Aforismista penkkiurheilupäiväkirjaan
Neljä uutuusteosta muodostavat monipuolisen poikkileikkauksen runokeväästä 2022.
Virpi Alanen: Mahdollisia rakkauslauseita.
59 s. Kulttuurivihkot 2022.
Miira Luhtavaara: Pinnallisuus. 86 s.
Teos 2022.
Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella.
90 s. Teos 2022.
Raisa Jäntti: Vaarallisen eläimen tilanne.
287 s. Puru-kollektiivi 2022.
Parhaat runokirjat ilmestyvät yleensä keväällä. Runoilta ei juuri odoteta myyntiä, eikä tekijöiden läsnäolo syksyn palkintokimarassa ole välttämätöntä. Runokirja voi potentiaalisesti saada enemmän huomiota keväällä, kun kirja-ala vasta käynnistelee yskivää koneistoaan. Niinpä runon ystävä viettää syksyn sijaan kirjakevättä. Sen kova ydin on tietysti kuukausista julmin, joka puskee kirjoja kriitikon narisevasta postiluukusta.
Kevään kirjasadon perusteella myös runoilijat tiedostavat lisääntyvän valon ja lämmön sekä oman taiteenlajinsa yhteyden – ilmestyvissä kirjoissa on ilahduttavan paljon itse kevättä, valoisia iltoja, rakkautta, lintuja. Melkein liikaa kaikkea sellaista, minkä olemassaoloon monokromaattisen talven jälkeen äkkiä havahtuu. Että vuodenajat ovat vielä olemassa, mutta eivät enää entisellään, korostaa runoudessa juuri kevään iloa ja hurjuutta. Sillä hurjempi siitä on tullut, kaikessa tempoilevassa aisti-ilotulituksessaan.
Todellisella runon ystävällä on ikuinen vappu.
Huhtikuussa postilaatikostani kolahtaa kahtena peräkkäisenä päivänä neljä kirjaa persoonallisilta runoilijoilta, joiden uutta tuotantoa olen tottunut pitämään silmällä. Ilon määrää lisää, että yhdenkään ilmestymiseen en ole varautunut. Keväisessä liioittelun hengessä päätän, että vaikka kirjat ovat kukin omanlajisiaan yksilöitä, niiden arvion olisi mahduttava yhdelle lehden aukeamalle. Mahtuuhan kukkia, heiniä ja hyönteisiäkin yhdelle neliömetrille niittyä enemmän kuin ehdin koskaan havaitsemaan.
Kun tämä juttu loppukesällä tavoittaa lukijansa, hän voi jo henkisesti alkaa varautua seuraavaa runokevättä varten. Siihen nämä kirjat ovat kaikessa pirskahtelevassa ilmaisuvoimassaan oiva apu. Laajin niistä, Raisa Jäntin Vaarallisen eläimen tilanne, tosin hakeutuu mielessäni enemmän talven hyiseen yksinäisyyteen, mutta sopii runokevään ilmiöksi silkan runsautensa ja luovan konseptinsa vuoksi. Sitä paitsi todellisella runon ystävällä on ikuinen vappu.
”Se joka haluaa kirjoittaa rakkauden joutuu vastatusten kielen rojun kanssa: hän joutuu sokean hurmion alueelle missä kieli on sekä liikaa että liian vähän, sekä yliampuva (minän rajattoman laajenemisen, tunteiden tulvimisen takia) että köyhä (niiden koodien takia joiksi rakkaus silottaa ja latistaa sen)”, kirjoitti Roland Barthes klassikkoteoksessaan Rakastuneen kielellä (suom. Tarja Roinila).
Täsmällisyyden tavoittaakseen Barthes käytti huomattavasti polveilevampia sivulauseita kuin Suomen johtava aforismirunoilija Virpi Alanen käyttää. Alanen on todella taitava tiivistämään ylitsepursuavat tunteet tarkkaan mutta kliseettömään muotoon. Tässä saattaa hieman auttaa se, että enemmän kuin romanttista rakkautta, hänen aforisminsa käsittelevät ystävyyttä ja rakkautta luontoon. Nämä ovat siis enemmän Apollon kuin Dionysoksen aforismeja.
Luonnonilmiöt yhdistyvät puhujan mielenliikkeisiin, ja monin paikoin sisäisen ja ulkoisen hauras raja murtuu. Rajuilmat eivät ole vain suurten rakkauksien metafora, vaan vaikuttavat kaikkiin suhteisiin, kuten tämä lause varsin unohtumattomasti ilmaisee: ”Tuttavasta mutkistuttava monen myrskyn kautta.”
Erityisesti aforismirunot juhlivat yksinäisyyden ja lukemisen iloja, omaa lukijaansakin: ”Olet kulkenut rotkojen yli, kerännyt siniset hetket, jaksanut odottaa, aistinut tulevat kesät, mahdolliset rakkaudet.” Kuten lehtihoroskooppinikkari, mutta verrattomasti kauniimmin, Alanen kirjoittaa yleispäteväksi kuviteltavissa olevia lauseita.
Loikka hallitusta, hillitystäkin muodosta hallitsemattoman ja eroottisen äärelle otetaan, kun sukelletaan Miira Luhtavaaran Pinnallisuuteen. Luhtavaaran perusilmaisu on Alasen tavoin tiivistä ja toteavaa, mutta Pinnallisuudessa on muodon tasolla ratkaisemattomia jännitteitä, jotka tekevät lukemisesta kutkuttavaa graafisen ja tekstuaalisen välillä tasapainoilua.
