Leikkokukkien aika
Leikkokukat ilmentävät Reetta Pekkasen uudessa runoteoksessa aikaamme ja ajattomuutta, nuutuvaa puhetta sekä ihmisen toiminnan ja epäinhimillisen suhteita.
Reetta Pekkanen:
Katkaistut tulppaanit.
72 s. Poesia 2023.
’’Jo yksikin huonekasvi auttaa lievittämään yksinäisyyden tunnetta’’, todetaan Reetta Pekkasen runokokoelmassa Kärhi. Hänen uusin, kolmas täysmittainen teoksensa tavallaan jatkaa tästä ajatuksesta. Pekkasen kirjoissa ihmisen havainto ja ajattelu määrittyvät suhteessa luontoon, mikä näkyy jo niiden kasveihin liittyvissä nimissä: Pieniä kovia nuppuja, Kärhi ja nyt Katkaistut tulppaanit.
Luontokuvasto on tietysti ajatonta. Tuntuu silti paradoksilta, että juuri ajattomuus adjektiivina kuvaa Pekkasen poetiikkaa: Pieniä kovia nuppuja ja Kärhi on kirjoitettu juuri tässä ajassa, tähän aikaan, jossa ihmisen on syytä nähdä paitsi lampi, myös itsensä lammen kuvajaisesta – ei jähmettyäkseen ihailemaan itseään vaan huomatakseen lammen olevan rehevöitynyt tai kuivunut ja havaitakseen oman lajinsa yhteys tähän tapahtumaan. Katkaistujen tulppaanien kuvasto taas kytkeytyy lähinnä leikkokukkien ja huonekasvien aikakauteen. Sikäli ajattomuus kuvaa teosta vielä osuvammin kuin Pekkasen edellisiä kokoelmia (toki teoksen yhdessä säkeessä nykyaikaisesti googlataan).
Katkaistujen tulppaanien sanasto kukkii myös krookuksia, joulutähtiä ja aralioita, siis tuontikasveja, joita ihmiset pitävät kotonaan luodakseen sinne viihtyisyyttä ja kauneutta. Ne ovat kukkia, joita tulee hoitaa oikein jotta ne selviävät. Teos kääntää katseen yksilöllisiin mietteisiin meneillään olevan kolmannen sukupuuttoaallon sijaan, tai ainakin sen rinnalla. Käsillä on eittämättä runoilijan tähän mennessä keskeislyyrisin teos.
Ajattomuuden kääntöpuolena voi pitää määritelmiä kliseinen tai kulunut, siis jotain moneen kertaan nähtyä ja kuultua. Ei olekaan järin ainutlaatuista, että kukat ja kasvit rinnastetaan ihmismieleen ja -ruumiiseen: niilläkin on oma kasvu-, kukinta- ja kuihtumisaikansa: ’’Minkä kaiken sulkemisen / jälkeinen uudestaan avaaminen / ja minkä jättäminen yksivuotisena taa’’. ’’Kuinka monta latvaa yksi ja sama puutunut varsi voi tehdä?’’.
Mutta pulinat pois, kielikuvat toimivat ja tuntuvat lähes poikkeuksetta tuoreilta. Sanontatavan haastavuus innostaa utelioitsemaan kielestä. Yhteydet Mirkka Rekolaan ovat selvät, ja kokoelma lainaakin yhtä säettä hänen teoksestaan Ilo ja epäsymmetria. Raikkaus kulkee mukana koko ajan eräänlaisena perusvireenä, jota on vaikea paikallistaa mihinkään yksittäiseen seikkaan, kuten erikoisiin sanavalintoihin tai yllättäviin rinnastuksiin. Ehkä se syntyy kikkailemattomuudesta, joka kuitenkin täydentyy omintakeisella tyylillä ja sanomisen rytmillä; Pekkanen ei ole täysmittaisissa teoksissaan niinkään hyödyntänyt kokeellisia keinoja kuten menetelmällisyyttä tai toisaalta perinteisimpiä runomuotoja, jotka alkavat hiljalleen nostaa päätään nykyrunossakin. Katkaistut tulppaanit muovaa arkisista ikuisuusaiheista, kuten mielen ja ihmissuhteiden kiemuroista, filosofisia ja poeettisia havaintoja ja kysymyksiä, jotka kääntävät kieltä ja ajattelua hieman vinoon asentoon.
Kasveja kuvataan teoksessa esimerkiksi ylikukkineiksi, karisseiksi, elottomiksi, muotoonsa kuivuneiksi. Ne toimivat esteettisen tehtävänsä lisäksi ainakin uupumisen, sotkuisen mielen ja melankolian metaforina. Tätä korostaa se, että huonekasvien tarkoitus on päinvastoin tuoda kotiin iloa ja kotoisuutta. Huonekasvien kuvailu itsessään kertoo paikasta – merkityksellisin tapahtuu neljän seinän sisällä, jossa voi (jos voi) olla tai joutua yksin ajatustensa kanssa. Teosnimi Katkaistut tulppaanit saa ainakin kahtalaisen merkityksen ja sen avaaminen vaatii hitusen floristiikan tuntemusta. Katkaiseminen viittaa jonkin äkilliseen päättämiseen tai kesken jättämiseen, siinä missä kärhen avulla kasvi kurottuu kohti tukeaan. Tulppaanin kukan leikkaaminen kukinnan jälkeen taas auttaa sivusipuleita kukkimaan seuraavana vuonna. Mikä tahansa maljakkokukka varrestaan hieman katkaistuna saa imettyä itseensä paremmin vettä ja ravinteita, jolloin se virkistyy ja säilyy paremmin elossa.
