Elämää algoritmeissa
Kaksi millenniaalikirjailijaa kuvaa somen ja älypuhelimien läpi koettua todellisuutta.
Hanna Bervoets:
Sopimatonta sisältöä.
(Wat wij zagen, 2021).
Suom. Sanna Van Leeuwen.
140 s. Gummerus 2022.
Jem Calder:
Palkitsemisjärjestelmä.
(Reward System, 2022).
Suom. Aleksi Milonoff.
215 s. Kosmos 2022.
”Internetiä on mahdoton erottaa ympärivuorokautisen globaalin kapitalismin vimmaisesta tarpeesta kerryttää, riistää, levittää, tuottaa ja rakentaa”, kriitikko Jonathan Crary jyrisee viime vuonna julkaistussa pamfletissaan Scorched Earth: Beyond the Digital Age to a Post-Capitalist World.
After the Internet: Digital Networks Between Capital and the Common -tekstikokoelman kirjoittaja, teoreetikko Tiziana Terranova, puolestaan kutsuu nykyistä internetiä mieluummin ”korporaatioalustojen kompleksiksi” ja muistuttaa, että koronavuosina 2020–2021, kun iso osa maailmasta joutui jumittamaan kotonaan laitteidensa äärellä, tuo kompleksi kääri huikeita tuottoja muun kansainvälisen talouden kutistuessa.
Virtuaalinen yksinäisyys on hyvää bisnestä. Se kuulostaa Tinderin kuplahtavalta ilmoitusääneltä ja näyttää Elon Muskin huutonauruemojilta.
Hollantilainen Hanna Bervoets (s. 1984) ja englantilainen Jem Calder (s. 1991) osuvat teoksillaan tähän internetiin ja älyteknologiaan kohdistuvien duubioiden ilmapiiriin. Bervoetsin pienoisromaani Sopimatonta sisältöä ja Calderin novellikokoelma Palkitsemisjärjestelmä kuvaavat kriittisesti elämää internetin jälkeisessä algoritmien maailmassa. Teosten enimmäkseen nuoret henkilöhahmot ovat kaivertuneet tyhjiksi heidän lävitseen jatkuvalla syötöllä kulkevan datan vaikutuksesta.
Sopimatonta sisältöä kertoo Kayleigh-nimisen naisen työstä firmassa, joka käy läpi ja moderoi jättimäiselle somealustalle julkaistavaa materiaalia. Palkitsemisjärjestelmän novellit, joissa useissa esiintyy samoja henkilöitä, käsittelevät muun muassa teknologian ihmissuhteisiin tuomaa vieraantuneisuutta.
Virtuaalinen yksinäisyys on hyvää bisnestä. Se kuulostaa Tinderin kuplahtavalta ilmoitusääneltä ja näyttää Elon Muskin huutonauruemojilta.
Hanna Bervoets ja Jem Calder, millenniaaleja molemmat, pohtivat kirjailijasukupolvelleen tyypillisiä teemoja. Lukiessa mieleen tulevat esimerkiksi Lauren Oylerin hapan somesatiiri Fake Accounts (2021) sekä Sally Rooneyn romaanit sähköposti- ja tekstiviestikeskusteluineen.
***
Sopimatonta sisältöä alkaa, kun Hexa-moderointifirman entiset työntekijät ovat haastamassa yhtiötä oikeuteen. Hexalle työskentely on aiheuttanut moderoijille traumaoireita: yksi nukkuu sähkölamautin vieressään, toinen säikkyy kovia ääniä ja kirkkaita valoja, eikä kukaan voi unohtaa työn aikana näkemiään kammottavia asioita.
Yli vuotta aikaisemmin irtisanoutunut minäkertoja-Kayleigh on romaanin nykyhetkenä töissä museossa, eikä halua osallistua Hexaa koskevaan oikeusjuttuun. Sopimattoman sisällön kertomus esitetään Kayleigh’in kieltävänä vastauksena häntä tavoittelevalle juristille. Kayleigh, johon esimerkiksi Facebook-moderoijien synkästä työstä tietoisena lukijana tahtoo samastua, osoittautuu viimeisiin kappaleisiin päästäessä odotettua epäluotettavammaksi kertojaksi.
Hexalla postauksia arvioidaan sopivaksi ja sopimattomaksi satoja päivässä. Somejulkaisujen moderoiminen tarkoittaa jatkuvan kuvan, tekstin ja videon virran siivilöimistä ristiriitaisiin ja usein järjenvastaisiin säännöksiin nojaten: ”Video, jolla joku heittää kissan ulos ikkunasta, on sallittu vain silloin, jos julmuus ei ole videon motiivi; valokuva jostakusta, joka heittää kissan ikkunasta, on sallittu aina.”
Psykologisesti kuormittava työ luo Hexan työntekijöiden välille yhteisöllisyyden tunteen, jota vahvistetaan kosteilla afterworkeilla ja shokeeraavalla huumorilla; antisemitistisimmät läpät heittää työporukan juutalainen jäsen Louis. Moderoijien läpikäymästä äärimmäisestä materiaalista ammentava huumori toimii todisteluna omasta paksunahkaisuudesta ja siitä, ettei ole vielä antanut ihmiskunnan synkimmille impulsseille altistumisen murtaa itseään.
Ironinen etäisyys ei ole strategiana kestävä, ja feedin logiikka saa yliotteen. Siinä missä Kayleigh’in todellisuudesta vieraantuminen johtaa arvaamattoman ahdistaviin tekoihin, radikalisoituvat muut hahmot litteän maan teorian ja George Soros -salaliittojen pauloihin ennalta-arvattavasti.
