Itse on tiellä

Rachel Cusk: Ääriviivat

Outline (2014)

Suom. Kaisa Kattelus

207 s. S&S

 

Enemmän kuin lukemista, Rachel Cuskin Ääriviivat on ajattelemista. Se on kuin J. Karjalaisen laulun mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Pääosassa eivät ole ulkoiset tapahtumat, juoni tai henkilöhahmot. Teos haastaa kirjoittamaan ilman itsepetosta. Miten se tehdään? Miten kirjoitetaan lauseita, jotka eivät sisällä itsepetosta?

 

Ääriviivojen päähenkilö Faye on Cuskin tavoin kirjailija, joka on eronnut miehestään ja asuu lastensa kanssa. Romaanin alussa hän on matkalla Ateenaan pitämään kirjoituskurssia.

 

Fayellä on kyky saada ihmiset kertomaan omasta elämästään. Hän on kuin hienostuneempi versio Peter Hoegin romaanin Susanin vaikutus (Effekten af Susan, 2014) samannimisestä päähenkilöstä. Siinä missä Susanin kohdalla kyse on päälleliimatun tuntuisesta erityiskyvystä, Ääriviivoissa taas on kyse Fayen persoonasta. Ihmiset avautuvat hänelle avioliitoistaan, eroistaan ja lapsistaan. Hänelle kerrotut tarinat ovat kitkaisia ja usein nostalgian täyttämiä ja niillä on harvoin onnellisia loppuja.

 

Väliaikaisuuden, kodittomuuden tunne on koitunut hänelle kalliiksi. Hän on tuhlaamistaan tuhlannut päästäkseen tuosta tunteesta eroon, rakentaakseen katon päänsä päälle. Ja kaiken aikaa hän näkee kaukaisuudessa kotinsa - vaimonsa - aloillaan, muuttumattomana mutta toisten omana.

 

Esipuheessaan italialaisen kirjailijan Natalia Ginzburgin (1916-1991) alunperin vuonna 1962 julkaistuun teokseen The Little Virtues (Le piccole virtú) Cusk kirjoittaa, että Ginzburg erottelee toisistaan tarinankertomisen ja itsen konseptit, mistä seuraa totuudenmukaisempi todellisuuden representaatio. Cuskin mukaan Ginzburg ei pyri näyttämään, mitä tapahtui jollekin, vaan mitä tapahtui ylipäänsä. Hänen Ginzburgin teosta kommentoivat sanansa asettuvat kiinnostavaan vuoropuheluun Ääriviivojen kanssa.

 

Cuskin romaanissa kerronta ei motivoidu tarinallisuuden kautta. Lisäksi Cusk häivyttää Fayen subjektina usein taka-alalle. Häivytys synnyttää vaikutelman siitä, että romaanin tapahtumat tapahtuvat sekä Fayesta huolimatta että hänelle henkilökohtaisesti. 

 

Jos maailman haluaa nähdä sellaisena kuin se todella on, pitäisi sitä pystyä tarkastelemaan ilman oman persoonan väliintuloa. Itse on jatkuvasti tiellä, ja kaikki nähty ja koettu suodattuu sen kautta. Itsen ja maailman välistä sidettä on mahdotonta katkaista.

 

[O]lin alkanut nähdä omia pelkojani ja toiveitani heijastuneina itseni ulkopuolelle, olin alkanut nähdä toisten ihmisten elämän oman elämäni kommentaarina.

 

Kuten Maggie Nelson teoksessaan Argonautit (The Argonauts, 2015), Cusk muistuttaa, että samatkin asiat ja tapahtumat merkitsevät eri ihmisille aina eri asioita. Jokainen on tuomittu itseensä ja oman eksistentiaalisen kauhunsa vankilaan.

 

Jos hyvin käy, kauhua vastaan voi taistella kirjoittamalla.

 

Ääriviivoissa kyse ei ole mistä tahansa kirjoittamisesta. Se pyrkii näkemään maailman ja itsen osana maailmaa ilman fiktiivisyyden kerrosta, jonka rakentamisessa ihminen on petollisen taitava. Tässä suhteessa se tuo mieleen Saara Turusen Sivuhenkilön (2018), jossa elämää tarkastellaan niin ikään armottoman rehellisesti ja itsepetokseen antautumatta.

 

Itsepetos on houkuttelevaa ja sen imu vahva. ”Ihmisen kyky itsepetokseen on ilmeisesti loputon”, toteaa Ääriviivojen Paniotis, yksi Fayen keskustelukumppaneista. On helppo kuvitella, että Paniotis pitäisi Henrik Ibsenin Villisorsasta, jonka avainrepliikissä todetaan: “Jos riistätte keskitason ihmiseltä hänen elämänvalheensa, riistätte häneltä samalla onnen.”  