Muodon osalta huomio kiinnittyy nyt toistoihin ja rytmiin: katkokselliseen, toisinaan mailapylkkösmäiseen hajamieliseen mietiskelyyn: ’’Jokin pään oma on otettu pois päältä / aavistuu, mutta ei yhtään enempää / suostu nousemaan, nouse / no. Mikä nyt on / ylikukkinut kenellekin, ei tahallaan kenenkään’’. Kuin puhuja kehottaisi ’’jotakin pään omaa’’ nousemaan takaisin paikoilleen ja ihmettelisi ärtyneenä, kun näin ei käy. Jotakin – eli ei mitään tarkasti määriteltyä – on sijoiltaan ihmisen keho-mielessä, ihmisessä itsessään. Mielentilaa kuvataan teknisin termein – myös esimerkiksi valon voi laittaa ”pois päältä”. Kehollisuutta korostaa henkisten asiaintilojen kuvaaminen suuntien kautta, kuten olemme tottuneet: ’’Että se, mikä on keskeistä, olisi keskellä / Että sivuäänet pysyisivät sivulla’’.
Huonekasvien kuvailu itsessään kertoo paikasta – merkityksellisin tapahtuu neljän seinän sisällä, jossa voi (jos voi) olla tai joutua yksin ajatustensa kanssa.
Runoissa toistuvat tietyt sanat ja lauseet hieman varioituina eri sivuilla, mikä ilmentää yleispohdinnallista otetta ja jonkinlaista jumissa olemisen tunnetta: ’’taas. / Nyt juuri ei ole yhtään, mutta koska tahansa voi tulla kaikki hätä / / taas. / Missä täällä ei olisi kuihtunutta, koko ajan vaihtunutta uutta / / taas. / Jokainen purettu rakennus kun piti uudestaan koota ja purkaa’’. ”Taas”-sanan toisto tuntuu heijastavan puhujan turhautumista samankaltaisten tilanteiden ja tunteiden toistumiseen, mutta samaan aikaan väsymistä jatkuvaan vaihteluun. Teosta luonnehtivatkin määrittelemättömyys, kokemuksen hähmäisyys ja välitila. Katkaistuissa tulppaaneissa flirttaillaan lisäksi riimillisen runouden kanssa: ’’Riittääkö tieto siitä, että tietäminen yksin ei riitä’’. Tämä tuo tekstiin jäntevyyttä ja leikkisyyttä alakuloisen tematiikan keskelle.’’[E]i huvita kivuta’’, mutta kieli kipuaa ja kipuilee.
Kysyminen, usein ilman kysymysmerkkiä, toistuu niin ikään tiheään. Kysymyksiin ei odoteta löytyvän vastausta, ne saavat – tai saattavat – jäädä auki. Äärimmillään kysyminen jää kesken, kuin puhujalla ei olisi voimaa jatkaa edes lausetta loppuun: ’’Miksi aiheeton alakulo on vaikea hyväksyä, mutta aiheeton ilo on’’. Toisaalta ilo iskiessään voi olla rauhallista läsnäoloa, joka saa unohtamaan sanat ja vain on.
Kuten todettu, teos ei arkaile käyttää perinteisiä metaforia ja symboleita: on puhetta kasveista, rikkinäisestä pesästä, sateesta. Kirjan jokaisessa neljässä osastossa nousee hieman toisia enemmän esiin jokin asia tai teema, ja halutessaan siitä voi lukea esiin jonkinlaisen narratiivin alkuineen ja loppuineen. Ensimmäisessä osastossa toistuvat kasvit, toinen kytkeytyy yöhön, kolmannessa puhutaan pimeydestä ja lumisateesta. Viimeisessä koittaa valo, ’’joka ei ollut järjen tai ymmärryksen valo’’. Näin teos itsetietoisesti kieputtaa esimerkiksi valon vakiintunutta symboliikkaa ja saa lukijan pohtimaan sen merkitystä uudelleen.
Julia Kristeva on kuvannut masentuneen puheen ’’kielioppia’’: sen monotonisuutta, katkoksia ja toisaalta puhumisen vaikeutta, kun melankolia muuttaa sekä ihmistä itseään että tämän kieltä. Tällaista puhuntaa ja sisäistä puhetta Katkaistujen tulppaanien voi paikoin lukea toteuttavan toistoillaan, hankalilla kysymyksillään ja ilmaisunsa koukeroisuudella.
Ja lopulta: ’’on luotettava: avattava suunsa yön pimeää päin / ja ehkä kielelle vierähtää jotain, mikä on peräisin / muualta ja tulossa muuksi / / yhä kodiksi, takaisin täältä.’’.
Kyseiset sanat muodostuvat avainkohdaksi. ’’[K]ielelle vierähtäminen’’ ehkä kuvaa kielen sattumanvaraisuutta ja dynaamisuutta laajemmin, esimerkiksi sitä, kuinka sanat ovat historiallisesti muodostuneet tarkoittamaan sitä, mitä tarkoittavat.
Mutta sanat, jotka valitsemme hetkessä, ovat aina myös kyseisen hetken tuotetta. Suunsa voi avata yksinäiseen huutoon yössä tai puhuakseen toiselle. Vuorovaikutusta – niin ihmisen itsensä kuin muiden elollisten kanssa – luonnehtii aina eräänlainen pimeä, sanojen harppaus tuntemattomaan.
Kritiikki on alun perin julkaistu Nuoren Voiman Kirja-numerossa (1/24).
