Dokumenttielokuva katsoo kauas ja näkee syvälle →
Harri Römpötin kirjassa tarkastellaan 17 dokumenttiohjaajan uraa ja teoksia 30 vuoden ajalta. Tero Haaraniemen arvostelu.

Harri Römpötin kirjassa tarkastellaan 17 dokumenttiohjaajan uraa ja teoksia 30 vuoden ajalta. Tero Haaraniemen arvostelu.

Patti Smith käsittelee uusimmassa teoksessaan kirjoittamisen taakkaa. Simone Weil, kosmiset sattumat ja luistelu kietoutuvat tarinaan itsensä löytämisestä. Ville Hämäläisen arvio.

Vanhojen kansanlaulujen säkeistöt on käännettävä nuorelle ymmärrettäväksi nykysuomeksi. Kielen köyhtyminen on uhka, jolta on aktiivisesti suojauduttava. Leena Sainion kolumni.

Johanna Venhon edellinen runokokoelma ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Luontoa ja ikääntymistä käsittelevässä teoksessa pitkä haudutusaika näkyy tematiikan painavuutena ja lähes säröttömänä kielellisenä eheytenä.

Sauli Sarkasen ekokriittiset runot julkaistaan ensimmäistä kertaa yksissä kansissa. Sarkasen 2010-luvun tuotannossa luontokuvauksen keskeinen asema ja sen rakentama ympäristöeetos ovat säilyneet, mutta yhteiskuntakritiikin ärhäkkä kärki pehmentynyt.

Mirkka Mattheiszenin runovihkossa ihmisen fyysinen ja henkinen kestävyys ovat näennäisiä kuin Berlinde De Bruyckeren veistotaiteessa.

Runoutta julkaisevat pienkustantamot ovat olleet viime aikoina mediahuomion kohteena. Alkuvuodesta lopetti turkulainen Savukeidas, ja äskettäin myös Kolera-kollektiivi laittoi hanskat naulaan. Mutta mitä muille pienkustantamoille kuuluu? Réka Lelkes lähti Tampereelle selvittämään kolmen paikallisen toimijan tilannetta.

Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa kirjoja, jotka todennäköisesti jäisivät julkaisematta ilman pienkustantamoja. Hän kokee olevansa hyvässä seurassa: pienkustantajat ovat kautta historian vastanneet kirjallisuuden elinvoimasta. Pienpanimo-oluita pidetään laadukkaampina, miksi sama ei päde kirjakustannusalalla?

Klassikkoelokuva Jurassic Park hämmentää ja inspiroi edelleen. Sen maailmassa liha on normi, osa miehistä hallinnan maailmaa.

Ilja Lehtinen löytää sienirihmastojen muodostamasta mykosfääristä todellisuuden, joka ei antaudu kapitalistiselle skaalautuvuuden logiikalle. Sieniä on, jos onnistaa – tai sitten ei. Kontrollin sijaan nousee kuuntelu, kuulostelu.

Kulttuurissamme iäkkäät naiset muuttuvat näkymättömiksi. Luovuus elää silti – vaikkapa Marguerite Duras kirjoitti parhaat työnsä iäkkäänä. Helena Sinervo vaatii tukea sille kolumnissaan.

Yhdessä syöminen on ihanteellista syömistä. Mutta onko yhteisön oltava ennalta tuttu?
