Nukketalo joka romahti

Monika Fagerholm rikkoo 1970-luvun ylle laskeutunutta hiljaisuutta kirjoittamisen keinoin. Näennäisen rauhan ja vastarintaliikkeiden välinen jännite sysää liikkeelle kolmiosaisen teossarjan, jossa tutkitaan kirjoittajaksi kasvamista ja sitä, miten menneisyys ja nykyhetki muovaavat toisiaan.

Telma Peura: Lokakuussa suomeksi ilmes­tyvässä romaanissasi Eristystila / Kapinoi­via naisia (Teos, suom. Hannimari Heino) 18-vuotias Alice elää etsikkoaikaansa isänsä uusperheessä 1970-luvulla. Taiteellisesti virit­tyneen ympäristön innoittamana myös Alice alkaa kirjoittaa. Mistä ajatus kirjailijan kasvutarinan kirjoittamiseen lähti?

Monika Fagerholm: Tämä ei ole romaani minusta. Mutta koen, että tässä vaiheessa uraani minulla on sanottavaa kirjoittamisesta, luomisesta ja yhteiskun­nasta. Romaanimuoto tuntui näiden asioiden sanoitta­miseen sopivalta. En oikeastaan pidä siitä, että kirjoite­taan kirjoittamisesta, mutta minua kiinnostaa, mistä kirjoittaminen alkaa ja miten se jatkuu.

Käsitykseni mukaan usein sitä ikään kuin ajautuu kirjoittamaan. Kirjoittaminen ottaa ihmisen haltuunsa, ilman tietoista tavoitetta tulla taiteilijaksi. Näin käy romaanin päähenkilö Alicelle.

Toinen itselleni tärkeä teema oli aika. Halusin tutkia, miten aika on muuttanut ihmistä, esimerkiksi juuri 1970-luvulta lähtien. Olen jäänyt miettimään, mitä silloin oikeastaan tapahtui. Vuosikymmen mielle­tään rauhan ajaksi, mutta pinnan alla kyti. 70-luvulla ihmistä ei vielä mielletty kuluttajaksi, koko käsitettä ei ollut olemassakaan. Vasta jälkeenpäin näkee, millai­sia reaktioketjuja silloin on lähtenyt liikkeelle.

Käsitykseni mukaan usein sitä ikään kuin ajautuu kirjoittamaan.

Kun vuonna 2019 aloin kirjoittaa tätä teosta, ajat­telin yksinkertaisesti, että teen kolmiosaisen sarjan kirjailijaksi kasvamisesta. Ajallisesti osat sijoittuisi­vat 1970-luvulle, 1990-luvun taitteeseen ja lopuksi nykyaikaan. Mutta nyt en oikeastaan tiedä, missä me ihmisinä olemme. Nykyhetki ja katseemme menneeseen on taas muuttunut.

Oliko sarjallisuus siis mukana alusta asti? Mitä sarjallisuus mahdollistaa verrattuna yhteen mammuttiteokseen?

Ensin suunnittelin yhtä pitkää romaania, mutta sitten tajusin, että kokonaisuudesta tulisi todella monimutkainen hallita. Siihen kertyisi liikaa jännit­teitä. En edes tiedä, haluaisinko itse lukea sellaista järkälettä!

En oikeastaan ole ajatellut sarjallisuuden poetiik­kaa sen syvemmin. Jokaiseen osaan tulee eri paino­tuksia, jotka syntyvät orgaanisesti. Tarvitsen kirjaili­jana vapautta, mitä osien väliin jäävä tila minulle mahdollistaa. Jos tietää liikaa, mitä tekstissä tulee tapahtumaan, itse tekemisestä ei tule mitään. Kirjoittamisesta tulee yllätyksetöntä.

Opin tämän, kun Amerikkalainen tyttö (2004) paisui puolivahingossa. Päätin katkaista romaanin puolesta välistä kahteen osaan. Kuvittelin, että Säih­kenäyttämön (2009) kirjoittaminen olisi ollut help­poa, sillä minulla oli siitä selkeä visio, mutta se olikin uskomattoman vaikeaa. Olin liian lukkiutunut yhteen tarinaan. Se teos oli viedä minulta hengen.

Omat prosessini ovat hyvin pitkiä, ja se on alkanut kauhistuttaa. Elämä on kumminkin melko lyhyt, joten halusin tehdä teoksen, jonka parissa voin hyvällä omallatunnolla olla pitkään ja ajatella näitä ajan kaaria. Tässä sitä ollaan.