 

Paitsi itsepetoksen loputtomista variaatioista ja ihmissuhteiden hankaluudesta Ääriviivat on korostuneesti kirja kirjoittamisesta.

 

Fayen lentokoneessa tapaama mies kertoo lukeneensa tarinaa, jonka kääntäjän sanat ovat jääneet hänen mieleensä: ”Kääntäjä sanoo […] että lause ei tule maailmaan sen paremmin hyvänä kuin huononakaan ja että sen luonne määrittyy hyvin hienovaraisten sääntöjen kautta intuitiivisessa prosessissa, jossa liioittelu ja pakottaminen ovat tuhoisia välineitä.”

 

Cuskin tapa kirjoittaa asettaa suuria vaatimuksia kääntämiselle, koska hänen tekstissään nyanssitkin merkitsevät. Kaisa Katteluksen suomennos on pääosin sujuvaa, mutta teoksen rytmin suhteen on suomennoksessa jouduttu tekemään kompromisseja, jotka paikoin hämärtävät alkuperäistekstin kirkkautta. Ääriviivojen alkusivuille on myös jäänyt ikävä käännösvirhe, jossa lentokoneessa hätätilanteessa matkustajille laskeutuvat happinaamarit on käännetty happinaamioiksi.

 

Ääriviivat etenee hengityksen kaltaisena, pakottomasti. Intuitiivinen prosessi vaikuttaisi viittaavan kirjoittamiseen liittyviin tiedostamattomiin elementteihin. Mieleeni on erityisesti jäänyt kirjoittamani teksti Johan Bargumin (Seglats i september, 2011) romaanista Syyspurjehdus, jonka viimeistely vaati paljon kahvia ja kävelyä ympäri huoneistoa, sillä intuitiivisesti tiesin, että tekstistä puuttuu yksi lause. Tiesin sen paikankin, johon tuo lause oli lisättävä, mutta itse lauseen ”keksiminen” oli osoittautua lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi. Kokemus oli niin voimakas, että muistan edelleen, että ”löysin” tuon lauseen seisoessani jääkaapin edessä.

 

Mistä tuo tieto tuli? Mistä ja miten voi tietää, miten pitäisi kirjoittaa ja milloin oma teksti on hyvää? Argonauteissa Maggie Nelson toteaa: ”Suuri osa siitä, mitä kirjoitan, tuntuu minusta huonolta, ja sen tähden on vaikea tietää, mitkä ajatukset tuntuvat huonoilta siksi, että ne ovat ansiokkaita, ja mitkä siksi, että ne eivät ole.”

 

Huonommuuden tunne kytkeytyy vahvasti kirjoittamiseen ja on helppo keksiä tekosyitä, joiden avulla siirtää kirjoittamisen aloittamista. Ääriviivat kuitenkin muistuttaa, että kaikki syyt olla kirjoittamatta ovat tekosyitä. Erityisen herkullisesti ajanpuutteen käyttämisestä tekosyynä muistuttaa Ryan, joka Fayen tavoin on kirjailija.

 

Eihän kukaan koskaan sano, että olisi niin kiva pettää puolisoa, mutta aika ei vain tahdo riittää.

 

Sille, mitä todella haluaa tehdä ja mitä kohtaan tuntee intohimoa, löytyy kyllä aikaa.  Ääriviivat kyseenalaistaa tekosyyni olla kirjoittamatta ja saa minut hakemaan lohtua Silvia Hosseinin esseekokoelman Pölyn ylistys (2018) alkusanoista, joissa Hosseini toteaa että kirjoittaminen on enimmäkseen sitä, ”että lojuu sohvalla, juo litrakaupalla teetä, katsoo yhdentekeviä tv-sarjoja, rapsuttelee häpykarvojaan ja halveksii itseään”.

 

Ääriviivoissa kirjoittaminen on itsen läpi menemistä ja samanaikaisesti pyrkimystä sen vaikutusten eliminoimiseen. ”Ihminen on parempi kirjoittaja, jos hänellä ei ole identiteettiä, johon tukeutua”, väittää Ryan.

 

Fayen tapaamat ihmiset heijastavat hänelle takaisin sitä kuvaa, joka hänellä itsestään on. Anne, Fayen Ateenan asunnon seuraava vuokralainen, kertoo, miten hän Fayen tavoin oli lentokoneessa tavannut miehen, jonka kanssa alkoi keskustella ja miten hän tämän keskustelun kuluessa ”alkoi nähdä itsensä muotona, ääriviivoina, joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä.”

 

Ääriviivat on elämää todellisempaa. Se on kirkasta ja älykästä kirjallisuutta, joka vie lukijansa hypnoottiselle matkalle ja kertoo tarinan hänestä itsestään.