatellaan, että on päästävä sisään kirjoitukseen. Luettava tiensä sen sisään. // Ja ajatellaan, että kirjoitus on yritys matkata / elämän ulkopuolelle.”
Tennilän mukaan nykyrunous on alituista uudelleen lukemaan oppimista. Kielibaari.fi-verkkolehden haastattelussa vuodelta 2018 hän määrittelee sen ajatteluksi kielessä, jolloin runous on nimenomaan toisin ajattelun eetos. Kysymyksessä on murtautuminen yksisilmäisen arkiajattelun kuplasta ulos paralleeliin ja epälineaariseen ajatteluun.
Mutta helppoa se ei ole: ”Kun mieli askartelee ymmärtääkseen kirjoitettua, taustalla jokin alkaa muistaa siitä riippumatta. Usein tuo lukeminen on vain keino sammuttaa äänekkäin osa. Teksti voisi yhtä hyvin olla rapautunutta kalkkikiveä, jota silmä seuraa kuin ornamenttia.” Sivuvalossa näkyvä karhean seinäpinnan tekstuuri toimii hyvänä metaforana nykyrunon luennalle, jonka perusedellytyksenä on kytkeä ”todellisuuden selvä” (järki) aivan ensiksi pois päältä, jotta pääsee kohinan taakse.
***
Mutta miten ”lukemaan” sitten oppii? Tennilä antaa hyvän ohjeen nykyrunouteen perehtyvälle: ”On yhdentekevää, lukeeko hän suorastaan väärin. (– –) Ehkä hänen luentansa erämaassa kohdattu teksti on aivan oikeutetusti jotain muuta kuin mitä me löysimme.”
Tekstiin ei kannata kuitenkaan yrittää väkisin saranapuolelta, kuten tapahtuu hykerryttäviä – ja samalla jotenkin kiusallisen tuttuja – mielikuvia herättävässä esimerkissä henkilöstä N, joka yrittää kovasti päästä kirjoitukseen sisälle ulkokohtaisin keinoin imitoimalla ensin ääneen lukemista ja näyttelemällä sitten vaikkapa kahvilan pöydässä istuvaa älykköä: ”Näytti mietteliäältä. Kurtisti kulmiaan. Asetteli ja liu’utti sormeaan pitkin kasvojaan. (– –) Oli kirjoittavinaan. Teki reunahuomioita. (– –) Pukeutui samettihousuihin. Hankki lukulasit ja piti niitä typerryttävän pitkällä nenänvartta. Korjaili lasiensa asentoa, ja yritti saada siitä uskottavan maneerin.”
***
”Kielemän kuolissa”, ”tyhisee”, ”lemmonommel”. Tennilä käyttää sananmuunnoksia, ”väärin” kirjoittamista, palindromeja, leikittelee kielellä ja sanojen monimerkityksellisyyksillä murtaen näin arkikielen konventioita. Tämä on tuttua jo edellisistä kokoelmista, varsinkin Runeberg-palkinnon voittaneesta teoksesta Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012). Joku saattaisi pitää tällaista kielipeliä vain ärsyttävänä kikkailuna. Sanaparien toistelulla tai yleiskielen rakenteen tahallisella vääntelyllä on kuitenkin merkitys. Se tuntuu synnyttävän jonkinlaista mantran kaltaista resonointia tai kiasmaa muistuttavia nirhaumia, kun edellä mainitun paralleelin ajattelun tasot hipaisevat hetkeksi toisiaan pyyhkäisten aukon arkiajattelun sameaan kalvoon kuin ikkunan huurtuneeseen pintaan, jolloin ajattelu saakin uuden suunnan. Tuollainen kalvo esiintyy esimerkiksi lapsuuteen sijoittuvassa kuvauksessa kotitalon hissiin mystisesti kadonneesta pallosta: ”Haave päästä todellisuuden selvän taakse, päivän koneistoon, jonne kadotin palloni joka eräänä päivänä imeytyi kuin noiduttuna hissin sauman läpi jonnekin, vaikka se oli pallo. Edes talonmies ei mahtanut asialle mitään. Palloni oli kadonnut toiselle puolen”. Jonkinlainen yhteys toiselle puolen saattaa kuitenkin joskus avautua: ”Aina toisinaan kuulee koneiston äänen. / Kuin auringon kirkuna löisi tyhjyyden läpi.”
Tennilä käyttää sananmuunnoksia, ”väärin” kirjoittamista, palindromeja, leikittelee kielellä ja sanojen monimerkityksellisyyksillä murtaen näin arkikielen konventioita.