Eli tässä vaiheessa kokonaisuudessa on vielä paljon keskeneräisyyttä mukana.

Juuri näin. Kirjoittamisen suunnittelu etukäteen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista, koska ajattelu syntyy kirjoittamisen myötä. Prosessi muuttaa myös kirjoittajaa, eikä sen kulusta voi etukäteen olla tietoi­nen. Vaikka minulla on ajatus siitä, mitä Alicelle käy, en tiedä vielä tarkkaan, miten hän tulee selviyty­mään.

Ensin kirjoitin samanaikaisesti kaikkia kolmea osaa, mutta nyt tuntuu, etteivät ne viimeisen osan teemat, joita alun perin suunnittelin, ole enää ajan­kohtaisia. Nykyhetken kirjoittaminen määrittyy koko ajan uudestaan.

Ensimmäisessä osassa päähenkilö on 18-vuotias, ja sehän on myös hyvin keskeneräinen ikävaihe lapsuuden ja aikuisuuden välissä. Olet palannut käsittelemään tyttöjä ja nuoria naisia useampaan otteeseen urasi aikana. Mikä heissä kiinnostaa?

Keskeneräisyys, totta kai. Nuoruuteen liittyy paljon ristiriitaisuuksia. On paljon ideoita mutta ei työka­luja. Enkä edes tiedä, pidänkö valmiista ihmisistä. (Naurahtaa.)

Kun kirjoitin Diivaa (1998, suom. 2000), teini-ikäi­sen tytön valitseminen päähenkilöksi oli tietoinen, feministinen valinta. Silloin tuntui, etteivät tytöt saaneet olla päähenkilöitä omina itsenään, ilman heidän seksualisoimistaan. Siksi olenkin halunnut kirjoittaa heistä eksistentiaalisesta näkökulmasta. Olemassaolon vastapainona tutkin yksinäisyyttä ja mitä se tekee ihmiselle.

Nuorissa miehissä ja pojissa keskeneräisyys sallitaan ja nähdään mahdollisuutena, kun taas tytöistä pitää koko ajan tulla jotain – nainen, äiti tai jokin muu rooli.

Nyt julkaistava teokseni alkaa kasvamiseen liitty­västä hapuilusta ja myös päättyy siihen. Olen mietti­nyt, mitä jonkin tavoitteen saavuttaminen merkitsee. Jokin muuttuu, mutta mikä? Alicen tarina jää mieles­täni kiinnostavasti kesken. Olen tavallaan kirjoitta­nut perinteistä kehitysromaania vastaan, vaikken suunnitellut sitä etukäteen.

Nuorissa miehissä ja pojissa keskeneräisyys sallitaan ja nähdään mahdollisuutena, kun taas tytöistä pitää koko ajan tulla jotain – nainen, äiti tai jokin muu rooli.

Teoksen esittelytekstiin on nostettu kysymys ”Miten kirjoittaa tarinoita, kun mitään ei ole vielä tapahtu­nut?” Mistä jännite tapahtumisen ja tapahtumatto­muuden välille kumpusi?

Mielestäni kertomuksessa olennaista on se, miten karismaattisen henkilön vaikutus sysää Alicen kirjoit­tamaan. Toisen ihmisen kautta saatu aihe tulee osaksi Alicea, ja hän ikään kuin löytää ulos maailmaan kirjoit­tamalla.

Luulen, että Alice kirjoittaa itsestään jonkinlaisen piilotetun puolen esille. Sitä kirjoittaminen pohjim­miltaan on, että luo itseään ja luo itselleen asioita.

Onko itsensä luominen kirjoittamalla tyypillistä erityisesti esikoisteoksille?

Toki sama jatkuu kaikissa teoksissa, mutta teema on usein esikoisissa läsnä. Karkeasti jaoteltuna koen, että esikoiskirjailijoita on kahdenlaisia. On heitä, joilla on mielessään vahva kertomus, joka heidän kerta kaik­kiaan on saatava ulos. Ja sitten on heitä, jotka vain aloit­tavat kirjoittamisen, ja sitä kautta löytävät, ja löytävät lisää. Tämä muuttaa kirjailijaa sekä kirjoittajana että ihmisenä, ja luomisesta tulee tapa vaikuttaa maail­massa. Tekstissä, kuten elämässä, liikutaan koko ajan.

