Christian Palmer/Unsplash
vesi valoa

Hajoilevia kokonaisuuksia

Arvio
|
Atte Koskinen
|

Paul Celanin ja Inger Christensenin käännöskokoelmat kulkevat pirstaleista kokonaisuuksiksi ja päinvastoin. Ne tuovat esiin myös itsenäisten runoteosten kääntämisen tärkeyden yksittäisten runojen tai valikoimien sijasta.


Paul Celan:
Lumen ääni. (Schneepart.)
Suom. Riikka Johanna Uhlig
190 s. Kustannusliike Parkko 2021

Inger Christensen:
alfabet. (alphabet.)
Suom. Oscar Rossi
89 s. Poesia 2021

Suomessa – kuten todennäköisesti muuallakin – on pitkään ollut tapana kääntää ulkomaisilta runoilijoilta lähinnä valikoimia: vanhempi kotimainen käännösrunous on täynnä niin yksittäisten runoilijoiden kuin kokonaisten kielialueittenkin valittuja runoja. Pääsyitä tähän lienee kirjallisuuksille ominainen vimma päästä kontaktiin toisten kirjallisuuksien kanssa. Kun tärkeäksi koetulla runoilijalla on kourallinen hänen uransa aikana kertyneitä ja niin ikään tärkeiksi koettuja runoja, on tehokkainta kääntää juuri ne, eikä satunnaista valikoimaa, jonka runoilija itse on aikanaan julkaissut. Vaikutteet virtaavat nopeammin, kun saa valita parhaat päältä.

Trendi on kuitenkin muuttumassa, tai muuttunut jo. Kotimaisista kustantamoista etenkin Poesia ja Parkko ovat viime vuosina julkaisseet paljon käännösrunoutta nimenomaan yksittäisiin, kokonaisiin teoksiin keskittyen. Nyt ilmestyneet suomennokset Paul Celanin (1920–1970) ja Inger Christensenin (1935–2009) teoksista – molemmat eurooppalaisen modernin runouden klassikkoja – ovat malliesimerkkejä tästä. Ehkä trendimuutoksessa on kyse suomenkielisen kirjallisuuden varttumisesta: enää ei ole tarvetta suurella tohinalla haalia vaikutteita, vaan käännettäviä teoksia voi lähestyä niiden omilla ehdoilla, kokonaisuuksina.

***

Tanskalaisen Inger Christensenin alfabet (alphabet, 1981), jos jokin, on teos, joka on syytä kääntää kokonaisuutena. Se rakentuu yhtäaikaisesti ja järjestelmällisesti sekä aakkosten että Fibonaccin lukujonon varaan. Fibonaccin lukujono on nimetty italialaisen matematiikon Fibonaccin (oikealta nimeltään Leonardo Pisano) mukaan, ja se muodostetaan aloittamalla luvuilla 0 ja 1, ja sitten lisäämällä aina edellinen luku seuraavaan: 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, …

Aapisenomaisesti ja nimensä mukaisesti alfabetin osat seuraavat aakkosia niin, että ensimmäinen osa toistaa a-kirjaimella alkavia sanoja, toinen b-kirjaimella ja niin edespäin. Jokaisessa osassa on Fibonaccin lukujonon määräämä määrä säkeitä: (0,1,) 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, … Teoksen ensimmäinen osa on kokonaisuudessaan: “aprikoosipuut ovat, aprikoosipuut ovat”, ja toinen, kokonaisuudessaan, “bromia on; ja basalttia, basalttia / ja boysenmarjat ovat; bakteerit, bakteerit”. Tyyli on kliinisen listamainen.

Aakkoset alkavat ikään kuin käpertyä itseensä!

Kuitenkin jo kolmannessa osassa systeemi hajoaa. Suomennoksessa c-kirjaimelle varattu osa täyttyykin s-kirjaimella alkavista sanoista. Alkukielisessä versiossa vastaava rike on foneettinen. Mutta sitten: d- ja e-kirjaimille omistetut osat taas mukautuvat teoksen sääntöihin mukisematta. E-osassa ensimmäisen kerran mukaan pääsee myös abstraktimpi sanasto, joka tekee kielistä heti lyyrisempää: “ensilumi on; entisajat; emmintä on; / ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret / ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat;”.

