Onko rock-elämäkerta poltettava? →
Ihmisen elämä on surkean lyhyt. Paitsi rockin suurmieselämäkerrassa, joka nuottaa pohjaa myöten lapsuuden aluslevät eikä osaa käsitellä löydöksiään.

Ihmisen elämä on surkean lyhyt. Paitsi rockin suurmieselämäkerrassa, joka nuottaa pohjaa myöten lapsuuden aluslevät eikä osaa käsitellä löydöksiään.

Maailmanloppuakin enemmän minua ahdistaa näkymä, jossa ainoa keino sen välttämiseksi olisi ekofasistinen totalitarismi, ihmisten enemmistön pitäminen väkivalloin köyhänä, kirjoittaa Vesa Rantama esseessään Pentti Linkolan apokalyptisesta ajattelusta.

Viikkoa jälkeen uuden Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman Sotilaan ensi-illan ystäväpiirini on yksimielinen siitä, ettemme tarvitse enää yhtään uutta sotaelokuvaa. Eikä elokuvasta pidä ainakaan liikuttua.

Parasta olisi, jos museoissa pidettäisiin esillä vain yhtä teosta kerrallaan, kirjoittaa Silvia Hosseini esseessään.

Itsenäinen Suomi täytti sata vuotta. Murheellisten laulujen ihanan isänmaan perintö toistuu juhlavuoden kuvastossa. Mistä saimme rakkaan paradoksimme, kysyy esseessään Lassi Saario.

Kun haluamme taiteen ottavan kantaa tai tuottavan hyvinvointia, saamme laiskoja ja yhdentekeviä teoksia, joiden sisällön tiedämme jo etukäteen. Mitä vaikkapa Ai Weiwei halusi sanoa, kun makasi syyrialaispoikana rannalla? Tiedät kyllä.

”Miley Cyrusin Wrecking Ball -musiikkivideosta noussut keskustelu osoittaa, ettei nainen voi paeta kehoaan ja että feministiksi julistautuvan naisen on oltava kahta tarkempana. Vähäpukeisen naisen ympärille rakentuukin umpikuja. Oletuksena on, että naisen seksuaalisuus on aina hyväksikäytettävissä, aina ensisijaisesti muita varten. Se on itsetuhoista, se on sekavaa, se ei koskaan ole vain nautintoa. Kaikella tällä vimmalla puutumme siis naisen kehoon, emme yhteiskunnan asenteisiin.”

Esseisti Antti Hurskainen luki Koko Hubaran Ruskeat Tytöt ja Timo Hännikäisen Lihamyllyn. Jotakin yhteistä niillä on.

Hannu Ahon vuonna 1977 ilmestynyt Saara oli oman aikansa nuorten sukupolviromaani, tai sellaisena sitä luettiin. Jasper Kaarna löysi unohtuneen romaanin ja päätyi siihen, että se olisi ansainnut klassikon aseman.

Volter Kilven romaania Alastalon salissa on perinteisesti tulkittu menneisyyteen sijoittuvan ihanneyhteisön kuvaukseksi, mutta se on salaa myös romaani hirviömäisestä tulevaisuudesta. Se kertoo ajattoman maailman muuttumisesta ajalliseksi ja miehien ja laivojen paisumisesta kohti käsittämättömiä mittasuhteita.

Onko popfilia seksin vastakohta? Miksi meitä pitäisi kiinnostaa pop-esseistin henkilökohtainen liikutus? Esseisti ja muusikko Jantso Jokelin kertoo, kuinka nautinnollista on olla kirjoittamatta musiikista.

Messuava huru-ukko miesasialla? Kriitikko? Keskustalainen änkyrä? Vai suomalaisen nykyesseen pioneeri ja suvereeni asiaprosaisti, jonka parhaat työt on unohdettu? Esseisti Antti Hurskainen purkaa Matti Mäkelän osiin – ja kokee samalla nautintoa, myötähäpeää ja raivoa.
