Dokumenttielokuva katsoo kauas ja näkee syvälle
Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte.
Art House 2018. 224 s.
Harri Römpötin tänä vuonna DocPoint-elokuvajuhlilla julkistettu Sanokaa mitä näitte esittelee suomalaisia dokumenttielokuvan ohjaajia viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta. Kirjailija katsoo sen jatkoksi Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin suomalaisen dokumenttielokuvan varhaisemman historian kattaville teoksille Dokumentin ytimessä (2009) ja Dokumentin utopiat (2015). Toisin kuin ne, Sanokaa mitä näitte on kuitenkin haastattelukirja. Jokaiselle tekijälle on varattu oma noin 10–20 sivua pitkä lukunsa, jossa esitellään hänen uransa, tärkeimmät työnsä ja suurimmat ansionsa. Kuvia on käytetty runsaasti, ja ne ovat parhaimmillaan aukeaman kokoisia.
Kukin dokumentaristi pääsee myös kertomaan alaa koskevista näkemyksistään. Satunnainen maukas anekdoottikin saadaan. DocPoint-festivaalia perustamassa ollutta Pirjo Honkasaloa oli harmittanut dokumenttien lokeroituminen omalle festivaalilleen. "Ostimme Arton [Halonen] kanssa viinapullon lahjaksi ensimmäiselle fiktio-ohjaajalle, joka tulee DocPointiin katsomaan elokuvia. Kesti viisi vuotta, ennen kuin näimme Markku Pölösen yleisön joukossa ja pystyimme antamaan kossun hänelle."
Tämän arvostelun otsikon ajatus on lainattu Römpötin teoksen esipuheesta. Monet kirjassa esiteltävistä dokumentaristeista hakevat kuitenkin aiheensa läheltä. He edustavat suomalaisen dokumenttielokuvan nykyistä uutta nousua, joka alkoi 1980-luvun lopulla tai viimeistään 1990-luvulla. Tuolloin tekijöiden mielenkiinto alkoi suuntautua aiempaa henkilökohtaisempiin aiheisiin. Eräitä ensimmäisistä esimerkkejä tästä ovat kirjalle nimensä lainannut Sanokaa mitä näitte (Kiti Luostarinen, 1993) ja Orpojen joulu (Anu Kuivalainen, 1994). Voidaan ajatella, että riittävän läheltä aiheensa hakevat dokumentaristit pystyvät siten myös katsomaan kauas ja näkemään syvälle. Yksityinen muuttuu yleiseksi. 1980- ja 90-lukujen taitteessa alettiin myös hämärryttää dokumentti- ja näytelmäelokuvan rajaa käyttämällä töissä fiktion kerrontakeinoja. Arto Halosen Ringside (1992) edustaa ensimmäisiä tässä suuntauksesta.
Römpötin kirjassa korostuu toistuvasti dokumentti- ja näytelmäelokuvan kohtaaminen. Markku Lehmuskallio kuvailee tuota aluetta: ”Niissäkin [dokumenteissa] rakennamme todellisuuden, vaikka en ohjaa tai lavasta kohtauksia." Römpötti kuitenkin muistuttaa, miten ”rajat ovat alkaneet madaltua muutenkin kuin ilmaisukeinoissa. Kaikki laatufestivaalit esittävät nykyään myös dokumentteja. Monet ohjaajat – nykyään ehkä jopa useimmat – tekevät molempia.” Tämä pätee useimpiin kirjassakin esitellyistä tekijöistä. Haastatteluissa myös toistuu dokumenttielokuvakoulutuksen osuus alan tekijöiden nousussa.
Tekijäesittelyt jäävät pakostakin pintapuolisiksi kirjan sivumäärän ja mukaan otettujen ohjaajien lukumäärän (17) vuoksi. Vähentämällä esiteltävien tekijöiden määrää olisi päästy pureutumaan kunkin töihin syvemmälle. Kuitenkin jos niin olisi tehty, kenet olisi jätetty pois? Valinta ei olisi helppo. Toisaalta tämän tyyppisen kirjan lukija väistämättäkin miettii, miksei se ja se ohjaaja ole mukana. Römpötti tiedostaa tämän jo esipuheessaan. Hän kertoo valinneensa mukaan käsittelemältään ajanjaksolta sellaisia ohjaajia, jotka tekevät yhä elokuvia. Muuten valintaperusteita ei juurikaan avata. Kun Römpötin teoksessa risteilee viittauksia eri tekijöiden välillä, esimerkiksi vuonna 1994 ensimmäisen elokuvansa julkaissut Visa Koiso-Kanttila tuntuisi henkilökohtaisine aiheineen sopivan mainiosti siinä esiteltyjen ohjaajien joukkoon. Luostarisen Sanokaa mitä näitte kertoo tämän omasta perheestä. Asetelma, jossa lähisukulaiset muistavat asioita toisistaan poikkeavasti tuo mieleen Koiso-Kanttilan elokuvan Isältä pojalle (2004). Orpojen joulu taas mainitaan Koiso-Kanttilan elokuvien vaikuttajaksi.
”Tarkoitus oli välttää luettelomaisuutta ja pyrkiä helppolukuisiin henkilökuviin, joissa painottuu dokumenttielokuvien tekeminen”, kuvailee Römpötti. Tämä tavoite on kirjassa saavutettu, vaikka kaavamaisuutta tekijäesittelyissä onkin. Esimerkiksi kunkin ohjaajan tärkeimmät yhteistyökumppanit ja uralla saavutetut tunnustukset luetellaan yleensä samalla tavalla luvun loppupuolella. Toki rakenne mahdollistaa sen, että teokseen palaava voi löytää helposti etsimänsä tiedon. Tässä auttaa myös kirjan viimeisille sivuille painettu henkilöhakemisto. Elokuvahakemisto olisi ollut tarpeellinen lisä.
Sarjakuvataiteilija Matti Hagelbergin suunnittelemat kannet houkuttelevat tarttumaan kirjaan, helppolukuinen ja kiinnostava teksti saavat sen pysymään käsissä. Römpötin teos sytyttää innostuksen katsoa uudestaan jo aiemmin näkemiään elokuvia. Kirjailijalla onkin kokemusta dokumenttielokuvasta toimittajan ja kriitikon työssään vuosikymmenten ajalta – itse asiassa juuri siltä aikakaudelta, jonka Sanokaa mitä näitte kattaa. "Viimeisten 30 vuoden aikana dokumenttielokuvasta on tullut lopullisesti taidetta. Suomessa sen monipuolisuus ja laatu ovat ohittaneet näytelmäelokuvan", julistaa Römpötti esipuheessaan. Väite on vahva. Teoksen ahmittuaan (itse luin sen melkein yhdeltä istumalta) siihen kuitenkin alkaa uskoa. Suomalainen dokumenttielokuva voi hyvin.