Edellisen kaltaisiin kokemuksiin saattaa törmätä vaikka kotioloissa, kun arkinen havainto lattialta löytyvistä oudoista roskista tai taskusta pudonneesta juuri tietyllä tavalla rypistyneestä nenäliinasta alkaakin äkkiä laskostaa todellisuutta uudelleen, epälineaariseksi, jotenkin uhkaavalla tavalla: ”Sanotaan kylpyhuoneessa: saattaa käydä, että valkoista kaakelia vasten lojuu äkkiä jotain odottamatonta. Tai liikehtii, lojuu tai liikehtii.”
***
Tennilän runojen materiaali koostuu ensinäkemältä näennäisen helposti ymmärrettävistä kielellisistä ilmaisuista, tuokiokuvista, ajatuksista tai tietoisuuden välähdyksistä, joiden merkitystä on kuitenkin järjestelty uudella tavalla, jolloin niistä syntyy oudon kiehtovia kokonaisuuksia, eräänlaisia pienoismaailmoja, joihin pääsyn avain on utelias kysely ja ihmettely. Tarkkaan punnitut aforistiset lauseet ovat niin taidokkaan tiiviitä, että sivuilla niiden väliin jätetty tyhjä tila on välttämätön lukijan ajatuksen laajentumiselle.
Eksistentialistisen maailmassa olemisen pohdinnan lisäksi kokoelman runojen tematiikka liittyy myös ihmissuhteiden havainnointiin, jossa jollakin lailla lukutaitoon liittyvää on jokaiselle tuttu vuorovaikutuksen ja sanattoman viestinnän ongelma, kun yrittää tulkita kumppanin mikroilmeitä: ”Mietin jatkuvasti millainen takila hänen hymynsä taakse virittyy. Näen kirkkaasti, millaista työtä hänen kasvojensa taakse kätketty lihaksisto tekee. Millaisia voimia, millaisia lankoja tuohon tarvitaan.”
Tarkkaan punnitut aforistiset lauseet ovat niin taidokkaan tiiviitä, että sivuilla niiden väliin jätetty tyhjä tila on välttämätön lukijan ajatuksen laajentumiselle.
Kirjan hämmentävin teksti on ensi näkemältä vimmaista standup-esitystä muistuttava kuvaus omissa oloissaan nautiskellen syömiseensä keskittyneestä henkilöstä, jonka maneereita kertojahahmo kasvavan ärtymyksen ja lopulta suoranaisen kuvotuksen vallassa seuraa. ”Oletteko nähneet miten hän käyskentelee syödessään! (– –) Hänen omahyväisyyttään noina hetkinä, hänen pikku rituaalejaan, kun hän likaa itseään piehtaroimalla ruoassa, jonka hän kuvittelee ansainneensa. (– –) Miten hänen sormensa hakeutuvat pikkusievään kulmaan ikään kuin hygieenisten seikkojen nimissä.” Hienostelevat elkeet – syömisen esittäminen – yhdistyvät lukijan mielessä teoksen toiseen karikatyyriin, edellä mainittuun lukemista esittävään henkilöön N, kun nautiskelija ympäristöstään tietoisena ”(– –) virittelee eleitään kuin jäädäkseen mieleen. Kuin kiusatakseen”. Lukija jää pohtimaan proosarunon tulkintaa, joka tuntuu värähtelevän ironian ja itseironian välillä.
Osa kokoelman teksteistä on mukana YouTubesta löytyvällä videolla, jossa Tennilä esittää niitä Keski-Suomen Kirjailijatalossa (2019) yhdessä Lauri Talasniemen elektroakustisen musiikin kanssa. Tennilä on karismaattinen esiintyjä, joka rauhallisen voimakkaalla – ja juuri sopivan paatoksellisella – äänellään vangitsee kuulijansa mielenkiinnon. Vuoden 2018 Sibafest -tapahtumassa Tennilä esitti Ontto harmaa -teokseen perustuvia tekstejä Sibis Big Bandin kanssa jazziin sävellettyinä. Kesällä 2020 olin seuraamassa samaan teokseen perustuvaa Ontto harmaa tanssi -esitystä Mad Housessa, jossa Tennilän lisäksi esiintyivät tanssijat Anna Mustonen ja Veli Lehtovaara. Nykymusiikki, nykytanssi ja Tennilän runot toimivat hyvin yhdessä.
Toivottavasti poikkitaiteellisia esityksiä kuullaan ja nähdään piakkoin myös Lemmonommel-kokoelmasta, jossa kyllä varmasti riittää aiheita monenlaisiin tulkintoihin.