Mainitsitkin jo karismaattisen henkilön sysäyksenä kirjoittamiseen. Mieleeni on jäänyt romaanissa esiintyvän Veronica Segerin ohje ”kirjoittaa kuin pieni eläin”. Mistä ilmaisu tulee, ja onko sinulla esikuvia, jotka ovat auttaneet sinua kirjoittamaan?

Ilmaisu on suora lainaus Outi Nyytäjältä, joka on merkinnyt itselleni todella paljon. Hän sanoi, että pitää nähdä – ei jonkun silmin – vaan niin, että näkee, ja sitten kirjoittaa kuin pieni eläin. Pieni eläin liikkuu maan tasalla, ja siellä on multaa ja hajuja sun muuta, ja se kaikki on fyysisesti todella lähellä. Niin lähellä ja fyysinen täytyy kirjoittajan olla.

Nyytäjän ansiosta siis oivalsin, mitä kirjoittaminen on. Olin siihen asti ollut liian lukkiutunut teoriaan, ja se oli hukuttaa kirjoittamiseni. Havahduin, ettei pidä piiloutua teorioiden taakse vaan luottaa itseensä. Se oli hyvin vapauttavaa.

Emmehän me lue siksi, että meistä tulisi älyk­käitä, vaan siksi, että se herättää tunteita. On kyse elämisestä.

Miten omat kokemuksesi 1970-luvusta vaikuttivat tämän romaanin muodostumiseen?

Minulle merkityksellistä 1970-luvulla oli punk-musii­kin syntyminen. Sex Pistols, jota myös romaanissa kuunnellaan, oli silloin jotakin aivan ennenkuuluma­tonta. Tajuntani räjäytti, että sellainen musiikki oli edes mahdollista. Punk pyyhki kaiken turhan pois: oltiin tässä ja nyt, nuoruudessa. Clean slate, kuten romaanissa sanotaan.

Ajatus tyhjästä taulusta liittyy myös Alicen hahmoon. Hän imee itseensä hirmuisesti vaikutteita ympäriltään. Ei Alice oikeastaan ole mikään, mutta hänestä tulee jotain, hitaasti. Toivottavasti.

1970-luvulla pinnan alla kyti myös paljon väkival­taa. Pelko oli läsnä koko Euroopassa, ja romaanissakin esiintyvien saksalaisten RAF-aktivistien kuvia näytet­tiin lehdissä Suomessa asti. Liikkeen radikalisoitumi­nen oli rajua, mutta sitten kun kaikki räjähti käsiin, syntyi taas suuri hiljaisuus.

Ei Alice oikeastaan ole mikään, mutta hänestä tulee jotain, hitaasti.

En halua idealisoida radikalisteja ja luoda miessan­kareita, kuten jälkeenpäin monissa elokuvissa on tehty. Halusin tuoda esiin, että hyvin moni ääriliik­keen ytimen ulkopuolella mukana ollut oli nainen. Suuri osa heistä oli sosiaalityöntekijöitä, ja he työsken­telivät hoitotyössä, kirjastoissa. Tätä kauttahan myös Ulrike Meinhof liittyi liikkeeseen. Hän oli tunnettu journalisti ja kirjoitti muun muassa tyttökotien tytöistä.

Nyt jälkeenpäin tiedetään paljon enemmän siitä, että natsi-Saksan aikaiset rakenteet olivat yhä paikal­laan, esimerkiksi mielisairaaloissa. Julkisivun takana oli paljon käsittelemätöntä pelkoa, josta vaiettiin.

Tähän ulkokuoren alla olevaan pelkoon liittyy kiin­nostavasti myös nukketalon ajatus. Alice kutsuu isänsä uusperheen taloa nukketaloksi, ja romaanin teatteriharrastus tuntuu laajenevan harrastuksen ulkopuolelle.

Keskiluokkaisten idyllien rakentaminen oli tyypillistä 1970-luvulle. Oli paljon solidaarisuutta ja vahva usko rauhanliikkeisiin. Alicen äitipuoli Siri työskentelee YK:ssa, johon tämä optimismi kulminoitui.

Idyllien ohella näissä hienostuneissa miljöissä rakennettiin modernia ihmistä. Miniatyyrin sisällä kuitenkin kummitteli. Voikin kysyä, mikä se nukke­talo oikeastaan oli ja mitä sille tapahtui?

