Rönsyilevää halua ja tyhjän ajatuksia →
Kaija Rantakarin ja Tuukka Pietarisen runoteoksissa ei analysoida yhteiskunnallisia valtasuhteita, vaan luotetaan esteettisen kokemuksen ajattomuuteen.

Kaija Rantakarin ja Tuukka Pietarisen runoteoksissa ei analysoida yhteiskunnallisia valtasuhteita, vaan luotetaan esteettisen kokemuksen ajattomuuteen.

Lyhytsanaisen vuolassäkeinen Thomas on vaikea suomennettava, mutta uusi valikoima sisältää myös onnistumisia.

Erittäin palkittujen runoilijoiden suomennetut kokoelmat osoittavat, että proosarunosta on moneksi.

Leena Krohnin esseiden aikalaisanalyysi kompastelee, mutta omaelämäkerralliset jaksot onnistuvat avaamaan tien odottamattomalle.

Olli-Pekka Tennilän neljännessä runokokoelmassa opetellaan lukemaan ja kirjoittamaan. Oikeat ja väärät tavat pakenevat kuin savu sormien välistä.

Paul Celanin ja Inger Christensenin käännöskokoelmat kulkevat pirstaleista kokonaisuuksiksi ja päinvastoin. Ne tuovat esiin myös itsenäisten runoteosten kääntämisen tärkeyden yksittäisten runojen tai valikoimien sijasta.

Komea Euripides-valikoima on pohjimmiltaan humanismin puolustus, suoranainen ihme, kun ajattelee Helsingin yliopiston klassisen filologian kokemia leikkauksia.

Harry Salmenniemen novellit ovat parhaimmillaan silloin, kun lukija tunnistaa niistä itsensä – vaikkei haluaisi.

Antti Hurskaisen Kuihtumisessa pudotellaan elävien kirjailijoiden nimiä vähemmän maireissa asiayhteyksissä. Silti se on kaikkea muuta kuin autofiktio.

Monipuolisen Här/nu -antologian loimussa voi lämmitellä huomiseen, jolloin näillä sivuilla julkaistaan podcast-muodossa odotettu Nykyaika 2021 -tapahtuma.

Tuoreet esseekirjat punnitsevat elokuvan, historian ja nykykulttuurin suhteita ja politiikkaa perinteisin ja modernein menoin, hillitysti ja villitysti.

Catherine Malaboun filosofinen pamfletti kannustaa ottamaan aivot haltuun. Se myös muistuttaa, että muovautuvuudellakin on rajansa.