Kirjan vahvimmassa kohtauksessa Kayleigh ja muut Hexan työntekijät kerääntyvät toimistonsa ikkunaan katsomaan vastakkaisen rakennuksen katolla liikkuvaa miestä. Heidän näkemänsä videot ovat kouluttaneet heidät odottamaan itsemurhaa, jonka säilyttäminen sivustolla pitäisi arvioida sen mahdollisen verisyyden perusteella.
Ironinen etäisyys ei ole strategiana kestävä, ja feedin logiikka saa yliotteen.
Sattumanvaraiselta näyttävät luettelot ovat toistuva elementti internetiä kuvaavissa romaaneissa. Patricia Lockwoodin sanoin ne mukailevat netin ”vierasta tajunnanvirtaa”. Myös Bervoets hyödyntää luettelointia nettisisällön järkyttävyyden ja somen kontekstiromahduksen kuvaamiseen:
”Näin livevideon, jossa tyttö survaisi käsivarteensa liian tylsän linkkuveitsen, hän joutui kairaamaan melko kovaa, ennen kuin verta alkoi tihkua. Näin miehen potkaisevan koiraa niin lujaa, että eläin paiskautui uikuttaen päin jääkaappia. Näin lapsia jotka haastoivat toisiaan syömään vastuuttoman suuria annoksia kanelia. Luin, miten ihmiset ylistivät Hitlerin ansioita naapureilleen, kollegoilleen ja satunnaisille tuttavilleen – –”.
Sopimatonta sisältöä jää lopulta sisällöltään hieman ohueksi, vaikka se pitääkin lukijan mielenkiinnon yllä koko lyhyen mittansa ajan. Lopun lähdeluettelo – lisäys, joka korostaa fiktiivisen teoksen ”ilmiöromaanin” luonnetta – listaa useita sisältömoderaattorien työtä käsitteleviä lehtiartikkeleita. Bervoetsin romaani tuo keskusteluun vain vähän sellaista, mitä ei saisi myös mainituista journalistisista teksteistä.
***
”Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kenenkään ei tarvitse ajatella omia ajatuksiaan, jos ei huvita. Teknologia on avannut maailmaan uusia väyliä, joiden kautta kuluttaja saa milloin tahansa välitöntä ja aineetonta helpotusta, joka vie ajatukset muualle”, pohtii Nick Dwyer, eräs Palkitsemisjärjestelmän anonyymiä suurkaupunkimiljöötä asuttavista henkilöhahmoista. Jem Calderin novellit pelaavat edeltävän kaltaisilla nykyteknologiaa koskevilla huomioilla ja kohdeyleisöönsä, eli ahdistuneeseen millenniaali-prekariaattiin, vetoavalla samastuttavuudella.
”Minä ymmärrän: tällaista tämä vain on”, kertomukset tuntuvat sanovan.
Useissa Palkitsemisjärjestelmän novelleissa esiintyvät Nick ja Julia voi mieltää kokoelman päähenkilöiksi. Melankolinen ”Yksin pärjään paremmin” -novelli seuraa Nickin tukevaa humaltumista ystävänsä Teddyn juhlissa. Nick olisi joskus halunnut kirjailijaksi, mutta jumittaa copywriterina sielua syövässä konttorityössä. Hän juo liikaa ja kaipaa yhä exäänsä, Juliaa.
Julia, joka on ammatiltaan kokki, päätyy kirjan ensimmäisessä ja pisimmässä kertomuksessa ”Ravintola jossain toisaalla” seurustelusuhteeseen parikymmentä vuotta vanhemman pomonsa Elleryn kanssa. Enimmäkseen Cascine-ravintolan keittiöön sijoittuva tarina ei ole järin lupaava aloitus kokoelmalle, sillä se tuntuu kovin tutulta niin ihmissuhde- kuin ravintolakuvaukseltaan.
Kännykät ovat jatkuvasti läsnä hahmojen elämässä ja ne vaikuttavat mikrotason käytökseen. Viesteihin ei pidä vastata liian nopeasti, ettei paljastaisi epätoivoista yksinäisyyttään, ja kun muistaa hetkeksi välttää laitteen houkutusta, voi ”[p]alkintona tahdonvoiman ponnistuksesta v[etää] älypuhelimen housuntaskusta.”
Kokonaisvaikutelma on tasainen ja kiiltävä, kuin uusi iPhonen suojakuori.
Novellissa ”Onni ei ole sitä, että kääntää ajatukset pois surusta” Calder havainnoi deittisovellusten kipukohtia tarkalla silmällä. Nimettömän mies- ja naiskäyttäjän Tinder-situationship alkaa, etenee ja päätyy algoritmin sanelemalla ankealla merkityksettömyydellä: ”[D]eittisovelluksen aloittamilla suhteilla ei ollut todellisuuspohjaa, johon ankkuroitua – kontekstia johon kiinnittyä – ja ne noudattivat siten unen häilyvää logiikkaa.”
Palkitsemisjärjestelmä on sinänsä aivan pätevää lyhytproosaa. Dialogi tuntuu Aleksi Milonoffin suomennoksena luontevalta – erityisesti ”jes” monikäyttöisenä pika-affirmaationa. Ja kyllä: tarinoissa on varmasti paljon samastuttavaa.
Silti kirjaa ei tee erityisesti mieli kehua.
Calder on hyvä huomaamaan aikamme digitaalisia banaliteetteja, mutta se ei riitä. Novellit tulee luettua miedosti hymistellen, ilman että ne jättäisivät sen vahvempaa muistikuvaa.
Kokonaisvaikutelma on tasainen ja kiiltävä, kuin uusi iPhonen suojakuori.
Kritiikki on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2023.