Jos Alasen runojen subjekti mieltyy harkitsevaksi, kokeneeksi aikuiseksi, on Luhtavaaralla mukana teini-iän maailmaasyleilevää levottomuutta ja ihanan huonoa huumoria: ”puh / elin”, ”klitorška”, ”hänen arvolleen sopivat/ pikkuaivohousut”.
Pinnallisuus asettuu osaksi tällä vuosituhannella uuteen kukoistukseen noussutta tyttörunouden ilmiötä, ja hämmentävästi kyseessä on samaan aikaan yksi lajin lähestyttävimmistä ja kokeellisimmista teoksista. Sen maailmaan ankkuroituu heti kättelyssä tarkkojen havaintojen kautta: ”me olemme tämän kulttuurin armoilla // yritä vaikka / olla piirtämättä sydäntä hiekkaan.”
Pinnallisen ja syvällisen erottelu ylipäätään lienee patriarkaatin juonia tyttöjen pitämiseksi kurissa.
Toisaalta teos runtelee kirjamuotoa uuteen uskoon rakastuneen teinin raivolla. Paikoin lauseista tulee lukukelvotonta mustemassaa, joka muodostaa sivuille aaltoja. Niiden seasta erottuu yksittäisiä havaintoja ja lauseensirpaleita, joista monissa on mukana kaiken läpäisevä vesi. Eräitä sivuja täyttävät käsintehdyt kauneuspilkut, toiset on läpäisty rikki. Teipinpalanen sivulla symboloi kalvoja, joiden läpäisemiseen ihmisillä on pakkomielteitä. Lopulta mikään ei erota meitä vedestä.
Tyttörunous opettaa: pinnalta löytyy kaikki runokirjaan tarvittava sisältö siinä missä syvempääkin, sillä elementtien kohtauspisteessä tapahtuvat kiinnostavimmat asiat. Pinnallisen ja syvällisen erottelu ylipäätään lienee patriarkaatin juonia tyttöjen pitämiseksi kurissa.
Silja Järventausta julkaisee Luhtavaaran tavoin Teoksella ja on tehnyt niin, lähinnä keväisin, jo vuodesta 2006 lähtien. Kustantamolle on nostettava matkoilta palaavan Nuuskamuikkusen hattua: Teos todella pitää kiinni runoilijoistaan eikä selvästikään painosta heitä kirjoittamaan romaaneja. Niinpä Järventaustakin on saanut toteuttaa persoonallista kirjoitustyyliään nyt jo kuuden kirjan verran, ja erittäin keväinen Iltapäivä isolla kirjaimella saattaa hyvinkin olla niistä suurenmoisin.
Järventaustalle tyypillinen kirjoituskeino on personifikaatio, jota usein yleisessä keskustelussa ajatellaan runon näkökulmasta turhan rajoitetusti: inhimillisten piirteiden antamisena eläimelle. Järventaustalla toimijaksi lauseessa voi muuttua periaatteessa mikä tahansa sana, ja Iltapäivässä isolla kirjaimella minän jälkeen yleisimmin esiintyvä subjekti on kevät. Kirjan suuri aihe vaikuttaa olevan aika – yhden kevään tai iltapäivän ajankulun synnyttämä kokemus ja toisaalta mitä kaikkea niihin mahtuu.
Kirja tuo paikoin mieleen Mirkka Rekolan runoudesta tutun ajatuksen vuodesta paikkana. Samoin Järventaustan kevät tuntuu irtautuvan kalenteriajasta ja syklisestä vuodenkierrosta, olevan olemassa tapahtumista riippumatta: ”Se on alituiseen samassa paikassa ja asennossa. Se on toistamiseen. Se ei katoa. Päätän nukkua. Se on. Sitä tarkoittaa kevät.”
Runouden suurenmoisuutta on, että asiat eivät saa lopullisia määritelmiä koskaan, vaan liikkuvat kielessä suhteessa toisiinsa. Järventausta on tämän esteettisen suhteellistamisen erityistaitaja, kuin suomenkielinen John Ashbery.
Ja oikein kehystettynä penkkiurheilupäiväkirja todellakin on runoutta.
Monet runoilijat, kuten aiemmin käsitellyt tekijät, tekevät vaikutuksen hiotuilla lauseillaan, mikrotason osaamisella. Heidänkin teoksissaan kokonaisuuden rooli on silti ratkaiseva, ja aivan hyvin konseptille voi antaa enemmänkin vastuuta, kuten Raisa Jäntti tekee poikkeuksellisen laajassa runoteoksessaan. Teos koostuu sattumanvaraisesti järjestetyistä, numeroiduista luvuista, joissa runoilija katsoo snookeria, perehtyy vuorikiipeilyyn, lukee golfin sääntökirjaa ja twiittaa sekä kirjoittaa merkintöjä tästä kaikesta.
Vuorikiipeily, kaikin tavoin järjetön harrastus, ilmentää ihmisen Ikaros-puolta, hybristä joka jättää jälkeen roskaa ja tuhoa. Snooker, johon runoilijakin jää koukkuun, puolestaan kuvastaa kaipuuta ideaaliseen järjestykseen, suljettuun maailmaan, jonka sisälle ulkopuoli ei pääsisi tunkeutumaan. Kirjan teksti tuntuu ensin huitaistulta ja viimeistelemättömältä, mutta konseptin valjetessa sitä osaa arvostaa: snookerpöytäkin on yhä vaarallisempi paikka, kun luontokato ja ilmastonmuutos etenevät. Ja oikein kehystettynä penkkiurheilupäiväkirja todellakin on runoutta.
Julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 3/2022.
