Herran vuonna kaksituhattakaksikymmentä ihmisherra on joutunut luopumaan kruunustaan, ja tunnustamaan uuden, näkymättömän maailmanvaltiaan. Tämä kruunupää on teloittanut tuhansia. Se on pakottanut ihmiset loitolle toisistaan. Minut se on teljennyt pieneen kylään, muurien sisälle eristyksiin.
Lyyrinen essee on yhä useammin käytetty sanapari. Mitä se oikeastaan merkitsee, ja onko sille todella käyttöä? Silvia Hosseinin näkökulmateksti kaivaa esiin esseekeskustelun seuraavan perunan.
Leikitäänpä hetki ikuisuutta. Mitä tekisit huomenna, jos saisit tänään tietää, että elät ikuisesti? Entä mitä jos tämä bussimatka nyt tai muutama viikko sitten olisi ikuinen? Tai: mitä jos joku museoisi kotisi ja se olisi tästedes kaikkien nähtävillä? Anna Borgman kävi katsomassa kaksi teosta kuolemattomuudesta.
Eläimen kuolema johtaa taiteen ja elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Lapsi voi ymmärtää sen muita paremmin.
Lumièren veljesten ensinäytöksessä koettu paniikki on osoitettu elokuvataiteen perustamismyytiksi. Mutta entä kun virtuaalitodellisuus saa meidät väistämään lattian läpi sinkoutuvia valaita ja rakastumaan androideihin? Matias Riikosen essee selvittää.
Valokuvataiteilija Maija Tammen androidimuotokuvat ahdistavat Kiasmassa ja maailmalla. Ne rikkovat käsityksiä potreteista ja kertovat jotakin siitä, millaisia haluaisimme olla: tehokkaita, ajattomia, ikuisia.
Illuusio luksuselämästä vaatii työtä, mutta diiva ei kavahda liioittelua. Riikka Ala-Hakulan ja Taija Roihan essee tervehtii transgressiivista diivaa.
Miksi 42-vuotias virkamies juoksee ympäri nykytaiteen museota ja kirjoittaa juostessaan? Tämä essee saattaa selittää sen tai sitten ei. Ainakin se kuvaa tapauksen.
Millainen on turvallinen tila? Voiko ihminen punoa turvaverkon eläimelle? Entä itselleen? Tuomas Aitonurmi kirjoittaa taiteen kokemisesta, koulukiusaamisesta, parisuhteesta – ja turvan tunteesta, joka lipeää käsistä kuin saippua.
Ei kuolemaa tarvitse valita kumppanikseen, valinta on jo tehty. Kuolema on koodattuna jokaiseen elävään kehoon alusti asti, eikä se odottele, että olemme tulleet tutuiksi.
Alkuperäiskansojen naisten ongelmat eivät kytkeydy vain sukupuoliseen syrjintään, vaan alistamisen muodot ovat vielä laajempia. SIksi valkoinen feminismikin voi olla osa kolonialismia. Professori Rauna Kuokkanen luo katsauksen alkuperäiskansafeminismin menneisyyteen ja nykyhetkeen.
Ville Hämäläinen sai kissan hoitoon eikä enää pystynyt luopumaan siitä. Yhteys eläimeen tapahtuu siellä, missä sana ei hallitse diktaattorina.