Ja sitten taas: f-osa unohtaa säännöstön, eikä kolmentoista säkeensä neljässä viimeisessä käytä f-kirjainta kertaakaan. Tämän sijaan se päätyy muun muassa toistamaan sisällään teoksen a-osan kokonaisuudessaan: “hedelmäpuut ovat ja hedelmät hedelmätarhoissa / joissa aprikoosipuut ovat, aprikoosipuut ovat”. Tässä kohdin alfabetin listamainen ja pelkistetty tyyli alkaa jo varisemaan monipuolisemman ilmaisun tieltä.

Aikaisempien osien uudelleennäyttäytyminen myöhemmissä osissa muodostaa oman rakenteensa teoksen sisälle. A-osa löytyy kokonaisuudessaan f-osan sisältä, b-osan ensimmäinen säe löytyy h-osan sisältä, sekä c- että d-osien ensimmäiset säkeet löytyvät i-osan sisältä, e-osan ensimmäinen säe löytyy j-osan sisältä, ja k-osasta löytyy säe, joka on yhdistelmä g-osan ensimmäistä ja kolmatta säettä. Aakkoset alkavat ikään kuin käpertyä itseensä! Lukiessani ilahduin tästä löydöstä, sillä Fibonaccin lukujono liittyy suorasti niin kutsuttuun kultaiseen leikkaukseen, joka usein kuvataan itseensä käpertyvänä spiraalina.

Mutta juuri kun olin alkanut hahmottaa tätä säännönmukaisuutta, se katosi. Ensinnäkin f-osan toistuminen jää täysin välistä ja g-osan toistuminen on jo suhteellisen poikkeava. Tämän jälkeen tällainen toisto lakkaa täysin. Mitä pidemmälle teos etenee, sitä huterammaksi käy sen suhde myös aakkosiin ja Fibonaccin jonoon. Listamaisuus katoaa lähes kokonaan ja teos käy sävyltään traagisemmaksi ja surumielisemmäksi. Samalla matkaan tarttuu uusia sääntöjä ja rakenteita, kuten loppusointuja ja pari-, kolmi- ja nelisäkeiden muodossa kirjoitettuja osioita. Nämäkin katoavat aikanaan.

Teos lopulta hylkää perustavimmatkin rakenteensa. alfabetin lukeminen on kuin leikkisi jatkuvaa hippaa.

Lopulta tämä aakkosten varaan jäsentyvä teos päättyy n-osaan, ja sekin jää kesken. Fibonaccin mukaan n-osassa tulisi olla 610 säettä, mutta alfabetin n-osa yltää vain 321 säkeeseen. Näin teos lopulta hylkää perustavimmatkin rakenteensa. alfabetin lukeminen on kuin leikkisi jatkuvaa hippaa. Aina kun kuvittelee ymmärtäneensä teoksen ehdot ja löytäneensä oikean suunnan, ne hylätään täysin tai korvataan toisilla.

***

Romanialaissyntyisen, saksaksi kirjoittaneen Paul Celanin teos Lumen ääni (Schneepart, 1971) on samaan aikaan yhtenäisempi ja hajoilevampi kuin alfabet. Yhtenäisempi se on rakenteeltaan, hajoilevampi ilmaisultaan. Teoksessa on vahvasti läsnä etenkin Celanin myöhäistuotannolle ominainen kielen läpinäkymättömyys ja tulkinnalle periksiantamattomuus. On kuin kieli, puhe, kirjoitus äännähtelisi, narahtelisi, lähestulkoon vaikeroisi, sen sijaan että edes yrittäisi kommunikoida: “Äänten nostattamana / vaadit – lasi / vieroksuu sitä, mikä yhä / läpipääsemättömämmin on sinun –, / vaadit kaikkea / sen auraan, // tilkka rohkeutta / katkeroituu, / valveilla: / se tietää, että sinä tiedät.”

