Miten naiseutta tuotetaan – Sisko Savonlahti ja Anni Ihlberg banalisoivat sukupuolen koreografiaa

Omaelämäkerrallisissa romaaneissa on syytä nähdä enemmän kuin kertojan oma hankala elämä.

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä. 296 s. Gummerus 2021.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja.  368 s. Tammi 2021.

On viha ja nautinto, rajat ja äärettömyys, himo ja apatia. Nainen ja naisen keho, johon tässä maailmassa yhä takertuu kaikki. Kohtua, munasarjaa, rasvaa ja rintaa, jotka aina sosiaalistuvat syyksi ja seuraukseksi, väitteeksi ja välineeksi. On naisena olemisen hirveä, ihana kohtuuttomuus.

Sekä Sisko Savonlahti että Anni Ihlberg kirjoittavat siitä, millaista on elää ajassa, jossa kaikki yhteiskunnallinen paikantuu sukupuoleen, kehoon ja seksuaalisuuteen. Arjen naiseus on kohta kohdalta läpi analysoitu sosiaalinen ele, väkisin tietoinen rituaali, jonka alla ruumis yhä toimii ja tempoilee, kasvaa ja muuttuu. Naiseus on täynnä ikään, asemaan, ympäristöön ja valtaan liittyviä odotuksia, jotka nopeasti kasautuvat uupumukseksi, vievät halusta masennukseen ja itsetuhoiseen toistoon.

Molempien kirjailijoiden katse viipyy röyhkeästi siinä, mikä häiritsee ja on tuttua.

Savonlahti (s. 1982) on toimittaja ja kirjailija, Ihlberg (s. 1995) Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen opiskelija. Heidän välissään on 13 vuotta ja vaihtuvia tekstilajeja, mutta molemmat kirjoittavat omaelämäkerrallisin aineksin ja nykyisyydestä käsin. Molempien katse viipyy röyhkeästi siinä, mikä häiritsee ja on tuttua.

Savonlahden toinen autofiktiivinen romaani, Kai minä halusin tätä, katsoo piinaavan itsetietoisena pian 40-vuotiaan päähenkilönsä ilotonta arkea. Minäkertoja kahlaa asumisen, ihmissuhteiden ja raha-asioiden läpi kroonisesti väsyneenä. Tauoton ahdistus ajaa  pakonomaisen nettishoppailun, päihtymisen ja epäilyn rutiiniin, jossa kaikki sosiaalinen on analysoitava rikki, kulutettava loppuun. Kerronta uppoaa kertojansa pään sisään niin syvälle, että havainnot maailmasta tulevat kuin jostain kaukaa, jäykkinä ja sarkastisina heijastuksina. Päähenkilö halveksii kaikkea ja eniten itseään. Hän ei luota mihinkään ja kieltäytyy sitoutumasta läheisyyteen, mutta takertuu triviaaleihin yksityiskohtiin. Kiinasta tilattu kirsikanmuotoinen vessaharja muuttuu elämän ankkuriksi samalla, kun suhde avopuolisoon väljähtyy. Asuntoon kasautuu satunnaista tavaraa.

Romaanin lukuohjeeksi asettuu lopulta kohtaus kierukan asettamisesta gynekologilla – hetki, johon kertoja toistuvasti palaa. Kipu, kliininen huone, kajoamisen tunne. Kierukkaan tiivistyy koko kertojaa kuristava normi: naiseus, joka aina vain tarkoittaa lisääntymiselimiä, hupenevaa käyttöikää, äitiyshormoneja ja Barbie-leikkejä. Kun syvälle vääntyvä, loukkaava metallipuikula murtautuu kertojan sisään, näkee hän äkkiä kirkkaammin koko elämänsä apaattisen koreografian.

Savonlahden romaanin lukuohjeeksi asettuu lopulta kohtaus kierukan asettamisesta gynekologilla.

Savonlahden kieli ei pyri peittämään eikä paljastamaan. Se luottaa banaalin toteamisen ryöppyyn, joka kasautuessaan näyttää arjen absurdiikan tarkemmin kuin runollisempi esitystapa ehkä voisi. Lakoninen katse tuo tilanteiden älyttömyyteen jopa helliä sävyjä. Lopulta teos katsoo kuitenkin enemmän itseään kuin maailmaa kirjallisuuden ulkopuolella, kommentoi omaa surkuhupaisaa toisteisuuttaan kuin osoittaakseen, että tietää kyllä keinonsa. Melankolinen uhma tuntuu kohdistuvan naisesta kirjoittamisen kapeuteen: siihen historian hysteriadiagnooseista chick lit -kirjallisuuteen ulottuvaan perustilanteeseen, jossa nainen ilman miestä on vain hermoheikko hätäilijä. Savonlahti vie päähenkilönsä neuroottisen vatvomisen niin pitkälle, että lukijan nauru tyrehtyy. Katse siirtyy päähenkilöstä tämän lohduttomaan ympäristöön, sukupuolittuneen ahdistuksen tuotantolinjastoon.

