Elämän huoltokirjaa etsimässä - Janette Hannukaisen autot puksuttavat menneestä tulevaan

Janette Hannukainen

Onni, lykittävää mallia

80 s. Sanasato 2017

Janette Hannukaisen toinen runokokoelma Onni, lykittävää mallia on hajanainen kokonaisuus tarkkanäköistä havainnointia. Teoksen kantavana teemana ovat autot, joihin liittyvä sanasto linkittyy aviokriisiin, nostalgisiin muistoihin, yhteiskunnallisiin ongelmiin, äitiyteen ja lopulta kuolemaan.

Hannukaisen runoissa rakkaus vertautuu rämisevään autoon, joka pyrkii pysymään liikkeessä, samalla kun toinen käsi haparoi huoltokirjaa. Läsnä ovat aviokriisi sekä äitiyteen liittyvä kipuilu ja rakkaus. Runoissa arjen kokemukset yhdistyvät ahdistukseen, joka kääntää kuvatun onnen päälaelleen. Lapsen syntymän aiheuttamaa pelkoa kuvaa vauvan nyytti, jonka valkoinen väri on ”yhtä kirkasta kuin klooratun morsiuspuvun pitsi”. Parhaimmillaan Hannukainen on juuri metaforisten yksityiskohtien tallettajana, joiden kautta hän luo selkeitä, tunnistettavia tai samaistuttavia mielikuvia. Y-sukupolven lapsuusmuistot välittyvät Eskimo-puikkojen ja Kiss Kiss -karkkien kautta.

Autoihin vertautuvat eri elämänvaiheet ja tunteet. Autot kuvataan vuoroin tuttuina ja turvallisina, vuoroin epäluotettavina kavereina, jotka vaipuvat sateen jälkeen keskivaikeaan masennukseen. Matkanteko kytkeytyy lapsuus- ja nuoruusmuistoihin, auton omistaminen eron jälkeiseen itsenäisyyteen. Usein juuri ahdistuksen, pelon ja surun tunteet ulkoistetaan ja personifioidaan autoon: ”särkynyt vilkku itkee”. Runojen kieli on kepeää ja humoristista, mutta saa seurakseen vakavan sisällön.

Kokoelman keskiosio käsittelee pakolaisuutta. Bussimatka Helsingin halki muuttuu matkaksi Alepposta kauas pohjoiseen. Havainnot ja halu vaikuttaa, auttaa, kuvata taiteen kautta kriisiä, omaa ahdistusta ja poliittisen tilanteen kauheutta ovat aitoja, mutta vertaukset jo käytettyjä. Havahdun kuitenkin runoon suihkulähteestä. Siinä yhteiskuntakritiikki ja sadunomaisuus yhdistyvät onnistuneella tavalla: ”Auttajat pois, laskemme/ kanavat vettä/ täyteen./ Gondoleja ei voi enää viivyttää nykyisessä työllisyystilanteessa.”

Teemu Manninen kuvaili Helsingin Sanomissa Hannukaisen ensimmäistä kokoelmaa Lennä vahingossa (2014) hyväntahtoiseksi, myötätuntoiseksi ja ystävälliseksi. Onni, lykittävää mallia on selkeästi runoilijan toinen teos, jossa Hannukainen etsii omaa ääntään. Hän tekee muotokokeiluja ja hakee runoihinsa aiheita ja näkökulmia, joita ensimmäisessä kokoelmassa ei vielä esiintynyt. Esikoisteoksesta tuttu arjen metaforiikka ja proosamainen, selkeä kerronta ovat läsnä, mutta tunnelma on muuttunut ahdistuneemmaksi, pelokkaammaksi.

Hannukaisen vahvuus on tunnelatautunut, yksityiskohtainen havainnointi ja muistelu. Kun henkilökohtaisesta siirrytään yhteiskunnalliseen, runoissa on havaittavissa hapuilua. Osa runoista onnistuu, osa ei. Huomaan kaipaavani yhteiskunnallisten runojen ympärille toisenlaista kokoelmaa tai lähestymistapaa. Ne jäävät henkilökohtaisten runojen intensiteetin jalkoihin. Kokoelman kantavana teemana olevat autot eivät taivu yhteiskuntakritiikin välineeksi. Ulkopuolisen tarkkailijan ei ole edes mahdollista, tai mielekästä, kuvata pakolaisen kokemusta. Hän voi pelkästään kuvata omaa kyvyttömyyttään auttaa tai ymmärtää. Suihkulähde-runo tekee vaikutuksen, sillä siinä runon puhujan hätä on läsnä. Puhujan tunne rinnastuu yhteiskunnan kylmyyteen.

Henkilökohtaisen lisäksi Hannukainen on lahjakas luomaan maagis-realistisia tarinoita, joissa kepeys ja raskaus yhdistyvät: ”Sohvan käsinojilla hoipertelevat liaanit, pöydän alla kurnuttaa afrikkalainen sammakko. Muutamilla tuoleilla kikattelevat orvot lapset ja kaivavat nenästään kuunvaloräkää.” Toivon, että tarinat olisivat saaneet kokoelmasta enemmän tilaa. Esikoisteoksessa niille oli varattu kokonainen osio, nyt proosarunoja on vain muutama.

Loppuosion kantava teema on äitiys. Kasvu äidiksi ja oman äidin kuolema. Oma kokemus ja autometaforat palaavat, ja yhteiskunnallinen on läsnä ekokritiikin kautta. Kokoelmaa hallinneesta ahdistuksesta pyristellään kohti rauhaa: ”Pelottavinta on hyväksyä:/ kolaria ei tulekaan.” Erokriisistä voi selvitä, ja äitiys opettaa rakastamaan uudella tavalla. Kuolemanpelkoa hillitään kokemuksella jatkuvuudesta. Jokaisella sukupolvella on paikkansa: ”Synnyt oikeaan maailmaan/ oikealla hetkellä./ Kaikki se hyvä minkä teet/ kertautuu meissä.”

Hannukaisen runojen tyyli on kiinnostavaa ajassa, jolloin sosiaalisen median kautta nousseet runoilijat ja kokemukseen pohjautuva, tunnepitoinen, helposti omaksuttava runous on nousussa. Hannukainen osoittaa, että samaistuttavuus ja selkeys eivät tarkoita tylsyyttä tai persoonattomuutta. Vilpittömyys on vahvuus. Maskuliiniseksi mielletyn autosanaston kytkeminen tunnepitoisiin runoihin rakkaudesta ja äitiydestä on raikasta. Kokoelma kuitenkin kurottelee pääteemastaan moneen suuntaan, jopa liian moneen.