Teoksesta löytyy rutkasti paikkasidonnaisuutta ja viittauksia aikansa ajankohtaisuuksiin, mutta tärkeitä aiheita ovat myös kieli ja ilmaisu itsessään. Sanomisen vaikeus toistuu useissa kokoelman runoissa.

On kuin kieli, puhe, kirjoitus äännähtelisi, narahtelisi, lähestulkoon vaikeroisi, sen sijaan että edes yrittäisi kommunikoida.

Oman Celan-tulkintani avaimena pidän erään runon alkua: “Mikä neuloo / tätä ääntä?” Lumen ääntä lukiessa todella tuntuu kuin kirjoitus olisi syntynyt ääntä neulomalla. Että ensiksi on vain ääni, jäsentymätön, suuri, kuin huuto, ja tästä Celan neuloo kirjoituksensa. Lanka juuri ja juuri pysyy hapuilevissa puikoissa, ja usein neulos jää löysäksi tai purkautuu täysin, palaten pelkäksi ääneksi.

Vaikka teos ei päästä lukijaansa helpolla, sitä lukiessa – etenkin toista tai kolmatta kertaa – Celanin kielioppi ja poetiikka alkavat kuitenkin hahmottua. Ei jonakin sanallistettavana koodistona, vaan juuri jonkinlaisena äänenä tai tunteena, joka vuotaa sanojen ja säkeiden väleistä ja ympäriltä. Tämä tuskin välittyisi, jos kokoelmasta olisi valittu käännettäväksi vain muutama runo sieltä täältä jonkinlaisena maistiaisena. Yksittäiset runot ovat kuin sirpaleita, jotka toistensa varaan tukeutuen muodostavat hauraan mutta eheän kokonaisuuden.

Tämä kokonaisuus alkaa avautumaan, vähän kerrassaan, kun sitä lähestyy tarkkaillen ja rauhassa. Esipuheessaan Christoph Parry sanookin, että Celanin runouden kohdalla “[y]mmärtämisen vaikeus johtunee vähemmän runoilijan sanavalinnoista kuin lukijan odotuksista ymmärtämisprosessista. Yksiulotteinen lineaarinen luenta siinä toivossa, että joku yksiselitteinen viesti paljastuisi, ei taida onnistua.”

Yksittäiset runot ovat kuin sirpaleita, jotka toistensa varaan tukeutuen muodostavat hauraan mutta eheän kokonaisuuden.

Lumen ääni on teos, jota on syytä lukea ennakkoluulottomasti. Se alkaa hajonneena ja sirpaleisena, mutta rakentaa ajan mittaan oman kehikkonsa ja säännöstönsä, joskin varsin utuisen sellaisen. Se opettaa lukemaan itseään, kun sille vain antaa siihen aikaa ja mahdollisuuden: “sana, kaikessa vihreydessään, / menee itseensä, istuttautuu / uudelleen, // seuraa sitä”.

***

Christensenin alfabet alkaa järjestelmällisenä ja systemaattisena kokonaisuutena, joka kuitenkin hajoaa palasiksi heti kättelyssä, jatkaen hajoamistaan uusilla tavoilla aina loppuun asti. Celanin Lumen ääni taas alkaa palasina, mutta muodostaa vähän kerrassaan omanlaisensa säännöstön ja muotoa antavan kokonaisuuden osastensa ympärille. Molemmat teokset, omilla tavoillaan, puhuvat kokonaisuuksien puolesta.

Molemmat teokset, omilla tavoillaan, puhuvat kokonaisuuksien puolesta.

Itse pidän käännösrunouden teoskokonaisuuksiin keskittyvää suuntaa hyvänä. Kun teoksen kääntää kokonaisuudessaan, säilyy sen välittämä kokemuskin yleensä eheämpänä uuteen kieli- ja kulttuurikontekstiin siirryttäessä. Tällainen teoskeskeinen kääntäminen tuntuu tällä hetkellä tosin koskevan lähinnä kielialueita ja kieliä, joiden vaikutteita on jo roimasti haalittu osaksi suomenkielistä kirjallisuutta. Muualta tuleva runous, silloin kun se Suomeen asti yltää, saapuu perille yhä usein valikoimien muodossa.