Myös romaanin nimi Eristystila / Kapinoivia naisia liittyy hiljaisuuden ja kapinallisuuden väliseen jännitteeseen.

Niin liittyy. En oikeastaan tiedä, onko nimi onnistu­nut, mutta pidin ruotsinkielisestä ilmaisusta Döda trakten. Saksaksi Toten Trakt viittaa vankiselliin, jossa oli täydellinen äänieristys. Sellainen hiljaisuus tuhoaa ihmisen. Döda trakten ei ole termin ”oikea” käännös, mutta se oli mielestäni kuvaava.

Romaanissa on myös lainauksia John Ashburyn runosta ”What is poetry” (1995). Runossa maiseman tyhjyys avautuu mahdollisuuksina. Teoksessani on kuitenkin jotain päinvastaista, on vain tyhjyys vailla mahdollisuuksia. Eristystilan sijaan sitä voisi suomeksi kutsua kuolleeksi maaksi.

Mikä se nukke­talo oikeastaan oli ja mitä sille tapahtui?

Nimen toinen osa, Kapinoivia naisia, viittaa romaanin naisiin, jotka yrittävät omalla tavallaan kapinoida. Olen valinnut henkilöhahmojen rinnalle feministisiä ääniä kuten Adrienne Richin, Doris Lessingin ja Lucia Joycen. Erityisesti Lessin­gin viisiosainen Väkivallan lapset -sarja (1952–1969) on ollut itselleni todella merkityksellinen. Siinäkin käsitellään kasvamista ja liikutaan ajassa.

Oma kapinani oli ensin olla kirjoittamatta, sillä äitini oli kirjastonhoitaja ja isoäitini kirjailija. Aloin kirjoittaa vasta 25-vuotiaana, ja se oli hyvin tietoinen valinta.

Romaanisi julkaistaan samana syksynä niin ruotsiksi kuin suomeksi. Kuinka tiivistä yhteis­työ kääntäjän kanssa on, ja missä vaiheessa se alkaa?

Minulla on ollut se onni, että lähes kaikki romaa­nini on julkaistu melkein samaan aikaan molem­milla kielillä. Olen saanut työskennellä hyvien kääntäjien kanssa, ja prosessin aikana on aina keskusteltu paljon. Kääntäjä tietää minua parem­min, miten asioita ilmaistaan suomeksi ja siksi kääntäjään täytyy olla vahva luottamus. Käännös on oma taideteoksensa, kääntäjän oma tulkinta, ja silti yhtenevä alkuperäisen kanssa.

Vastaanotto on usein ollut suomeksi ja ruotsiksi hyvä, vaikka erojakin on. Esimerkiksi Kuka tappoi bambin? (2019) herätti Ruotsissa paljon vähemmän keskustelua, koska samanlaisia aiheita oli jo aiem­min käsitelty kirjallisuudessa. Suomenruotsalais­ten taas on ollut vaikeampi hyväksyä aiempia teok­siani, joissa kirjoitetaan ydinperheen idylliä vastaan.

Nyt julkaistavan teoksen kohdalla kävi tuuri, että Hannimari Heino oli juuri vapautunut Gunnar Björlingin elämäkerran käännöstyöstä. Vaikka hän varmaan katui päätöstään, sillä prosessi oli rankka ja intensiivinen. Heino sai yhden version käsikirjoituksesta jo huhtikuussa, mutta kesän aikana teimme kustannustoimittajan kanssa vielä paljon muutoksia alkutekstiin.

Teostesi rakenteelle on tyypillistä aukkoisuus ja toisteisuus. Kertomus liikkuu ajassa ja paikassa takaumien ja ennakointien avulla. Lukija joutuu tekemään paljon salapoliisityötä yhdistääkseen langanpätkiä toisiinsa. Mistä tiedät, että romaani on valmis?

Kustannustoimittajani Sara Ehnholm Hielm auttoi paljon teoksen sommittelussa. Kirjan rakenne on vähän niin kuin palapeli. Tiesin, että käsittelisin kirjoittamista ja että romaanissa olisi nukketalo, mutta seinien sisällä on yhä paljon keskeneräi­syyttä. On tarkoituskin, että paloja puuttuu.

Elämässä yleensäkin voi tietää vain hyvin vähän, ja silti joutuu muodostamaan asioista oman kokonaiskuvansa.

Haastattelu on julkaistu lokakuussa ilmestyneessä Keskeneräisyys-numerossa (3/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.