Siinä, missä Savonlahden kerronta käyttää apatiaa kuin kastiketta, juoksuttaa Anni Ihlberg Ilonpilaaja-esikoisessaan tekstiä hengästyneellä vimmalla. Teoksen Lotta-päähenkilön sisäistä voimaa kuvataan tulivuorena, joka purkautuu tyttönormiin sopimattomina raivokohtauksina jalkapallokentällä, illanvietoissa ja kotona. Vihainen ja villi tyttö ei saa osakseen Astrid Lindgrenin Ronjan ja Pepin kaltaista ihailua, vaan päätyy poukkoilemaan ystäväpiiristä toiseen, ihastumaan sinne tänne, käyttämään ja menettämään valtaa. Toistuvasti häntä torutaan kuin hauvaa, toistuvasti hän ravistaa sosiaalisten valtapelien häiriöherkkää verkkoa siitä irti pääsemättä.

Ihlbergin havainto osuu raakana sinne, missä pojat ovat poikia ja tytöt prinsessoja. Se kasaa pinoon opettajia, vanhempia, sisaruutta ja kasvamista, ja kysyy jokaisen kohdalla, miksi aina on näin. Kuvaus on päättäväisyydessään melkein luettelomaista. Maailma täyttyy kaspereista, iiriksistä ja henkoista. Koulut ja futiskentät vaihtuvat baareiksi ja taideopintojen näennäisfilosofiaksi, mutta välituntipihan julma logiikka pysyy. Ja raivo, rajun epäsovinnainen tiheä viha, joka saa kertojan laukomaan maaleja ja liian suoria totuuksia. ”Aloita vaan heti, kun tuntuu siltä”, hän kuiskaa tutulle kauniille pojalle, joka on humalassa uhkaava ja riidanhaluinen. Hän kaipaa fyysistä vastusta, voimaa ja konkretiaa. Mitä tahansa, mistä voi selvitä, kun ympäristön jatkuvista statuskamppailuista ei voi. Siinä, missä Savonlahden kertoja etsii stimulaatiota addiktiivisesta shoppailusta ja ulkomaanmatkoista, Ihlbergin Lotta raivoaa ja juo. Molemmille elämä on tällaisenaan liikaa ja liian vähän, kuin loputon eteinen.

Ilonpilaaja kasaa pinoon opettajia, vanhempia, sisaruutta ja kasvamista, ja kysyy jokaisen kohdalla, miksi aina on näin.

Ilonpilaajassa merkittävän roolin saa pursuava, puhekielinen dialogi, johon on jätetty tila kaikille katkoksille, toistoille, sivupoluille ja änkytyksille. Välillä toinen puhujista on häivytetty niin, että Lotta puhuu yksin, keskeyttää itseään ja hajoaa tavuiksi, inttämiseksi, täytesanoiksi. Riidat äidin, siskon ja ystävien kanssa yltyvät huudoksi, joka ei ole enää väline, vaan sisältö, huuto maailmassa olemisen eleenä.

Lotassa virtaavat kaikki ne äänekkäät, itsetuhoiset kasvukertomukset, jotka kirjallisuudessa ja elokuvissa on yleensä varattu pojille. Poissa on kauniin tytön hiljainen kipuilu, joka päättyy traagiseen pois hiipumiseen. Lotan henkilö on kuin tulppa kaikkien edeltävien kasvutarinoiden suulla: puhdas raivo, jonka ei enää tarvitse psykologisesti selittää itseään. Teoksessa nuoruuden performatiivinen kulissi on sairas, eivät sen rattaissa sairastuvat. Kerronta pilkkaa tyylikästä, itsereflektiivistä puhetta, jossa omaa elämää selitetään diagnostisin, yksilölähtöisin termein. Lotan käymät analyyttiset dialogit eivät enää kiinnity todellisuuteen, vaan tyhjenevät heti, kun ne on sosiaalisessa kilpavarustelussa kerran käytetty.

Ilonpilaaja on kiihkeydessään tyylillisesti kohtuuton, uuvuttava kokonaisuus, jossa nimet, paikat ja konfliktit kaatuvat toistensa päälle. Yksittäisinä kohtauksina teos ei irtoa kaltaisistaan teinikuvauksista, ja kieli on arkista, monesti yllätyksetöntä. Kokonaisuutena teos kuitenkin perustelee runsautensa. Se nousee kuvaksi siitä maailmasta, johon tyttöyden ja poikuuden kasvukertomukset kehystyvät. Se kommentoi aikamme kyvyttömyyttä analysoida sukupuolen, lapsuuden, kasvatuksen, koulun, kehon ja kaikkeen sitoutuvan vallankäytön mekanismeja ilman, että analyysi itsessään muodostuu vallankäytön välineeksi. Teos tarkentaa väsymättä yksityiskohtiin ja onnistuu sillä osoittamaan, miten selittämisen himossamme usein ylenkatsomme yksityiskohtia.

Ilonpilaaja ja Kai minä halusin tätä ovat kiistattomia puheenvuoroja. Molempia voi lukea yksittäisinä tilityksinä siitä, miten naiset eivät vain mitenkään osaa elää itsensä kanssa. Hedelmällisempää on kuitenkin lähestyä teoksia tarkkoina havaintoina ja väitelauseina siitä, millä keinoin ja kenen kylkiluista naiseuden sosiaalista kertomusta milloinkin rakennetaan.